Pakkomielteiset lapset

kyse muustakin kuin normaaleista asioista. Näinhän ap itsekin kirjoitti.



Ja puhe oli lapsesta, jolla on ap:n kaltaista toimintaa. Siihen tulee puuttua.

...tulee puuttuakin.



Mutta et tunnu ymmärtävän, että siihen ei riitä äidin keskustelu sanomalla, että "ei mitään pahaa tapahdu". Ne on vaikeita mielen syövereitä syyllisyydestä ja "pahan puolen" tempuista. Vanhemmat ja asiantuntijat ovat siinä ulkopuolisia. Väärin puuttumalla se voi johtaa siihen, että tarvitaan lääkkeitä.



Sillä ei äiti ja isä voi olla lapsen mielen sisällä öisin auttamassa, kun syyllisyys toimien suorittamattomuudesta kasvaa.



Saatat aiheuttaa vahinkoa!

tuli televisiosta ohjelma, jossa pakko-oireisia aikuisia autettiin. Siinä oli keskusteluapu oleellisessa osassa, rentoutumisharjoitukset yms., mutta käytösterapia oli sitä, että yhteisymmärryksessä potilaan kanssa käytiin läpi niitä tilanteita, joissa pakkoajatuksia on, ja tehtiin asiat ilman niitä pakkorutiineja, tai kohdattiin se pelottava asia, jota oli potilas oli välttänyt. Toinen potilas nyppi pakkomielteisesti ihoaan lievittääkseen ahdistustaan, ja oli ylihysteerinen ruoan suhteen, ettei se vaan ollut pilaantunut, väärin kypsennetty tms. Hänen kanssaan terapeutti meni esimerkiksi vessaan sinne tilaan ja sen peilin luo, jossa nyppimistä eniten tapahtui, mutta nyt potilas ei saanut sitä nyppimistä tehdä. Hän keksi itse, että voi sen sijaan siellä vessassa jutella itsensä kanssa siitä ahdistavasta asiasta ja tehdä rentoutumisharjoituksia. Hänet myös vietiin lounasravintolaan, hänen kanssaan haettiin ruokaa noutopöydästä, istuttiin alas ja maistettiin yksi kerrallaan lihanpalasia, mikä oli todella pelottava asia tälle ihmiselle.



Toinen potilas oli mies, joka teki kaikenlaisia rutiineja, että pääsi talostaan pois. Jääkaapin ovi, koiran hyvästeleminen, ulko-oven lukitseminen jne. kaikissa oli joku sarja joka piti suorittaa monta kertaa. Miehellä oli myös pelkoja esim. koiran ulkoiluttamisen suhteen, ei halunnut ikinä joutua hallitsemattomaan tilanteeseen koiran kanssa. Pelkäsi sitä että hän aiheuttaa huolimattomuudella jotain pahaa koiralleen, vaimolleen, kodilleen. Terapeutin kanssa he kävivät nämä tilanteet läpi, esim. avasivat jääkaapin ja sulkivat sen ilman mitään tarkistelupainalluksia.



Molemmat potilaat saivat kotiläksyn tehdä näitä asioita kotonaan uusien rutiinien kanssa, eli siis ovi pannaan kiinni, ulko-oven lukitus tarkistetaan enintään kerran ja sitten mennään pois. Tai sellaisessa tilanteessa kun ei ole mahdollista, että joku ehtisi taloon murtautua, jätetään ovi lukitsematta ja kävellään hetkeksi pois -> varmaan kamalaa sellaiselle joka todella pelkää, että jotain kamalaa tapahtuu jos ei hoida moniosaista lukitsemissarjaa kunnolla.



Tärkeä osa tässä oli kuitenkin se traumaattisen asian käsitteleminen, koska nämä toimethan on sellaisia, joilla ihminen yrittää pahaa oloaan lievittää. Paha olo täytyy saada käsiteltyä jollain toisella tapaa. Ja potilaisen halu lopettaa pakkotoimet ja tehdä niitä harjoituksia, oli myös tärkeä.



Muistan itse myös lapsuudesta joitakin hyvin lieviä "pakkoajatuksia", joiden koen liittyneen lähinnä vilkkaaseen mielikuvitukseen. Koulumatkalla saatoin laskea askelia, ohiajavia autoja, hyppiä varjojen yli tai koskea lyhtypylväitä (Nämä ei olleet ahdistavia tilanteita kuitenkaan, enkä palannut ikinä takaisin tekemään mitään uusiksi. Nämä ei myöskään toistuneet jatkuvasti, vaan ainoastaan silloin tällöin tuli mieleen tehdä tällaisia). Jännittävämpiä ja jopa pelottavia ajatuksia: yöllä piti pitää varpaat peiton sisällä turvassa, jotain sängyn alta tulevaa mörköä pelkäsin. Vessasta tullessa piti yöllä juosta äkkiä ikkunoiden ohi omaan huoneeseen ja äkkiä peiton alle turvaan. Mökillä jos kävi yöllä ulkona pissalla, piti kävellä ripeästi takaisin sisään ja viimeiset askeleet suorastaan juosten, ja sydän pamppaillen ehtiä äkkiä sulkemaan ovi perässä. Kaikenlaisia pienempiä ja isompia juttuja oli, vähän ikävaiheesta riippuen. Voin kuvitella miten jollakin nuo kehittyy todella pakollisiksi toiminnoiksi.

itse olen vapaa pakkotoiminnoista ja siksi onnellinen. vapaudin niistä jo yläasteaikoina, kun sain itseluottamusta ja lapsen naiivius alkoi kadota. tällä ei ole sitäpaitsi mitään tekemistä sen kanssa, että puolustan varovaista ja epäsuoraa puuttumista asiaan tällä hetkellä.



toki lapsia on erilaisia ja siinä dokumentissa siis oireet olivat kaikkien tiedossa ja eräskin lapsi kertoi, että huoneeseensa tullessaan hänen on mentävä istumaan sängylle ja rytkytettävä jaloillaan sängyn vieressä olevaa kaappia tietty määrä, ettei mitään pahaa tapahdu.



moni on kiinnostunut siitä refleksistä, joka multa pilattiin. mutta toistan, että sillä ei sinänsä ole merkitystä, mikä se on. se voisi olla vaikka nielaistu esine, jota miettii vuosikausia, josta vanhemmat eivät tiedä. siis siinäkin voi tulla itsesääli ja käpertyy miettimään asioita.



itselläni ei ollut pakkoajatuksia tyyliin että uskovainen ei saisi ajatella pinkkiä elefanttia, mutta silti tekee niin. tai ehkä ne on pakkoajatuksia, että jos ajattelee jotain asiaa, jonka ajattelemisesta tietää itse kärsivän, niin mieli ajattelee tahallaan sitä, jotta tulisi kärsimystä. Esim. öisin ennen unta mietin tyhmästi syljen erittymistä suussa: kun sitä alkaa miettiä, alkaa tulla tarve nielaista. kun joutuu nieleskelemään, ei tule uni. Kun mieli tiesi, että tämä on kärsimystä ja tietää unettomuutta, se tahallaan ajatteli näitä kärsimysajatuksia.



Hullua! :)

Huolestuin ap:n tilasta. Et vieläkään ole saanut apua? Onko kyse vain jostain pakko-oireista vai mahdollisesti vakavammasta mielisairaudesta? Lapsilla on mielikuvitusta ja se usein saa lapset tekemään ja ajattelemaan monenlaista hassua. Mutta aikuisen on jo päästävä eroon mielen pahasta puolestaan (mielikuvitus kaverista?) muutoinhan hän on vaaraksi itselleen ja toisille. Mene hyvä ihminen lääkäriin!



Jokainen meistä tekee virheitä ja hölmöilee ilman sen kummempaa mielen pahaa puolta koska eihän me täydellisiä olla! Anna itsellesi lupa olla haavoittuvainen ihminen, inhimillinen virheitäkin tekevä. Silloin voit nauttia elämästäsi ja niistä hyvistä hetkistä joita on enemmän kuin huonoja!

Ja koen jotenkin, että ne mielikuvituksesta kumpuavat pelot ja systeemit oli liittyväisiä siihen, että lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtää että vanhemmat ei voi aina olla suojelemassa. Sitä myös alkaa viattomuus karsiutua ja ajatuksia kaikenlaisista kauhuleffoista ja kummitustarinoista tulla mieleen. Ajattelee, että maailmassa voi olla pelottavia asioita, joista täytyy selviytyä yksin tai joista on vastuussa yksin. Ja ehkä siinä kehittyy sitten sellainenkin ajatus, että vanhemmat ei ymmärrä, ei tajua näitä asioita.



Siinä mielessä uskon, että vanhempien suhtautuminen "höpön pöpön, älä nyt tuollasta mieti" ei välttämättä ole hyvä, mutta jollain tavalla olisi välttämätöntä puuttua ajoissa. Ehkä itse yrittäisin jutella siitä, miten lapsi itse kokee tilanteen (vaikka sanoisikin vanhempaa suojellakseen että ei mitään hätää), kysyisin miten kauan tätä on ollut ja muistaako millaista oli ennen näitä ajatuksia. Koittaisin selvittää mistä tapauksesta tai muusta tilanne on alkanut ja juteltaisiin siitä, jos ahdistus lievenisi. Yrittäisin selittää lapselle mielikuvituksen toimintaa ja "fysiikan lakeja", eli vakuuttaisin, että lapsi tai kukaan muukaan ihminen ei näissä asioissa pysty vaikuttamaan siihen, tapahtuuko jotain pahaa asiaa. Juttelisin myös siitä, että valitettavasti maailmassa tapahtuu surullisia ja pahalta tuntuvia asioita, mutta ne kuuluu elämään eikä niitä voi kukaan välttää. Niitä ei voi pelätä etukäteen vaan täytyy nauttia elämästä. Ja että pahimmistakin kuviteltavista asioista selviää kyllä. Lisäksi kokeiltaisiin yhdessä miltä tuntuu olla tekemättä niitä pakkotoimintoja. Vaikea tilanne se kyllä olisi, millainen suhtautuminen vanhemmalta on avuksi.

...-nimimerkki, lue ketju tarkemmin, niin huomaat, että ap:lla ei ole enää pakko-oireita, vaan ne on ollut lapsuudessa.

nämä jutut eivät tule mielikuvituksesta, eikä kummitusleffoista. eikä ne ole sitä, että ulkohuussista pitää juosta nopeasti sisälle, kuten joku kirjoitti ketjuun.



Uhka, jonka takia pakkotoimia tehdään, on hyvin monimutkainen. Moni täällä yrittäisi alkaa vakuutella lasta, että ei mitään pahaa tapahdu. Mutta kun se ei ole noin yksioikoista. Ensinnäkin, jos joku ottaisi asian esille, lapsi todennäköisesti pakenisi tilannetta, koska se on 1) noloa 2) ehkä suurin syy siihen, miksi jotain pahaa tapahtuisi, kun muut saavat tietää. Eli vanhempien vakuuttelu ei auta, koska lapsella on "diili" mielen pahan puolen kanssa, ja se on suurempi voima kuin vanhemmat. Jos vanhemmat sekaantuvat asiaan esim. päivisin, ei voi tietää, mitä kaikkea lapsi tekee sängyssä, esim. taittelee peitonreunaa sarjoina tai käyttää silmiään auki sarjoina.



Mielisairauttahan tämä tietyllä tavalla on.