meille tulossa kolmas poika ja tuntuu että en halua koko lasta!

Emättimen ph sopivaksi tytöille...karpalomehua/kapseleita/puolukkaa, huuhtele alapääsi (vedellä laimennetulla) etikalla. Yritä ajoittaa seksi ainakin päivää/paria ennen ovulaatiota.



Meille kahden pojan jälkeen näillä keinoilla tyttö, yhdelle tuttavalle kolmen pojan jälkeen tyttö. Huuhaata vai ei? Mene ja tiedä.

kun tämä meidän todennäköisesti kolmas tyttö syntyy maaliskuussa:DToivon edelleen että kätilön kommentti "näyttäisi että teillä ei mikään muutu",tosiaan oli väärä ja saan nähdä että saankin sen pojan.En silti ole varsinaisesti masentunut, en ole pettynyt tähän lapseen vaan lähinnä itseeni ja siihen että olin niin "varma"jo seksin ajoituksenkin suhteen että nyt se tulee..se poika, en osaa selittää tarkemmin:D

ap

Onko se kuitenkaan tuo vauvan sukupuoli? Vai joku muu asia siellä taustalla?

Meillä tutut saivat juuri neljännen pojan. Ei se optio aina uudesta lapsesta lohduta. Poikia voi tulla vaikka 10 peräkkäin.

.

mua se ei kyllä haittaa kun olen halunnut lapsia, en sukupuolia ja olen aivan ääretömän ylpeä pojistani!:)

Onko se kuitenkaan tuo vauvan sukupuoli? Vai joku muu asia siellä taustalla?

että jotenkin tämä pitäisi käsitellä tai muuten en pääse tästä todellakaan koskaan yli. Mietin, että oiskohan olemassa semmosta hypnoosia jossa sait omat toiveet ja haaveet katoamaan tai muutettua? Niin että vois olla vaan onnellinen!

jo piitkän viestin ja katosi jonnekin. Ärsyttävää! No mutta vielä uudestaan lyhyemmin. Eli oli hauska (?) löytää tämä ketju, ja lukea Ap:n mietteitä jotka ovat ihan vastaavia omieni kanssa. Olen juuri itse vast ikään saanut (kromosomitutkimuksen takia) varmistuksen 3 .pojasta ja en voi kieltää pettymystä. Jo kolmatta, itse asiassa koska olen itseni aina nähnyt tyttöjen äitinä. Jo nuorena mulla oli nimet tytöille valmiina. Joo joo, on typerää ja ties mitä, mutta todellinen murhe silti jonka ymmärtää vain samassa veneessä olevat. Rakastan poikiani yli kaiken mutta jotenkin tuntuu näännyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta saada huusholliin taas lisää melua, tappelua ja iänikuisia äänekkäitä monsteriautoja. Minulla on ollut poikien välillä synnytyksessä kuollut enkelityttö, eli vielä suuremmin suren ettei minulle ollut tarkoitettu tyttölasta. Ärsyttää myös valmiiksi kun tiedän miten äitini tulee suhtautumaan "voi voi, en sitten koskaan saanut näitä nukkeja antaa kellekään ja voi voi...." Tätä on nyt vaan pakko terapioida jotenkin, mutta myönnän rehellisesti raskauden ilon haalenneen ja vaihtuneen jonkinlaiseen masennukseen ja ahdinkoon. Koska neljättä en lähde enään "koittamaan". Tulen ihan varmasti rakastamaan kolmatta kundia yhtä lailla mutta ei se pettymystä silti poista. Sanokoon muut mitä lystää.



Vauhdikasta eloa ja positiivista mieltä sulle Ap, jos satut lukemaan ketjua vielä.



t. ihan samat fiilarit

Itse olen täällä silmät punaisena, kun kuulin tänään että toinenkin lapsistamme tulee olemaan poika. Lapsilukumme on tässä ja jos jostain syystä tämä raskaus ei sujuisi hyvin loppuun saakka, se olisi tässä joka tapauksessa. Ikää on jo sen verran, että tämä on viimeinen mahdoolisuus. Toivoin jo esikoisesta tyttöä ja surin poikauutista hänenkin kohdallaan, mutta samaan aikaan surussa oli toivoa, että toisen kanssa on vielä ehkä mahdollisuus. Toisin kävi ja mulla alkaa sen asian käsittely etten koe koskaan äiti-tytär-suhdetta. Olen vain se anoppi, sivuutettava. Rakastan esikoistani vatavasti enkä vaihtaisi häntä kehenkään mutta haastava ja voi niin poika hän on llut aina. Pelkkää pärinää ja vauhtia. Ero on kuin yöllä ja päivällä kavereiden hiljaisiin tyttölapsiin. Toinen tätä lajia tulossa, miten jaksan edes. Esikoiseen rakastuin heti ja se valtava rakkaus auttaa jaksamaan kaiken kohelluksen. Silti niin kipeästi oivoin jotain muuta.



Olen ollut kovasti huolissani raskauden etenemisestä, sillä tässä om ollut kaikkea. Kuinka sairas voinkaan olla kun ajatuksissa vilahti että olisiko niin haitannut, jos olisi mennyt kesken.. Kadun ajatuksiani mutten voi niille mitään. Ulospäin vedän pirteää "seitsemän veljestä" -roolia, en tunnustaisi tätä kenellekään. Mies tietää, muttei ymmärrä... Kuinka voisikaan. Ei hän ole menettänyt mitään.

ja nimenomaan niihin poikiin, kai se tyttö sitten vaan tuntuu naiselle niin tärkeälle.



Mulla on neljä lasta, joista kaksi on poikia ja joka kerta olen toivonut tyttöä. Ekan pojan kanssa itkin niin ultrassa, että ultraajakin ihan lohdutti ja keksi heti kymmenen syytä miksi juuri pojat ovat niin ihania. Meni monta viikkoa ennen kun ajatusmaailma alkoi muotoutua siihen suuntaan, että minusta tulee pojan äiti.

Synnytykseen saakka kuitenkin mietin, että josko olisikin tapahtunut ultrassa virhe ja lopulta syntyisikin tyttövauva.



Poikahan se kuitenkin oli ja heti tuli sellanen fiilis, että ei se ole tyttö tai poika, vaan mun oma ihana vauva ja ihana vauva se olikin, paljon esikoista rauhallisempi ja tyytyväisempi ja sellainen se oli monta vuotta.



Kolmas lapsi oli tyttö ja olin onneni kukkuloilla, mutta todella vaativa se oli ja vielä nyt melkein 3v:näkin oikea tuittupussi.



Päätettiin tehdä heti perään neljäs lapsi ja sanoin ultraan saakka, että on ihan sama kumpi sieltä tulee, mielessäni kai kuitenkin näin kaksi prinsessaa leikkimässä yhdessä, parhaina kavereina.



Ultrassa sitten selvisi, että poika sieltä on tulossa ja jälleen sama reaktio, itketti taas.

Ja kotonakin itketti kun pakkasin kaikki tytön tavarat pois ja remppasin lastenhuonetta uuteen uskoon. Nyt pettymys meni kuitenkin nopeammin ohi.

Ihana poika sieltä taas tuli ja nyt se on jo melkein vuoden vanha ja niiin syötävän suloinen.



Mutta vaikka kaikki lapset ovat todella rakkaita ja ihania, niin sen olen noitten isompien kanssa huomannut, että kyllä mulle tietyn iän jälkeen on helpompi ton tytön kanssa olla. Koko ajan tuosta isommasta pojasta tulee vaan poikamaisempi ja poikamaisempi ja on mun välillä vaikea ymmärtää sitä kaikkea toiminnallisuutta ja äänekkyyttä mitä tuosta pojasta ja sen kavereista lähtee.



On ne meillä ainakin tyttöjen jutut ihan eri maata ja kun tytöllä on vaikka kavereita kylässä niin ne supisee ja kikattelee ja kuuntelee musaa ym. Ja nää pojat taas kehittelee heti jonkun tyynysodan ja pistää painiksi :)



Varsinkin vanhimman tytön kanssa meillä on tosi läheiset välit, jutellaan kaikesta, pojista ja menkoista(jotka meillä sattuu vielä olemaan täysin samaan aikaan), värjään sen hiuksia ja vertaillaan ripsareita, puhutaan tulevaisuudesta(liian pitkälle), siitä, että saakohan se joskus lapsia ja kuinka monta ja kuinka usein ne on sitten mulla hoidossa jne..



Pojan kanssa ei sellaista ole, ainakaan vielä.

sattumalta löysin tmän vanhan aloittamani ketjun. Meidän kolmas poika on jo vuoden ja maailman ihanin poika :) suukottelee äitiä päivät pitkät. Ihan oli hassua lukea omia mietteitään, kyllä olen onnellinen, että tämänkin pojan sain.



Haaveilen vielä neljännestä lapsesta, mutta en tiedä tulisiko vastaavanlaiset tunteet taas pintaan jos tulokas olisi jälleen poika. Toisaalta nyt tiedän, että ne väistyy aika pian lapsen synnyttyä, joten loppujen lopuksi vaikka aluksi pettyy niin lopussa on yksi ihana poika enemmän :) ei siis voi kauheen huonosti käydä.



Onnellinen AP

En lukenut ihan kaikkia vastauksia mitä olet saanut...

Ymmärrän kans sinua hyvin paljon! Mutta kuten joku jo mainitsi on hyvä että tiedät sukupuolen nyt niin saat asian käsiteltyä ennen lapsen syntymää!

Minulla on kaksi poikaa ja reilu vuosi sitten syntynyt prinsessa. Kun rupesin tyttöa odottamaan, kävin sukupuoli-asian kanssa kovasti kamppailua... Yritin asennoitua siihen että jos vauva on poika, ei meille ole tyttöä tarkoitettu.. Tuntui niin pahalta kun ystävät ympärillä saivat heti molempia sukupuolia..

Tämmöisen vanhan ketjun löysin ja onneksi löysinkin, koska täällä myös on hirveä kriisi tämän sukupuoliasian kanssa, joten pakko kirjoittaa näistä tuntemuksista tänne, kun ei niistä oikein muuten voi kenellekään puhua...



Odotan itse esikoistani ja olen aina halunnut vain yhden lapsen, tytön. MIeheni on toivonut kahta lasta, kahta tyttöä. Vauvakuume vauvasi minua 6 vuotta, ennenkuin vihdoin olin tilanteessa, jossa pääsin yrittämään vauvaa oikeasti. Sekin yritys kesti pitkään ja tuli jo epätoivo, etten ehkä lasta koskaan saa. Koko vauvakuumeilu- ja yritysajan toivoin vain vauvaa, en mitään sukupuolta erityisesti vaikka ajatus tytöstä tietysti oli taustalla. Vihdoin sitten tulin raskaaksi...



Koko alkuraskauden kieltäydyin paljoa ajattelemasta sukupuolta. Keskityin vain nauttimaan raskaudesta, mikä ei ollutakan helppoa, koska väsymys ja masennus vaivasi jo alusta asti. Sitten alkoi tulla poikaolo, puhuin siitä ystävillekin, eikä se ajatus herättänyt mitään sen ihmeempää. Ultrassa sitten selvisi, että poikaa odotellaan ja itku meinasi pettymyksestä päästä saman tien. En ymmärrä, miksi reagoin näin mutta sillä sekunnilla kun ultraaja sanoi, että "tappi" näkyy haarojen välissä, menetin kaiken kiinnostukseni raskauteen ja vauvaan eikä kiinnostus ole tullut takaisin vaikka tätä asiaa olen pohtinut ja surrut ja aikaa on mennyt. En vain pääse siitä ajatuksesta yli, etten saakaan sitä toivomaani tyttöä vaan pojan, jota minä tai mieheni ei kumpikaan haluta. Minua surettaa vauvan puolesta, aivan kamalaa ettei hän enää olekaan toivottu ja tunteet ovat näin ristiriitaisia. En todellakaan arvannut, että tässä kävisi näin. Jos olisin tiennyt, että asia on minulel näin iso, en olisi koskaan lasta yrittänytkään, koska tämä on niin kamalaa itselle ja hirveän väärin vauvalle. Olen ihan suossa näiden tunteideni kanssa, enkä tiedä, mitä tehdä. Mies osaa suhtautua asiaan paremmin mutta on todella huolissaan minun puolestani, että otan asian näin raskaasti. Hän myös suree sitä, ettei lapsi ehkä olekaan toivottu ja katuu raskautta. Ajattelin neuvolassa puhua asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan luona, jonka puheilal käyn muutenkin masennuksen ja ahdistuksen takia. Mutta en tiedä, auttaako se, auttaako mikään.

kolme aikuista poikaa.



Nuorimmaisen synnyttyä anoppi sanoi: tyttöhän sen piti olla, leikataan munat pois, niin tulee tyttö, heh heh.



Toki olisin ottanut tytönkin, mutta nyt luulen, että en ehkä olisi osannut tyttöä kasvattaa. Pojat ovat kaikki aivan erilaisia, tuo nuorin on empaattisin ja lämpimin tyyppi, mitä tunnen. Kaikkiin on läheiset välit, josta olen onnellinen, koska toisinkin voisi olla.



Kun olemme jossain juhlissa, joissa kolme 190-senttistä poikaani ovat ryhdikkäinä tummissa puvuissa, en voi kuin ihastella, miten tuollaiset saatiin aikaan.

Tämmöisen vanhan ketjun löysin ja onneksi löysinkin, koska täällä myös on hirveä kriisi tämän sukupuoliasian kanssa, joten pakko kirjoittaa näistä tuntemuksista tänne, kun ei niistä oikein muuten voi kenellekään puhua... Odotan itse esikoistani ja olen aina halunnut vain yhden lapsen, tytön. MIeheni on toivonut kahta lasta, kahta tyttöä. Vauvakuume vauvasi minua 6 vuotta, ennenkuin vihdoin olin tilanteessa, jossa pääsin yrittämään vauvaa oikeasti. Sekin yritys kesti pitkään ja tuli jo epätoivo, etten ehkä lasta koskaan saa. Koko vauvakuumeilu- ja yritysajan toivoin vain vauvaa, en mitään sukupuolta erityisesti vaikka ajatus tytöstä tietysti oli taustalla. Vihdoin sitten tulin raskaaksi... Koko alkuraskauden kieltäydyin paljoa ajattelemasta sukupuolta. Keskityin vain nauttimaan raskaudesta, mikä ei ollutakan helppoa, koska väsymys ja masennus vaivasi jo alusta asti. Sitten alkoi tulla poikaolo, puhuin siitä ystävillekin, eikä se ajatus herättänyt mitään sen ihmeempää. Ultrassa sitten selvisi, että poikaa odotellaan ja itku meinasi pettymyksestä päästä saman tien. En ymmärrä, miksi reagoin näin mutta sillä sekunnilla kun ultraaja sanoi, että "tappi" näkyy haarojen välissä, menetin kaiken kiinnostukseni raskauteen ja vauvaan eikä kiinnostus ole tullut takaisin vaikka tätä asiaa olen pohtinut ja surrut ja aikaa on mennyt. En vain pääse siitä ajatuksesta yli, etten saakaan sitä toivomaani tyttöä vaan pojan, jota minä tai mieheni ei kumpikaan haluta. Minua surettaa vauvan puolesta, aivan kamalaa ettei hän enää olekaan toivottu ja tunteet ovat näin ristiriitaisia. En todellakaan arvannut, että tässä kävisi näin. Jos olisin tiennyt, että asia on minulel näin iso, en olisi koskaan lasta yrittänytkään, koska tämä on niin kamalaa itselle ja hirveän väärin vauvalle. Olen ihan suossa näiden tunteideni kanssa, enkä tiedä, mitä tehdä. Mies osaa suhtautua asiaan paremmin mutta on todella huolissaan minun puolestani, että otan asian näin raskaasti. Hän myös suree sitä, ettei lapsi ehkä olekaan toivottu ja katuu raskautta. Ajattelin neuvolassa puhua asiasta psykiatrisen sairaanhoitajan luona, jonka puheilal käyn muutenkin masennuksen ja ahdistuksen takia. Mutta en tiedä, auttaako se, auttaako mikään.

Noin sairaista lähtökohdista ei edes pitäisi harkita lapsen tekoa. Jos ainoa tarve on saada joku määrätty sukupuoli, eikä lapsi, on vanhemmissa jotain outoa. Etenkin, jos kyseessä on ensimmäinen lapsi.

Tämä sukupolvi on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja tässä on tulos. :(

kolme aikuista poikaa.

Nuorimmaisen synnyttyä anoppi sanoi: tyttöhän sen piti olla, leikataan munat pois, niin tulee tyttö, heh heh.

Toki olisin ottanut tytönkin, mutta nyt luulen, että en ehkä olisi osannut tyttöä kasvattaa. Pojat ovat kaikki aivan erilaisia, tuo nuorin on empaattisin ja lämpimin tyyppi, mitä tunnen. Kaikkiin on läheiset välit, josta olen onnellinen, koska toisinkin voisi olla.

Kun olemme jossain juhlissa, joissa kolme 190-senttistä poikaani ovat ryhdikkäinä tummissa puvuissa, en voi kuin ihastella, miten tuollaiset saatiin aikaan.

t. kolmen pojan äiti, jokaisesta ylpeä, nuoremapana haaveilin tytöistä, mutta kolmannesta toivoin jo poikaa :)