7-vuotias tyttöni käytös on ihan mahdotonta, miten saan hänet aisoihin?

Kannattaa ehdottomasti lähteä selvittämään asiaa, jos omat keinot eivät riitä. On mahdollista, että kyseessä on uhmakkuushäiriö:



http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

kahden lapseni kanssa olen perheneuvolassa käynyt,ei mitään hyötyä,päin vastoin,riesaa vain...toisen kanssa syömishäiriön takia,13v tytön,jonka tilanne vain paheni,kun perheneuvola lääkäri ei uskonut,että tytölläni syömishäiriö,koska Bmi oli normaali painon ja alipaino-rajan välillä(laihtui 3kk n.20kg),ja kouluterkkarikin oli tosi huolissaan,ja vaikka oli diagnoosit ja kaikki sairaalalta.

Perheneuvola lääkäri otti heti alusta oman kantansa,eikä sitä muuttanut,kun vein diagnoosi laput,ei voinut perääntyä enää kannastansa,ja vaikka kuinka laski koulunumerot,tyttö masentui enemmän,jne,niin piti tilannetta vaan melko normaalina "murrosiän oikkuna"...No yritin sitten etsiä apua muualta,mutta ei saanut,koska "hoito"oli jo perheneuvolassa.Tämän seurauksena tyttö joutui vääriin piireihin,lastenkoti kierteeseen,ja oli psykiatrisella kaks kertaa,onneksi kovalla työllä fiksun soskun kanssa saimme tytön asiat kuntoon,kun perheneuvola lääkäristä päästiin lastenkotiaikana eroon,onneks:),ja nyt elää tyttöni normaalia elämää,mukava poikakaveri,opiskelee ja asiat kunnossa.Asuu jo omillaan.

Toisen lapseni kohdalla neuvolan 5v tarkastuksessa suositeltiin perheneuvolassa vilkkauden arviontia,ja kaikki oli ok.,silti sain ravata "niitä näitä"porisemassa yksin,ja jakelivat neuvoja,jotka jo tiesin...Tuntui tosi turhauttavalta,kun kotona kyllä pärjättiin pojan kanssa.Sanoinkin sen monta kertaa,mutta sanoivat,että hyviä vinkkejä antavat lasten yleiseenkin kasvatukseen,jotka kaikki olivat tuttuja,siis itsestään selviä asioita...Kun eskaristakin tuli vaan positiivista palautetta,niin sanoin,että nyt saa käynnit riittää,kun ei mitään hyötyä,ja hankala saada nuorimmalle lapsenlikkaa,siksi ajaksi,kun käyn perheneuvolassa.

Vilkkauden arvion takia vain sinne menin,vaikkakin vastahakoisesti,koska tyttöni kohdalla "hoito"siellä epäonnistui.Oli kyse eri kaupunkien perheneuvolasta,ei siis kummassakaan mitään hyötyä,joten riesan niistä vaan saa.

Ei ole aina lapsen käytös kasvatuksesta kiinni.siihen vaan aina ulkopuolisen hyvä vedota,siihen asti,kun omalla lapsella jotain ongelmaa tulee,oli se sitten pienenä,tai murrosiässä.Meillä lapsia on enemmänkin,suur perhe,ja muiden lasten kanssa ei ole ollut mitään ongelmaa,ja kaikilla eri luonteet.

Kyllä se vaan lapsen luonteesta paljon on kiinni,ja isompana seurasta,miten lapsi käyttäytyy.Vaikka kuinka hyvin yrittäisi kasvattaa ja laittaa rajoja,niin se ei aina auta.Joten kannattaa ajatella että ehkä tyttärelläsi on vaan uhmakausi,ja se helpottaa,kun ikää tulee lisää,ja yrität ottaa mahdollisimman rauhallisesti uhmailut...

Ilta-Sanomien/ Iltalehden perhesivuilla?



En nyt jaksa kaivaa ja linkittää mutta aika hyvin lehti ratsastaa...



Samalla tavalla kuin muutkin lehdet...tietty...

Tiedän paljon perheitä, joissa lapset sanelevat vanhemmilleen tahdin, jonka mukaan tanssia. Surullista on, että vanhemmat eivät edes huomaa asiaa. Ihmetellään ääneen, kun "mikään ei mene perille, mitään ei uskota, joka asiasta käydään kamppailua ja kaikesta väitetään vastaan", -miksi näin käy? Lapselle asetetaan rajoja, vain tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen luovutetaan ja annetaan lapselle periksi. Seuraavassa lauselmassa vanhempi antaa itselleen vastauksen, mutta sitä ei nähdä tai haluta nähdä. "kyllä mä kielsin ja kielsin ja komensin ja uhkasin jäähyllä, mutta kun ei se tottele ja lopulta siitä tuli niin hirveä sota, etten jaksanut kuunnella...ja nyt tulee se vastaus:... ja annoin periksi". Jotakin siis aloitettiin, mutta sitä ei viety loppuun. Annettiin periksi, kun vanhempi ei jaksanut "taistella"! Surullista! Pelin nimi on: Heikoin Lenkki!! Lapsi on taitava pelaaja ja lapsi on käyttäytymisensä kautta oppinut pelin säännöt. Lapsi on varma voittaja! Kun lapsi laittaa hanttiin, kitisee, väittää vastaan ja tapeeksi kauan itkee, saa lopulta haluamansa.



Totta helvetissä kävisin päivittäin pankissa ja jos tietäisin, että lattialle heittäytymällä ja itkemällä täyttä kurkkua 15min., saisin 10 000€ ilmaiseksi, -teksin sen aivan varmasti!! Tiedän kyllä, että asioista kuuluu neuvotella ja sillä tavalla urakkani varmasti aloittaisin. Neuvottelen hetken, mutta saattaisin neuvottelun alkumetreillä aloittaa "kitisemisen". Pisteitä saisin myös "tekoitkusta". Kitiseminen ei välttämättä tepsi kauaan, joten on keksittävä jotakin ärhäkkäämpää. "Väsytystaktiikka ja vastaan väittäminen" on vasta alkusoittoa. Ärhäkkyys ja takuuvarma keino saada ilmaiset raha, on ITKU! kukaan ei jaksa kuunnella loputtomiin hysteeristä itkua. Se on siis viimeinen keinoni. Hysteerisen itkuni lomasta huomaan, miten itsevarma ja jämäkkä pankinjohtaja murenee, hän on ihan kohta valmis luovuttamaan ja pitkä uurastukseni palkitaan. Pankinjohtaja toteaa vielä perään: No, tämän kerran ja vain tämän kerran!! Minä vastaan, "joo, lupaan tästä eteenpäin olla vaatimatta rahoja ilmaiseksi". Tulee kuitenkin seuraava päivä, jolloin mieleni on muuttunut haluan lisää rahaa. Valmistaudun taisteluun, joka saattaa viedä tänään viisi minuuttia kauemmin, kuin eilen. -Se ei kuitenkaan haittaa, koska saan joka tapauksessa haluamani! Olen löytänyt varman konstin saada 10 000€ ilmaista rahaa joka päivä! Jihuu!



Temperamentisellekin lapselle saa asetettua rajat ja saada lapsi käyttäytymään haluamallaan tavalla, mutta se vaatii enemmän työtä, kuin "helpomman" lapsen kanssa. Lapsi hakee käyttäytymisensä kautta rajoja, joiden kautta lapselle muodostuu kuva siitä, miten yhteiskunnassa toimitaan, mikä on sallittua, mikä ei, mikä on oikein ja mikä väärin, mitä on toisten ihmisten kunnioitus, syy-seuraus-suhteen ymmärtäminen, mitä on vanhempien rakkaus lastaan kohtaan, ym. Rajojen asettaminen pitää aloittaa jo aivan pienenä. Rajat ovat rakkautta!!



Älkää vanhemmat luovuttako!! Vielä kiitätte itseänne, kun lapsi on teini-ikäinen ja olette osoittaneet rajat jo pienestä pitäen. Olkaa pelin johtajia ja antakaa TE sävel lapsenne tanssille!



Rajat ne ovat Suomellakin!

Aamuin, illoin?

että niin moni tuntuu kuvitelevan, että koulaisen kasvatuksen pitäisi jo olla valmis. Sanotaan että, mitäs et ole pitänyt kuria aiemmin, nyt se ei tottele mitään. Ja pelotellaan kauhealla murrosiällä, kun peli on jo nyt menetetty. Joku täällä ehdotti huostaanottoakin, kun kasvatus oli mennyt niin pieleen.



Mutta kun se vaikea temperamentti tarkoittaa juuri sitä, että asioiden opetteluun menee pitempi aika ja lapsi käyttäytyy lapsellisesti isompana kuin varhaiskypsät ja rauhalliset lapset. Juuri siksi vaativan lapsen vanhemmilla on paljon vaikeampaan kuin helppojen lasten vanhemmilla, koska tuloksia ei tunnu tulevan vaikka kuinka yrittää kasvattaa. Siinä missä helpon lapsen kanssa otetaan yhteen 20 kertaa, vaativa paukuttaa päätä samaan seinään 200 kertaa eikä tunnu oppivan mitään. Kunnes lopulta yhtäkkiä, jokin asia sujuukin - ja silloin vanhemman pitää hoksata kehua heti vaikka se sen helpon lapsen vanhemmasta voikin vaikuttaa lässytykseltä.



Tärkeintä näiden vaativien alakoulualisten kanssa on johdonmukaisen kasvatuksen lisäksi luottamuksen ja avoimuuden vaaliminen. Lapsella pitää säilyä usko siihen, että hän on hyvä ja äiti ja isä tietää sen ja uskoo hänen haluunsa oppia parempaa käytöstä. Jos sen uskon menettää tässä vaiheessa, murrosiästä voi todella tulla hirveä.

Yhdessä hetkessä kiltti kuin enkeli ja seuraavassa alkaa mantra "tyhmä äiti sitä ja tyhmä äiti tätä". Ja tavarat lentelee jne.



Temperamenttinen ja hyvin älykäs lapsi, joka nyt kipuilee sosiaalisen ja itsenäisen elämän laajetessa.



Meillä ärsyttävintä on se, että sukulaiset a) purkavat oikein tahallaan kaikkia rajoja joita laitamme, b) kyseenalaistavat vanhempien arvovallan aina lasten nähden ja c) haukkuvat, syyllistävät ja arvostelevat ihan koko ajan.

Mulla 6 vuotias tyttö joka soittaa suuta, haukkuu rumaksi ja tyhmäksi ja paskaksi ja hakkaa ja puree pahimassa tapauksessa.



olen hakenut apua perheterapeutilta, ja on tuntunut hyvältä päästää "höyryjä" pihalle. olen saanut sieltä paljon kannustusta.



välillä on vaan niin voimat lopussa ku yksin joutuu kaiken kestämään ja todellakin tuntuu siltä ku asuisi pienen murkkuikäisen kanssa.



olen myös mennyt itseeni ja puhunut tästä terapeutin kanssa joka vastasi minulle näin että se on se helppo tapa, syyttää itseään.



helmikuun meidän perhe lehdessä oli pari hyvää artikkelia, auktoriteetistä ja käytöshäiriöistä, tunnistin lapseni siihen vaikka siinä puhuttiin vaan pojista. tytöt taitaa olla niin paljon fiksumpia ku pojat et yleisillä paikoilla ja muille osataan olla kilttejä ja heti ku kotiin pääsee niin on juuri se irti.



kyllä voimat välillä tuntuu loppuvan mutta minä olen ottanut sellasen asenteen että puhun rehellisesti asiasta ja ongelmasta, sanokoon muut mitä haluaa ja siinäpä arvostelkoot mutta en halua pahentaa tilannetta huijaamalla itseäni.



lapsen kohalla on tärkeää ettei asiaa nostaa turhaa liikaa tapetille eikä hoe liikaa tuhmaa ilkeä, ja muistaa kehua pienestäkin asiasta kun jokin menee hyvin. näillä keinoilla meillä on nyt ainakin toistaiseksi fyysinen voiman käyttö loppunut.



voimia.



t. tiedän just miltä susta tuntuu

En jaksa nyt lukea tätä ketjua, mutta aloituksesi pisti vastaamaan.



Meillä on 7-vuotias poika ja elämä tuntuu juuri tuollaiselta. Ihan kuin olisi uhmaikäinen täällä kotona. Sitten kun on itse väsynyt töiden jälkeen, niin vaikea siinä on välillä pysyä rauhallisena.



Itse olen ajatellut että jos tilanne ei ala kohta helpottamaan niin kysäisen neuvolasta. Mutta olen toiveikas, onhan näitä kausia nähty ja yleensä ne menevät ohi. Sitten tulee taas jotain muuta tilalle =)



Tsemppiä!

Isäänsä tottelee ja on kuin lammas hänen seurassaan (olemme eronneet.) Minun kanssani temppuilee, haistattelee ja nimittelee. Inisee ja marisee joka asiasta. Olen välillä tosin väsynyt. Ja harkinnut kyllä perheneuvolaakin.

Eivat tuon ikaiset saa kiroilla ja hyppia vanhempien silmille.

Tosin en kiroile itsekaan, haistattele tai epakunnioittava.

Kasvatuksessa on tainnut mennä jotain pieleen.

Kuri luo turvallisuuden tunteen ja myös sen, että hänestä välitetään, lapsilla pitää olla myös selvät rajat. Ei seitsemänvuotias tuo sinulle ruokaa pöytäänkään, niin miten ihmeessä annat hänen pompottaa sinua???

Periksi et saa antaa, vaikka hän kuinka huutaisi, sinä olet se joka tällähetkellä määrää myös hänen elämästään. Jos esim. kaupassa huutaa "tahdontahdontahdon", älä missään nimessä anna periksi, kerran kun annat, niin lapsi tietää seuraavalla kerralla mistä narusta vetää. Siis sinähän olet aikuinen, ota vastuu hankkimastasi lapsesta. Kyllä sinä osaat!!!!

Suosittelisin kyllä perheneuvolaa jo siitä syystä että voitte sada hyviä neuvoja lapsen suhteen. Ilmiselvästi teillä ei ole ollut koskaaan rajat selvillä lapselle ja siksi tulee käymään näin.

Kummityttöni oli pienenä suorastaan "riiviö" häntä käytettiin joka paikassa mutta ei juuri apua tullut. Ei kukaan tietenkään voi auttaa jos kotona jatkuu edelleen "rajaton meininki". Vauvana kun kaikki on niin suloisia eikä mitään tai mistään raskita kieltää. Mutta se ettei lapsilla ole tiettyä tuttua rytmiä pienestä pitäen kotona, eikä rajoja se tulee näkymään myöhemmällä iällä ikävällä tavalla. Jos jo tuossa iässä tilanne on tuo se ei parane itsestään .

Teillä asiat pahasti pielessä. Lapsesi ei kunnioita sinua lainkaan. Miten olette päästäneet asiat tuohon jamaan?



Luuletko, että saat lapsesi vielä normaali käytöksiseksi? Minä epäilen vakaasti. Murrosiässä tilanne vielä pahenee. Ja ei ole kovinkaan vaikea aavistaa, miten teille käy.



Toivon, että teidän kohdalla tehtäisiin ainakin lyhytaikainen sijoitus. Siellä lapsen käytös voitaisiin saada muuttumaan. Ja terapian turvin, ehkä teille partemmat välit ja mahdollisuus yhdessä asumiseen.



Jos et oikeasti toimi, sinulla on käsissäsi ongelmateini.



Tiedän, että lapsesta vaikea luopua, mutta tee se lapsesi takia. Sinä et tällähetkellä pysty tarjoamaan lapsellesi rajoja ja turvaa.



En siis tarkoita kokonaan luopumista lapsesta vaan väliaikaista

Onneks löysin tämmöisen vanhan ketjun täältä.



Lapsi siis saa kauheita raivareita, olen täällä jo aiemmin kirjoittanut aiheesta (en ole tämän ketjun ap, mutta lohdutti kun huomasin että muillakin on samoja ongelmia).



Aamuraivarit tänään olivat aiheesta en mene kouluun koska olen väsynyt ja iltaraivarit olivat en mene nukkumaan koska xyz. Odotin jo oikeasti että poliisi on kohta ovella koska on niin äänekäs neitokainen. Tavarat lentelevät ja vanhemmat ovat tyhmiä, laiskoja ja paskoja. Itselläni on äärimmäisen vaikea pysytellä rauhallisena kun lapsi herättää sisarukset karjumisellaan, tulee pois huoneestaan, heittelee tavaroita ja karjuu toivovansa että vanhemmat kuolisivat.



Koulussa, kavereiden kanssa, harrastuksissa ym menee hyvin, kotona tulee esiin tämä raivo. Kotonakin kyllä useimmiten menee hyvin, ja silloin kun hän on ihana hän on todella ihana. Fiksu, älykäs, empaattinen, huumorintajuinen jne. jne.



Päätin että huomenna haen meille ammattilaisapua, koska en kestä tätä enää. Kotona on hirveä tunnelma ja olen itse ihan voimaton näiden episodien jälkeen.



Ja ennen kuin kukaan ehtii huudella "miten olette päästäneet tilanteen tuohon pisteeseen" niin perheessä on muitakin lapsia, joiden kanssa on kaikki ihan helppoa. Tämä lapsi nyt vaan on herkkä, intensiivinen ja emotionaalinen. Ja äänekäs sekä verbaalinen. Vaativa kasvattajille.



Kaikki rakentavat neuvot otan ilolla vastaan. Miten rauhoitan lasta? Miten jaksan itse?

Paska paikka ja se asiantuntemuskin on perseestä.

Miksi lapsen täytyy peseytyä aamulla?

Aaamulla aivan turhaa ja raskasta lapselle, kun on väsynyt.

Se riittää, että lapsi käy illalla suihkussa ja aamulla pestään vain hampaat.

Minulla muuten kaksi erityislasta ja kylä se kehitysvammainen on se helpompi, kuin tämä dyfasia, add poika.

Aivan eri tavalla heidät pitää kasvattaa. Rankaisu ei ole koskaan adhd/add lapsen juttu.

Rankaisu on niin helppoa kasvatusta ja se ei mitää taitoja vaadi.

olevan usein seurausta vanhemman ja lapsen vuorovaikutussuhteen ongelmista, ei pelkästään lapsen temperamentista tai siitä, ettei lapselle ole asetettu riittävästi rajoja. Siis että aikuinen itse vaikuttaa omalla toiminnallaan ja tavallaan asennoitua lapseen lapsen käyttäytymiseen. Pelkkä rajojen asettaminen ei riitä, jos lapsi tunteineen ei koe saavansa riittävästi myös ymmärrystä, läsnäoloa ja kunnioitusta. Lapsen kanssa voi olla kuten ihmissuhteessa yleensäkin, ei se ole pelkästään valta- ja kasvatussuhde. Neurolologiset erityisyydet ovat toki poikkeus - silloin lapsen ja nuoren käytöshäiriöt eivät johdu vuorovaikutussuhteesta tai ympäristöstä, vaan niillä on elimellinen syynsä.

Rajoilla on toki asemansa, mutta joskus tulee mieleen, että lasten kanssa elämisen päätarkoitus on joillekin se, että saa korostaa omaa valtaansa. Ihan kuin se lapsi haistattelisi samantien, jos esim. väsyneelle lapselle jakaisikin sympatiaa jäähypenkin sijaan. En tarkoita, etteikö negatiivisia seurauksia pitäisi olla, mutta kokekaa asioita joskus tunteellakin älkääkä kulkeko sääntökirja kädessä aamusta iltaan. Osoittakaa rakkautta ja hellyyttä. Ja kyllä, esikoiseni ei ole helpoimmasta päästä oleva muksu (kuopus on ns. helpompi) ja hänen kanssaan ollaan vaan jatkuvalla, turhalla törmäyskurssilla, jos pilkuntarkasti väännetään joka asiasta. Toiminnan taustalla olevan tunnetilan kuulostelu on usein tehokkaampaa.

Perheneuvottelu on hyvä. Mutta kiinnittäisin huomion turhaan herkutteluun missään muodossa, jumissa eikä karkeissa. Äkkiä verensokeri nousee ja kohta taas laske...Olen aikanaan huomannut miten pussi karkkia teki kohta raivoon ja lapsen taas pian väsyneeksi...

on helppo mutta suht tehoton. Jokin seuraus pitäisi kuitenkin olla. Mitä teette jos lapsi tulee jatkuvasti esim. jäähypaikasta pois, seuraa vanhempaa ympäri asuntoa ja karjuu solvauksia.

mutta kun edellisellä kerralla läpsäisin häntä poskelle ja häivyin pihalle häneltä näkymättömiin vähäksi aikaa, niin johan loppui. Ja täytyy sanoa, että se läpsäys oli täysin selkäydinreaktio. Ei äidille haistatella, ja sillä siisti.

Ehkä lastasi olisi auttanut, jos joku olisi vihjaissut, että lapsellasi saattaa olla neurologinen syy käytökseensä. Eikö todella kenellekkään tullut mitään tälläistä mieleen? Lapseesi suhtauduttu ongelmatapauksena, vaikka syy hankalaan käytökseen ollut neurologinen, jota varmasti paljon pahentanut väärät ihmisten johtopäätökset. Lapsesi pitäisi ongelmistaan huolimatta nähdä Lahjana ja täydellisenä lapsena. Mennä neurologisiin tutkimuksiin jotta saataisiin oikeaa apua. Lapsi kyllä herkkänä käsittää , jos ympäristö pitää lastasi riesana ja ilonpilaajana. Se varmasti vain lisää lapsesi hankalaa käytöstä. Kuulostaa lapsesi oireet vahvalta Aspergerilta. Niitäkin on erilaisia, sinun lapsellasi varmasti vaativimmista päästä. Tosin ympäristön käytös varmasti tehnyt lapsesi käytöksestä entistä haastavampaa. Äitinä olisit tarvinnut tukea, lepoa, ohjausta. Jotta jaksat rakastaa haastavaa lastasi. Joka on kuitenkin kaiken rakkauden arvoinen, samoin kuin vaikka naapurin kiltti Liisi.