Miksi aina sanotaan, että jos aloittaa seurustelun nuorena, että jää nuoruus elämättä?

vaikka seurustelu alkaisi nuorena. Tiedän pari pariskuntaa, joilla näin on käynyt. Sitten tiedän aika monta, joilla on nimenomaan alkanu menojalkaa vipattaa.

Erän ystäväni alkoi 15 kesäisenä seurustelemaan ja asuivat myöhemmin yhdessäkin. Mies oli tosi kiva, komea, kunnollinen, naisensa kanssa aikaa viettävä jne. ELi mitään varsinaista ongelmaa (pettämistä, alkoholinkäyttöä, väkivaltaa, mustasukkaisuutta, riitoja jne) suhteessa ei ollut. Suhde kariutui 3-kymppisenä siihen, että nainen halusi tapailla muitakin. Hän oli aina kuunnellut kateellisena sinkku ystäviensä juttuja treffeistä ja baarista isketyistä miehistä ja mietintöjä siitä, soittaako se vielä vai ei jne. hän ei jotenkin osannut arvostaa sitä omaa pysyvää parisuhdetta kunnollisen miehen kanssa. No, vähän aikaa sinkkuiltuaan huomasi kyllä, että ei se sinkkuelämä ja kaikenlaisten torvien treffailu nyt niin mahtavaa ole... Mutta se nuoruuden suhde jäi ja uutta "kunnollista" ei ole löytynyt...

Vaikka kummallakin olisi ollut joku juttu, emme ole niistä ainakaan toisillemme koskaan puhuneet, eikä sellaisella ole mitään väliäkään. Tärkeämpää on tämä: koska meillä on ollut ainakin tilaisuuksia olla muidenkin kanssa (kun toinen ei ole aina ollut vieressä vahtimassa), olemme yhä uudelleen aktiivisesti VALINNEET juuri sen oman kumppanimme.

Tosin olemme asuneet eri kaupungeissa, maissa ja maanosissakin vaihtelevasti, ja muuttaneet tästä syystä yhteen vasta 6 vuoden seurustelun jälkeen. Meillä on siis kummallakin ollut mahdollisuus tavata runsaasti muita ihmisiä ja käydä paljon ulkona ilman kumppania.

teillä on ollut vapaa suhde, jossa kumpikin saa panna muitakin? Sehän se monia yhdenmiehennaisia- ja miehiä rupeaa kalvamaan, että on pannut koko ikänsä vain yhtä henkilöä, ei se auta, jos on saanut jutella monille ihmisille..

Seurustelu nimenomaan on sitä nuoruutta! Sydänsurut, oman itsen etsiminen, yritykset ja erehdykset. Jos VAKIINTUU hyvin nuorena voi jäädä asioita kokematta, jotka myöhemmin elämässä antaa suhteellisuudentajua ja kykyä selvitä vaikeuksista ja väistämättömistä pettymyksistä.

Vaikka kummallakin olisi ollut joku juttu, emme ole niistä ainakaan toisillemme koskaan puhuneet, eikä sellaisella ole mitään väliäkään. Tärkeämpää on tämä: koska meillä on ollut ainakin tilaisuuksia olla muidenkin kanssa (kun toinen ei ole aina ollut vieressä vahtimassa), olemme yhä uudelleen aktiivisesti VALINNEET juuri sen oman kumppanimme.

sillä on väliä, onhan muillakin ihmisillä koko ajan tilaisuus vaihtaa toiseen, ei ketään pidetä kettingillä kiinni patterissa. Varmasti useammat seurustelusuhteet ja avioliitot kestäisi pitempään, jos on sanaton sopimus siitä, että paineita saa purkaa välillä muihinkin ihmisiin. Tod.näk. sen takia tekin olette vielä yhdessä, kun ei ole tarvinnut tyytyä vain yhteen seksikumppaniin.

Sukulaistyttö olis saanut mieleisen opiskelupaikan, mutta ei halunnut erota poikaystävästä, opiskelupaikka oli toisella puolella Suomea. Myöhemmin opiskeli vähemmän mieleisen ammatin, töitä sais muualta, mutta ei kotipaikkakunnalta. On ollut pari vuotta työttömänä.

Mutta näin elämää nähneenä, en tiedä oikeasti kuin 2 paria, joilla teinisuhde on onnistunut ja ovat vielä yhdessä 45 vuotiaina.



Yksi pari on vielä, mutta nainen on jo 5 vuotta itkenyt kun ei ole nähnyt elämää ja kyselee minulta, millaista oli elää yksin. Monesti nämä teininä suhteen aloittaneet ovat aika alistetussa suhteessa. Mies tosiaan haluaa, että nainen on neitsyt ja sillä ei ole muita kokemuksia. Nainen sitten ihannoi itsekin tätä kun haluaa olla miehelle (isälleen) mieliksi. Oma itsenäisyys ei ole päässyt kehittymään.



En siis meinaa, että naiminen antaisi elämänkokemusta. Mutta se jokin puuttuu kun ei ole koskaan päätetty omista asioista. Siirrytään suoraan isän käsivarrelta miehen käsivarrelle ja huolehdittavaksi.



Siinä 27-30 pintaan oli melkoinen erobuumi ja kaikilla oli syynä pettäminen. Useimmin mies. Nainen sitten katkerana itki, että kaikkensa uhrasi ja mies vain meni huoriin.



Toki oli naisiakin, jotka petti ja ero tuli.



Toinen erobuumi tuli sitten 40 vuotiaina kun lapset lähti maailmalle.



Itse elin avoliitossa nuorena ja luojan kiitos erosin myös nuorena ja monta vuotta elin yksin. Kun tapasin mieheni niin moni pitkässä parisuhteessa ollut sanoi olevansa kateellinen siitä, että meillä oli niin kypsä aikuisten suhde.

Huvittavaa oli, että moni näistä teineinä seurustelemaan alkaneista yritti rikkoa välejämme puhumalla minusta miehelle pahaa tai yrittämällä iskeä sitä.



Onneksi mies oli myös elänyt itsenäisesti ja oli maailmaa nähnyt. Lähinnä sitä huvitti nämä kateelliset naiset suunnattomasti.

Up

Kaikki eivät välttämättä koe tarvitsevansa sellaista rellestämistä ja yhden yön juttuja.

No me ei nyt ihan hirveän nuoria oltu, kun alettiin seurustelemaan, 18-vuotiaita. Nyt ollaan oltu yhdessä lähes 30 v ja ollaan kyllä todella onnellisia. Ja kumpikin oltiin toisillemme ekat sänkykumppanit, en ole kaivannut muita ja tietääkseni ei miehenikään ja hyvin kelpaan edelleen, vaikka joka päivä ;).

Sama juttu siskollani ja miehellään. Molemmilla veljillä meneillään 3. avioliitto ja lisäksi on avoliittoa ja lyhyempiä seurusteluja ja nuorena vaihtoivat tyttöystävää useammin kuin sukkia.

Onkohan se olemassa joku tietty malli mikä on oikeaa nuoruutta? Eikö oikeaa nuoruutta ole jos seurustelee? Miksi olisi niin tärkeää hypellä sängystä sänkyyn vai mistä sitä muusta voi jäädä paitsi? Kyllä me olimme kavereiden kanssakin, opiskeltiin, tehtiin kesätöitä, harrastettiin, käytiin festareilla jne. Mitähän ne oikeaa nuoruutta eläneet tekivät?

Harvoinhan teini-iässä, tai edes vaikka 18-20 -vuotiaana, alkaneet suhteet kestävät, kun tuossa iässä ihmiselle ei kuitenkaan yleensä ole vielä kehittynyt selkeää näkemystä omasta tulevaisuudestaan tai ylipäätään elämänarvoistaan. Siinä vaiheessa kun lähdetään lukiosta tai ammattikoulusta jatko-opiskelemaan, armeijaan, töihin tai minne ikinä, monesti aletaan "kasvaa erilleen". En kuitenkaan sanoisi sen olevan mitään hukkaan heitettyä aikaa, sillä ylipäätään ensimmäinen seurustelusuhde harvoin on se oikea, olipa kyseessä sitten minkä ikäisiä ihmisiä tahansa, ja jostain se itsensä etsiminen on kuitenkin aloitettava. :) Olen sitä mieltä, että itseään ja omia arvojaan ei voi oppia tuntemaan kunnolla kuin toisen ihmisen "kautta" ja epäonnistuneet suhteet kasvattavat ja selkeyttävät omia näkemyksiä elämästä, jolloin tulevaisuus voi olla entistä onnellisempi.

Tuntuu näin 40v näkökulmasta vähän naivilta kirjoitella, että olemme onnellisia emmekä tule muita katselemaankaan. Ihan kaunis ajatus, mutta elämästä ei tuossa vaiheessa vielä tiedä yhtään mitään. Ei millään pahalla teitä 20v kohtaan! Itse aloin seurustella 19v ja silloin se tuntui niin oikealta ja tuntui että olen nuoruuteni elänyt ja nyt voin vakiintua. Mutta nykyään harmittaa, että vakiinnuin niin nuorena, on jäänyt paljon näkemättä ja kokematta sen takia. 25-vuotiaanakin olisin ehtinyt vallan hyvin. Tai vaikka kolmekymppisenä.

Monet kasvavat erilleen siinä parikymppisinä. Musta tuntuu, että ollaan kasvettu yhteen. Musta on tullut vaatimattomampi ja rennompi, miehestä kunnianhimoisempi. 10v sitten mä olin 10:n tyttö ja mies laiska amispoika. Ollaan kasvettu yhdessä, biletetty ja matkusteltu yhdessä ja erikseen ja opiskeltu. Seksiäkin harrastetaan. En ihan ymmärrä mikä nuoruus on jäänyt elämättä. Välillä kun käydään baarissa tullaan kotiin ja pannaan keittiön tuolilla samalla ku nakit palaa uunissa.

Minä en kyllä  ihan oikeasti ymmärrä mitä jää näkemättä ja kokematta, jos pysyy yhdessä nuoruudessa löydetyn kumppanin kanssa. No minulta on kyllä jäänyt kokematta sydänsurut, sukupuolitaudit, abortit, vaihtuvat poikaystävät jne. Mutta en nyt sanoisi, että huokailisin muistellessani nuoruuttani, että voi kunpa minäkin olisin saanut kokea kaiken tuon...no en väitä, että kaikilla "oikeaa nuoruutta" eläneillä on tuollaisia kokemuksia.

En vaan ymmärrä mistä olen jäänyt paitsi? Poikaystävästä huolimatta tapasin siis ystäviäni, jatkoin harrastuksiani, opiskelin alalle jolle halusin, tein kesätöitä mitä sain, yhdessä kävimme festareilla, teimme lomareissuja, harrastimme...miten tuo eroaa niin hirveästi muiden nuoruudesta? Kyllä monet tutuistammekin seurustelivat jo nuorena, muuttivat yhteen ja sitten erosivat. Eivät he varmaan siksi eronneet, että voivat elää normaalia nuoruutta, vaan tuli joku muu ongelma. Kun me olemme olleet aina yhdessä onnellisia, niin miksi meidän olisi pitänyt erota? Kokeaksemme oikean nuoruuden? Ihan höpsöä, kun löytää ihmisen, jonka kanssa homma pelaa niin siinä se on, ei tarvitse enää etsiä. Ja olen tuo aikaisempi, joka on ollut miehensä kanssa kohta 30 v yhdessä..

Minusta se nuoruus ennemmin jää elämättä silloin, jos EI ole seurustelusuhteita ennen kuin joskus lähemmäs kolmikymppisenä. Tällainen henkilö on huono kumppani ainakin kahdessa mielessä: kokemattomuus sinänsä on huono asia, ja vielä huonompi asia ovat ne psyyken solmut, jotka ovat koko ilmiön aiheuttaneet. Nehän eivät edes seurustelemalla katoa.

Oletteko koskaan ajatelleet, että kaikilla ihmisillä ei ikinä ole tarvetta kokea mitään biletyskautta? Itse en bilettänyt alaikäisenä, en opiskelijana enkä opiskelujen jälkeenkään. Olen minä kerran pari baariin "eksynyt", mutta se ei vain ole minua varten. Minua ei kiinnosta yhden yön suhteet tai panokaverius, ryyppääminen, itsensä nolaaminen, viiden poikaystävän hankkiminen viidessä vuodessa. Ei kaikkien elämä mene tietyn linjan mukaan. Osa jättää bilettämiset väliin "biletysiässä", osa ei hanki lapsia, osa ei hanki edes kumppania.

Seurustelu voi olla liian sitovaa, huomaat haluavasi tehdä vaikka jotain työtä josta pidät eikä mies anna.   Etkä pääse hänestä eroon.  Mies on kateellinen kun pärjäät.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2014 klo 11:50"]

Oletteko koskaan ajatelleet, että kaikilla ihmisillä ei ikinä ole tarvetta kokea mitään biletyskautta? Itse en bilettänyt alaikäisenä, en opiskelijana enkä opiskelujen jälkeenkään. Olen minä kerran pari baariin "eksynyt", mutta se ei vain ole minua varten. Minua ei kiinnosta yhden yön suhteet tai panokaverius, ryyppääminen, itsensä nolaaminen, viiden poikaystävän hankkiminen viidessä vuodessa. Ei kaikkien elämä mene tietyn linjan mukaan. Osa jättää bilettämiset väliin "biletysiässä", osa ei hanki lapsia, osa ei hanki edes kumppania.

[/quote] En minäkään ole ikinä bilettänyt, eikä sellainen kiinnosta, mutta minulla on kyllä ollut seurustelusuhteita normaalista iästä lähtien. Tarve vetää keskusteluun heti joku ryyppääminen ja biletys (ja ylipäätään aina tarve vetää joku ääriargumentti mukaan) kertoo vain siitä, että kalikka oikeasti kalahtaa johonkin todelliseen eikä sellaista oikeaa, omaa kantaa puolustavaa argumenttia olekaan antaa keskusteluun.