meille tulossa kolmas poika ja tuntuu että en halua koko lasta!

Olen toivonut aina tyttöä ja nyt sain kuulla, että kolmaskin lapsni on poika. Ajatukseni ovat todella sairaita, mielenkiinto koko raskauteen meni samantien. Välillä jopa tuntuu, että en halua koko lasta!

Teidän, että tämä tunne väistyy ja tulen rakastamaan kolmatta poikaani aivan kuten edellisiäkin! Ellen jopa vielä vahvemmin. Mutta nämä hullut ajtukset saavat minut aivan masentuneeksi. Pitäisikö tällaisista fiiliksistä käydä jo juttelemassa ammattilaisen kanssa?

Näitä ajatuksiani ei tietenkään tiedä tosielämässä kukaan!!!

Minityyli-blogistilla on viides raskaus menossa. Jokohan tulisi tyttö? Ehkä viidettä poikaa ei kestä kukaan?

Ja aivan upea veljessarja :-) Voisin hyvin kuvitella meidän veljeksille vielä muutaman ihanan pienen pikkuveljen

Lapset ovat anopilla ihan yhtä usein hoidossa kuin omalla äidilläni, ja välit anoppiin kunnossa. Toivottavasti lohdutti. :)

Joo, kiitos :) Olen vaan lukenut tällä palstalla näitä anoppi-miniä-lapsenlapset -juttuja ja hieman masentunut... Mutta ehkä tosielämä on erilaista kuin mitä täällä voisi luulla ;)

Korostaa vain sitä, mitä vaille itse jään :((

En minä olemassa olevaa poikaa vaihtaisi pois, haluaisin MYÖS sen tytön.

273

ja nimenomaan niihin poikiin, kai se tyttö sitten vaan tuntuu naiselle niin tärkeälle.

Mulla on neljä lasta, joista kaksi on poikia ja joka kerta olen toivonut tyttöä. Ekan pojan kanssa itkin niin ultrassa, että ultraajakin ihan lohdutti ja keksi heti kymmenen syytä miksi juuri pojat ovat niin ihania. Meni monta viikkoa ennen kun ajatusmaailma alkoi muotoutua siihen suuntaan, että minusta tulee pojan äiti.

Synnytykseen saakka kuitenkin mietin, että josko olisikin tapahtunut ultrassa virhe ja lopulta syntyisikin tyttövauva.

Poikahan se kuitenkin oli ja heti tuli sellanen fiilis, että ei se ole tyttö tai poika, vaan mun oma ihana vauva ja ihana vauva se olikin, paljon esikoista rauhallisempi ja tyytyväisempi ja sellainen se oli monta vuotta.

Kolmas lapsi oli tyttö ja olin onneni kukkuloilla, mutta todella vaativa se oli ja vielä nyt melkein 3v:näkin oikea tuittupussi.

Päätettiin tehdä heti perään neljäs lapsi ja sanoin ultraan saakka, että on ihan sama kumpi sieltä tulee, mielessäni kai kuitenkin näin kaksi prinsessaa leikkimässä yhdessä, parhaina kavereina.

Ultrassa sitten selvisi, että poika sieltä on tulossa ja jälleen sama reaktio, itketti taas.

Ja kotonakin itketti kun pakkasin kaikki tytön tavarat pois ja remppasin lastenhuonetta uuteen uskoon. Nyt pettymys meni kuitenkin nopeammin ohi.

Ihana poika sieltä taas tuli ja nyt se on jo melkein vuoden vanha ja niiin syötävän suloinen.

Mutta vaikka kaikki lapset ovat todella rakkaita ja ihania, niin sen olen noitten isompien kanssa huomannut, että kyllä mulle tietyn iän jälkeen on helpompi ton tytön kanssa olla. Koko ajan tuosta isommasta pojasta tulee vaan poikamaisempi ja poikamaisempi ja on mun välillä vaikea ymmärtää sitä kaikkea toiminnallisuutta ja äänekkyyttä mitä tuosta pojasta ja sen kavereista lähtee.

On ne meillä ainakin tyttöjen jutut ihan eri maata ja kun tytöllä on vaikka kavereita kylässä niin ne supisee ja kikattelee ja kuuntelee musaa ym. Ja nää pojat taas kehittelee heti jonkun tyynysodan ja pistää painiksi :)

Varsinkin vanhimman tytön kanssa meillä on tosi läheiset välit, jutellaan kaikesta, pojista ja menkoista(jotka meillä sattuu vielä olemaan täysin samaan aikaan), värjään sen hiuksia ja vertaillaan ripsareita, puhutaan tulevaisuudesta(liian pitkälle), siitä, että saakohan se joskus lapsia ja kuinka monta ja kuinka usein ne on sitten mulla hoidossa jne..

Pojan kanssa ei sellaista ole, ainakaan vielä.

Tarvitaan terapiaa, kun ei menekään toiveet oman linjan mukaan eli ei tule tyttölasta? Järkyttävää luettavaa. Kyllä on helppo elämä oltava takana, kun käperrytään noin tiukkaan omiin ajatuksiin. Onko pohjimmiltaan kyseessä itserakkaus, kun tahdotaan tytön muodossa nähdä enemmän itseään kuin sitä pojassa näkee.

Oletteko valmiita kertomaan sille pojalle, mitä ajattelitte odotusaikana hänestä?

olet uskomaton paska ap!

iloitse lapsistasi ja raskaudestasi.

olet todellinen idiootti! et ansaitse lapsiasi! et todellakaan. ottakaa ap:n ip osoite ylös ja tehkää ls-ilmoitus hänestä.

toden näköisesti kohtelee lapsiian huonosti ja lapsilleen vaaraksi.

kun sain kolme poikaa. Neljäs lapsi oli haaveissa, mutta jos olisi tyttö tullut, olisi pitänyt vielä yksi lapsi tehdä. Huonoin vaihtoehto lapselle olla eri sukupuolta isompien sisarusten kanssa.

En olisi valmis kertomaan näistä musertavan pettymyksen tunteistani KENELLEKÄÄN, paitsi anonyymillä palstalla. Edes parhaalle ystävälleni en pukahtaisi tästä mitään ja lapsen kuullen tällaista ei puhuta koskaan. Miksi tunne on niin väärin - minähän nimenomaan toivon, etten tuntisi näin, ja silti tunnen.

Elämäni ei ole ollut helppo, mutta silti on vaikeaa haudata elämänikäistä haavetta tyttärestä.

273

Tarvitaan terapiaa, kun ei menekään toiveet oman linjan mukaan eli ei tule tyttölasta? Järkyttävää luettavaa. Kyllä on helppo elämä oltava takana, kun käperrytään noin tiukkaan omiin ajatuksiin. Onko pohjimmiltaan kyseessä itserakkaus, kun tahdotaan tytön muodossa nähdä enemmän itseään kuin sitä pojassa näkee.

Oletteko valmiita kertomaan sille pojalle, mitä ajattelitte odotusaikana hänestä?

Pystyyköhän tänne minnekään omia ryhmiä perustamaan? Minullakaan ei tosiaan omassa käaveripiirissä kenelläkään ole vastaavaa tilannetta, kaikki muut ovat saaneet lapsia ,olemmista sukupuolista. Nekin joilla on yksi kpl lapsia, ovat saaneet juuri sitä sukupuolta mitä ovat toivoneet.



Itse olen taas ajatellut, että en lähde tätä asiaani salailemaan. Voin myös rohkeasti lapsilleni joskus puhua siitä, että toivoin kovastikin tyttöä. Ja,e ttä raskausaikana olin kovinkin pettynyt poika-uutiseen. Ei se minusta ole mikään salaisuus, vaan rehellinen totuus. En muutenkaan ole sellainen ihminen joka lakaisisi surut ja murheet sängyn alle, vaan tykkään ennemmin käsitellä ne. Toivon lapsiltani tietysti samaa.



Oma äitini on rehellisesti sanonut, että minä olin vahinko lapsi. Äitini on jopa varannut aborttiin ajan kun minua odotti. Hän ei sinne kuitenkaan ikinä mennyt, tai lähti kotoa, mutta ei saapunut perille. Minua tuo asia ei loukkaa millään tavalla, että äitini ei ole minua oikein halunnut ja on miettinyt aborttia, sillä äitini ei ole tuossa vaiheessa vielä tuntenut minua. Kun synnyin, niin rakkaus minuun syntyi kuulemma palavammin kuin kehenkään muuhun aikaisemmista lapsista ja minä olenkin ollut äitini kanssa aina tosi läheinen. Se,e ttä minua ei ole alunperin toivottu tai, että minusta olisi vaikkapa toivottu poikaa,ei loppupeleissä merkkaa yhtään mitään. Jos lapseensa on todella rakastunut ja tämä sen myös tuntee, niin ikävätkin asiat voi hänelle rehellisesti kertoa.



Tämä vain minun mielipiteeni...



AP

onkin engl.kielisillä sivuilla, ainakin in-gender.

(siellä tosin jaetaan myös toisilla forumeilla niitä pojan/tytönteko vinkkejä.. :)



Ois kyllä varmaan aika että olisi Suomessakin enemmän keskustelua aiheesta ylipäänsä, se oli NIIN tabu vielä pari v. sitten näilläkin palstoilla kun yritin aiheesta avautua...





tuosta rakkaudsta muuten - mulla siis on eka 3 poikaa ja sitten 1 tyttö. Eka poika oli tietty ihana yllätys kun suvussa saatu enempi vain tyttöjä - olipahan saatu nyt se poikakin, suurikin saavutus - kuvittelin että niitä tyttöjä kyllä sitten tupsahtelee.



No toinen poika oli jo vähän pettymys tavallaan (ja kaiken lisäksi oli "vahinko"), vaikka hyvätkin puolet tiesin, että on veljekset. Rakkaus vauvaan kypsyi vähän hitaammin, mutta varmasti - ja täyty myöntää että tämä poika on ollut AIVAN korvaamaton vuosien varrella. Hänen ollessa n. vuoden ikäinen se rakkaus lapseen jotenkin oikein tulvahti, ja nyt hän on jo isompi ja on ollut aivan korvaamaton meidnä perheessä: aurinko ja ilo kun kaikki muut down, suuri apu monissa asioissa.... olen niin iloinen että meillä on hänet.



Ja kolmaskin "pettymys" meni tosi äkkiä ohi vaikka vauva oli "taas" poika. Hän oli jotenkin NIIN valloittava ja ihana ja hellyttävä, en tiedä miksi juuri hän oli heti vastasyntyneestä niin erityisen hurmaava. Jotenkin hän sai minussa tajuttoman hormoniryöpyn aikaan, olin ihan onnessa kuukausikaupalla.

(JOnkinlainen masennus siitä että en ehkä koskaan saa tyttöä kyllä tuli taas myöhemmin, mutta se ei onneksi haitannut mitenkään iloani tuosta vauvasta/pikkulapsesta, vaan oli ihan oma erillinen asiansa.)





Nyt tytön kanssa sitten ihmettelen, että mikä tässä nyt piti olla lopulta niin erilaista. Ainoa tähän mennessä (vajaa 2v) ollut ne vaatteet... ja pojillekin toisaalta kyllä löytyy ihan kivaa ja söpöä vaatetta nykyään.

Nyt jo alkanut vähän melkein ällöttää tuo tytöille tarjottu pinkki-hello-kitty-maailma.



Luulen että tämä, että äidit toivoo tyttöjä niin kovasti, osin juontuu siitä että nykyään niin kovasti korostetaan sitä tyttö/poikalapsen eroa. Ja materian määrästä - on niin paljon kaikkea muka "ihanaa" krääsää ja vaatetta tytöille. Ennen oli parempi kun oli kaikki enempi neutraalia.



Tuttavanikin on aina surkutellut minua ennen tyttöä, kun en voi mitään kivaa ostaa, ja nyt hän vaan hokee koko ajan että "onko kivaa kun voi nyt ostaa kaikkea ihanaa". ÄLLLÖTTÄVÄÄ oikeesti :(.

Ja ihan kun en olisi pojilleni voinut ostaa ihanaa - kyllä hänen luulis näkevän meidän lastenhuoneestakin että pienelle pojallekin voi sisustaa kaunistaa ja hempeää ja rauhallista.



Olet AP rohkea kun puit asiaa. Ja tulet rakastamaan vauvaasi ja lujaa, ihan varmasti.

Se on tosiaan ihan erillinen asia, että jos ei saa tyttölasta. - mutta kaikki vaan ei saa kaikkea :(.

Jotkut ei saa lasta ollenkaan. Jotkut ei saa poikaa. Jotkut ei saa tyttöä. Jotkut ei saa omakotitaloa varmaan ikinä vaikka haaveilleet siitä aina (kuten yksi vähätuloinen tuttuni..). Jotkut ei saa kivaa työpaikkaa vaan raatavat jossain kurjassa duunissa. Joillain ei ole isää. Joillain ei äitiä. Joillain ei mummoa. Jollain on pienet rinnat vaikka haluaisi isommat. Joku on liian lihava. Joku liian lyhyt. ...

Itselläni on vain yksi lapsi koska toista emme ikinä saaneet mutta toivoin todella kovasti tyttöä. Oikeasti pelkäsin, että tulisi poika. Osittain tähän pelkoon vaikutti kaikkien tuntemieni äitien pojat ja kaverini seisoskelu jalkapallokentän laidalla. Itse kun halusin kiihkeästi tyttöä jonka kanssa tehdä tyttöjen juttuja. Selvitimme sukupuolen heti kun mahdollista ja se oli tyttö! Helpotus oli uskomaton.



Toista lasta odottaessa (meni kesken samoin kuin vielä seuraava raskaus) pelkäsin jälleen, että saamme pojan. No, mitään ei sitten saatu mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan hyvä asia. Minä en yksinkertaisesti olisi halunnut poikalasta ja sillä hyvä.



Myös eräs ystäväni painii tämän saman asian kanssa nyt. Haluaisi lapsen (tietää jo, että vain yhden) mutta ei uskalla hankkia koska ei halua poikaa. Hänellä on kyllä paljon huonoja kokemuksia miehistä ja kasvattaisi lapsen yksin.



Tilanne nyt ei ole sama kun sinulla ap mutta voin kuvitella miltä tuo tuntuisi :( Eihän se auta kun sopeutua mutta kamala kriisi se varmasti on. Se on toteutumatta jäänyt haave sellaisessa asiassa joka on itselle iso ja tärkeä. Voimia ja jaksamista mitä nyt sitten päätätkin!

Olipa ongelma mikä tahansa kukaan toinen ei voi täydellisesti tietää miltä toisesta tuntuu.



Ihmisen tunteet ovat niin monimutkaiset, että jollekin surua voi tuottaa asia, jonka toiset tuomitsevat ja toiset hyväksyvät.



Tämä on sinun ajatuksesi ja tunteesi, kukaan ei voi sitä tuomita tai olla tuomitsematta. Minä ymmärrän sen luonnollisena asiana, sillä sinulla on toive, joka ei ainakaan vielä toteutunut, mutta uskon, että rakastat tätäkin lasta myöhemmin todella paljon. Aika kuluu ja huomaat, että kuinka olenkaan voinut ajatella noin.



Älä stressaa pahoista kirjoituksista. Sun kannattaa käydä juttelemassa ajatuksistasi jonkun asiantuntijan kanssa, jotta ajatus ei jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa ja pilaa koko raskautta ja vauva-aikaa.

Voi miten oli lohduttavaa kuulla, että meitä samassa tilanteessa olevia on näinkin paljon. Itselläni aivan samankaltainen tilanne kuin ap:llä. Kaksi poikaa jo on ja kolmannen sukupuoli varmistui lapsivesipunktiossa pojaksi. Tiedon saatuani olen ollut vihainen, pettynyt, katkera ja suorastaan menettänyt elämänhaluni täysin. En iloitse enää raskaudesta, suunnittelen jo puoli tosissani aborttia tai adoptiota. En tajunnut ollenkaan haluavani vain tyttöä, luulin haluavani vauvan. Tunteet ovat niin käsittämättömän voimakkaat, että olen aivan ymmälläni. Pidin jotenkin itsestään selvänä, että kolmatta kertaa ei voi olla niin huono tuuri, että vauva olisi poika. Olen myöskin toivonut jokaisesta tyttöä. Äitini ja erityisesti anoppi toivoivat tyttöä ja en pysty edes heille kertomaan suurta pettymystä, että taas palliperse! Anoppi on saanut toisen poikansa kautta kaksi tyttöä ja meidän pojat ovat hänelle aivan kuin ilmaa. Prinsessat sulattavat anopin sydämen ja hän kantaa heille selkä vääränä kaupasta vaatteita sun muuta tyttöjen krääsää. Vihaan myös poikien rajua käytöstä ja en voi ymmärtää miten tulen jaksamaan elämää neljän miehen kanssa. Olen jo nyt niin täynnä poikien elämää, että en jaksa edes ajatella, että kaikki poikien ongelmat on käytävä kolmannen kerran läpi!! Päiväkodissa ja koulussa pojat koetaan ikäviksi häiritsijöiksi - raskaiksi ja ei toivotuiksi ryhmässä. Herttaiset ja hyvin käyttäytyvät tytöt saavat aina kiitosta. Pojan äitinä tämä on raskasta kokea. Puhun myös omasta kokemuksesta, työskentelen koulussa.

Juuri noita ajatuksia kolmas poika minussakin herätti! Nyt aikaa on jo hieman kulunut ultrasta ja alan olemaan ajatuksen kanssa sinut. Vauvani todellakin haluan pitää ja jopa odotan innolla kolmatta poikaa. Hetkellisesti vielä tulee huono mieli, kun mietin, että MIKSI juuri minä en voinut ikinä saada sitä tyttöä vaikka olen sitä kovasti aina toivonut. Mutta sitten taas toisaalta on ihanaa että näitä asioita ei voi itse valita. Olen punninnut ja miettinyt ja tullut jopa siihen tulokseen, että kolmea lasta olen niin kovasti aina toivonut (eli isoa perhettä) että mielummin kolme poikaa kun esimerkikis yksi tyttö ja yksi poika. Se olisi jotenkin kauhean tylsää.

Olen puhunut tunteistani paljon, miehelleni, äidilleni ja kirjoitellut täällä. Uskon, että siitä on ollut apua. Oloni on jo paljon paljon parempi. Toivon todella, että minusta ei tule katkera poikien äiti vaan voin nauttia elämästäni juurikin tällaisena. Kolmen pojan äitinä! Ja jos tarve myöhemmin vaatii, niin haen siihen avuksi sitten terapiaa. Puhu sinäkin, itke, raivoa ja pui asiaa oikein huolella, minulla se auttoi näinkin nopeasti.

AP

En kertonut kenellekkään pettymyksestäni. Meillä toisen ja kolmannen pojan välillä niin iso ikäero, että jo pelkkä raskaus oli ihana uutinen itselle ja lähipiirille. En kertonut tunteistani kenellekkään siksi, ettei vanhemmat pojat taikka tuleva poika KOSKAAN luulisi olevansa vähemmän toivottuja ja rakastettuja. En ottanut sitä riskiä, että joku kaverini ja äitini vanhetessaan möläyttäisi että niin se äitisi suri sinut saatuaan, edes neuvolassa en uskaltanut asiaa ottaa puheeksi, jos vaikka th olisi kirjannut sen jonnekin papereihin käynnin syyksi ja lapsi sen joskus aikuisena saa käsiinsä.

Juuh, olisi pitänyt mennä jonnekin keskustelemaan.

Vaikka kolmas poika oli juuri niin rakas kun vain voi lapsi äidille olla, sain vielä pitkään kohtauksia, joissa itkin yksin 'kohtaloani' . Olen itse aika poikatyttö ja harrastanut aina miehekkäitä lajeja, viihdyn poikieni kanssa erittäin hyvin sisustellen, shoppaillen, kentän laidassa fudista katsellen, silti..



Tunteille ei voi mitään, käyttäytymiselle kyllä.

niin tästä naurettavasta harmituksestani huolimatta olen kokenut elämäss suuria suruja. Esikoiseni on joutunut tehohoitoon ja hän on erityislapsi. Isäni on kuollut kun olin lapsi. Tässä raskaudessa oli todellinen huoli lapsen terveyden ja selviämisen puolesta rv 18.

SILTI vaikka olen kokenut sitä sun tätä ja oikeasti pelännyt lapsen terveyden puolesta niin, että siinä ei paljoa sukupuolta ajateltu, niin SILTIKIN itken silmät päästäni sitä tosiasiaa, että en saa koskaan tyttöä!!!! Ja olen katkera kaikille joilla on tyttölapsi. En pysty ymmärtämään miksi niin moni muu ihminen saa tässä elämässä mitä haluaa. Mutta minä en saanut kertaakaan tyttöä vaikka kolme kertaa toivoin!

ap

Monen elämä saattaa näyttää päällepäin täydelliseltä, mutta aika harvalla se sitä on. Turha kuvitellakaan, että kun olet kärsinyt elämään ihan normaalistikin kuuluvia surullisia asioita, niin nyt saisit jotenkin palkintona tytön. Joko tämä on provo, johon aika moni on lähtenyt mukaan tai sitten ap on tuntemistani ihmisistä eniten vain omaa napaansa tuijotteleva.

AIVAN! Eivätkä todellakaan kaikki saa kaikkea mitä toivovat, koska voi maailma verottaa. Muistathan, tai oletko koskaan elämäsi varrella oppinut, että täydellisyyden tavoittelu tekee elämästä epätäydellistä? Vai oletko luonut joitakin mielikuvia mieleesi siintä vauvan sukupuolesta? Usein ei ihminen itsekkään ymmärrä, kun alkaa luomaan päässään unelmia ja sen sellaisia että ne mielikuvat eivät aina ole sitä vaaleanpunaista pilvilinnaa. HERÄÄ! Ja tule valittamaan sitten kun oikeasti on aihetta suruun!

Itsekin jouduin heräämään tuossa pari viikkoa sitten.. Mies sekosi _yllättäen_ ja se vietiin laitokseen.. Enkä tiedä lähtevätkö ne paranoidiset ajatukset koskaan sen päästä pois, eli voi olla että minäkin joudun luopumaan omasta ihanasta ajatuksesta "Isä+äiti+vauva=me".. Olisin sinun tilanteessasi todella onnellinen! Se että joku paijjaa masua, tai kuuntelee korvallaan kuuluuko sieltä mitään. Minä joudun siis hautaamaan kaikki nuo ajatukset pois. Ja niinhän se vain on AP, että tämä on vaan elämää. Olet varmaan joku hirveä kontrollifriikki ja minua oikein puistattaa. Etkö arvosta mitä sinulla on?

Ja kannattaako sinun sitten enää tehdä lapsia? Ties vaikka saisit jonkun masennuksen, jos sitä toivomaasi ei kuulu.

Ja pyydän anteeksi, jos tekstini on liian suoraa tai teistä jostakin pahan kuuloista (raskaushormoninikin kiehuvat tällä hetkellä). Tämä on vain minun mielipiteeni. Älä kuitenkaan ala pilaamaan perhettäsi niiden asioiden takia. Miehesi varmaan on tukenasi tässä asiassa.. Ja varmaan on saanut lohdutuksillaan ymmärtämään ettei ole tärkein asia se sukupuoli.

Olen mummo ja seitsemän pojan isoäiti on yksityttökin. N ämä pienet pojat osaavat leikkiä ja olla ihan rauhallisiakin , kun ovat yksitellen kylässä ja hoidossa. Sitten kun tulee useammpi alkaa jytinä, mutta ei haittaa. Itelläni on kolme tyttöä ja poika.

selaisia ihania lettipäitä joille ompelisin nukenvaatteita ja illat pitkät luesketaisiin Vihervaaran Annaa ja muuta romanttista :)



No, kolme tyttöähän minä sain, MUTTA: Tyttömäisyydestä ei ole tiotoakaan! Vanhin (teini)on insinöörimäinen "putkiaivo" joka pelailee tietsikalla minkä jaksaa, pukeutuu rääsyihin, ja lukee tieteiskirjallisuutta. Pikkusiskot ihailevat ja ottavat mallia, joten vaaleanpunaisia rusetteja ei meidän talossa näy. Kaikki kolme leikkivät mieluiten poikien kanssa, joten vilskettä riittää.



Joten: Sain mitä toivoin, mutta en kuitenkaan saanut. Se vaan täytyy hyväksyä, että kaikki lapset ovat yksilöitä, ja sukupuolen merkitys on loppujen lopuksi toisarvoista. Rakastan lapsiani juuri sellaisina kuin he ovat ja unelmani romanttisista pikkutytöistä (ja isommistakin) on siirtynyt jonnekin mieleni perukoille utopiana joka joskus vilahtaa mielessäni, mutta jota en enää haikaile. Olen kolmen ainutkertaisen ihmisen äiti, ja siitä tunnen äärimmäista onnea ja kiitollisuutta.



Ja ap; pettymys ja surutyö on ihan normaalia vaikka toiset eivät surun aihetta näkisikään. Toivottavasti olet saanut apua mietteisiisi ja osaat jo riemuita kolmesta ihanasta pojastasi!

Olen kyllä täysin tyrmistynyt tämän ketjun luettuani. En tiedä millaista porukkaa tällä palstalla roikkuu mutta tämän perusteella, anteeksi vain, todella typerää ja lapsellista.



Eikö nyt mennytkään niinkuin pikkuneitit toivoi? Voi yhyy kun ei saanutkaan päättää tuleeko tyttö vai poika.



Suosittelisin lukemaan vaikka jotain lapsettomien palstaa tai blogeja niin ehkä asiaan tulee jotain perspektiiviä. Ei ole tainnut näiden kohdalle sattua keskenmenoja, kohtukuolemia, kuolleita lapsia, lapsettomuutta. Että edes kehtaatte marista lapsen sukupuolesta. Ihan järkyttävää.



Ei todellakaan pitäisi tehdä ensimmäistäkään lasta jos on tuollaisella ajatusmaailmalla varustettu.

ja uudestaan ja provoillakin vähän. Hohhoijaa.

Ultran jälkeen oli hieman pettynyt olo, mutta nyt pari viikkoa myöhemmin olen jo tottunut ajatukseen kolmannesta pojasta ja osaan taas iloita raskaudestani. En enää osaisi edes kuvitella masuasukkiani tytöksi. Onneksi sukupuoli selvisi jo ultrassa, niin pettymykset on jo ohitettu ja osaan sitten iloita heti vauvastani synnärillä. Ja nyt kun koko sukukin jo tietää, niin ei tarvitse kuunnella "osanottoja" vauvan synnyttyä.