7-vuotias tyttöni käytös on ihan mahdotonta, miten saan hänet aisoihin?

Meidän 6-vuotias poika reakoi joihinkin lisäaineisiin ja mausteisiin sekä pähkinöihin ja sitruksiin läpi vuoden kiukuttelulla. Samoin koivun siitepölyaikana myös raaka porkkana ja omena saa meidän pojasta kiukuttelevan rähisijän ja mikään ei sovi.



Tiedän että tämä ei todellakaan tehoa kaikkiin kiukuttelijoihin mutta tiedän myös että jotkut täälläkin palstailevat äidit ovat huomanneet saman asian ja erikoislääkärin johdolla laitettu ruokavalio on muuttanut lapsen elämän paljon laadukkaammaksi.



Ja ennen ensimmäistä kiveä kerron jo valmiiksi että kaikki kiukku ei tarkoita meillä allergiaa eikä ruoka-aineita tiputeta pois ilman selvää moneen kertaan testattua kiukkuilua tai kurjaa oloa. Ja allergian aiheuttaman kiukun aikanakaan ei saa meillä lyödä muita tai rikkoa tavaroita jne. Mutta meillä nämä kiukkukohtaukset ovat vähentyneet tosi paljon ruokavaliolla ja lapsella on selvästi parempi olo. Ja nyt tehoaa jäähyt ym. tavalliset kurinpito toimet paljon paremmin kuin ilman ruokavalioa.



Jos joku kiinnostui asiasta niin kannattaa liittyä histamiini sivustolle ja lukea sieltä lisää aiheesta ja kysellä.



Tsemppiä ja jaksamista kaikkien kiukkupussien vanhemmille. Terveisin kolmen allergisen lapsen äiti.

anna remmiä tai uhkaa/toimita kasvatuslaitokseen

Nykyään lapset tietää ettei saa kurittaa ja laki kieltää sen siksi lapsista tulee kiukuttelevia ja kurittomia.Ei lässyttämällä lapsia kasvateta,jos 7.v. lapsi hyppii silmille niin jotain on pahasti pielessä.Vanhempien kuuluu kasvattaa lapsia eikä toistepäin.En ihmettele jos nuoriso hilluu ja tuhoo paikkoja jne.Jos vanhemmat ei te omaa osuuttaan kasvatuksessa.Silloin on turha valittaa.

Nykyään lapset tietää ettei saa kurittaa ja laki kieltää sen siksi lapsista tulee kiukuttelevia ja kurittomia.Ei lässyttämällä lapsia kasvateta,jos 7.v. lapsi hyppii silmille niin jotain on pahasti pielessä.Vanhempien kuuluu kasvattaa lapsia eikä toistepäin.En ihmettele jos nuoriso hilluu ja tuhoo paikkoja jne.Jos vanhemmat ei te omaa osuuttaan kasvatuksessa.Silloin on turha valittaa.

Emme kurita lapsia fyysisesti. Meidän lapset ei edes tiedä, että joku voisi/haluaisi kurittaa lapsiaan fyysisesti.

Hyvä kirjoitus tämä lainaamani pätkä. Näkee, ettet ole ummikko :-) Suomi tarvitsee teitä:

"i]

6v tyttö meillä ja samanlaista käytöstä. Mulla onkin huomenna aika psykologin juttusille, jospa sais vinkkejä ja neuvoja niihin tilanteisiin kun mikään ei auta. Olen väsyny tähän hommaan jo. Jeesustelijoille voin sanoa ettei se ole aina kasvatuksesta kiinni, oleteko koskaan kuullu temperamentista ja erilaisista luonteenpiirteistä? Tervetuloa meille vaikka viikoksi, katotaan miten hyvin pärjäätte.

On kyllä paljon haasteellisempaa kasvattaa tempperamenttisa lapsia, kuin leppoisia, ja "normaaliuhman" omaavia. Jos vanhempi itse on eri luontoinen, esim. paljon rauhallisempi ja hiljaisempi, hän voi kokea lapsen käytöksen ylivoimaiseksi, eikä pysty ymmärtämään, että lapsessa ei sinällään ole mitään vikaa, eikä käytös ole epänormaalia. Toiset lapset vaativat vain tiukempaa otetta kasvatuksen suhteen. Minulla esim. on kaksi äärettömän tempperamanttista lasta. Mutta, olen samaa maata itsekin, ja minun silmille on turha hyppiä. Ainahan sitä voi yrittää, mutta periksi en anna. Meillä taistellaan tilanteissa joskus ihan kunnolla, ja jäähypenkillä istuu harva se päivä joku. Yksi lapsista on rauhallisempi, mutta näin kouluiässä alkaa hänestäkin luonnetta enemmän löytyä. Ymmärrän kyllä turhautumisen, ja sen, että lapsen käytös voi tuntua ylivoimaiselle, toisaalta, lapset kasvaa, ja ikään kuuluu tiettyjä vaiheita, nämä pitäisi aikuisen pystyä kestämään ja käsittelemään, ja olemaan turvallinen aikuinen. Lapselle jos hyppii aikuisen silmille, pitää vaan laittaa tiukemmat rajat. Tietysti se on hankalampaa jos kasvatus on pienempänä ollut löysempää. Enkä halua syytellä ketään, mutta joskus vain, kyseessä on auktoriteetin puute. Lapsi pompottaa vanhempiaan, joka ei koskaan ole hyvä asia. Hienoa, jos haette apua, esim. perheneuvolasta, eihän se ole paha asia, vaan vahvuutta on sekin, että pystyy hakemaan tukea ja apua vaikeassa tilanteessa. T. Kolmen lapsen äiti, joka myös ammatikseen kasvattaa lapsia.

"

Tarkoitin tietenkin kolmen lapsen ynnä ammattilaisen kirjoitusta:



"On kyllä paljon haasteellisempaa kasvattaa tempperamenttisa lapsia, kuin leppoisia, ja "normaaliuhman" omaavia. Jos vanhempi itse on eri luontoinen, esim. paljon rauhallisempi ja hiljaisempi, hän voi kokea lapsen käytöksen ylivoimaiseksi, eikä pysty ymmärtämään, että lapsessa ei sinällään ole mitään vikaa, eikä käytös ole epänormaalia. Toiset lapset vaativat vain tiukempaa otetta kasvatuksen suhteen. Minulla esim. on kaksi äärettömän tempperamanttista lasta. Mutta, olen samaa maata itsekin, ja minun silmille on turha hyppiä. Ainahan sitä voi yrittää, mutta periksi en anna. Meillä taistellaan tilanteissa joskus ihan kunnolla, ja jäähypenkillä istuu harva se päivä joku. Yksi lapsista on rauhallisempi, mutta näin kouluiässä alkaa hänestäkin luonnetta enemmän löytyä. Ymmärrän kyllä turhautumisen, ja sen, että lapsen käytös voi tuntua ylivoimaiselle, toisaalta, lapset kasvaa, ja ikään kuuluu tiettyjä vaiheita, nämä pitäisi aikuisen pystyä kestämään ja käsittelemään, ja olemaan turvallinen aikuinen. Lapselle jos hyppii aikuisen silmille, pitää vaan laittaa tiukemmat rajat. Tietysti se on hankalampaa jos kasvatus on pienempänä ollut löysempää. Enkä halua syytellä ketään, mutta joskus vain, kyseessä on auktoriteetin puute. Lapsi pompottaa vanhempiaan, joka ei koskaan ole hyvä asia. Hienoa, jos haette apua, esim. perheneuvolasta, eihän se ole paha asia, vaan vahvuutta on sekin, että pystyy hakemaan tukea ja apua vaikeassa tilanteessa. T. Kolmen lapsen äiti, joka myös ammatikseen kasvattaa lapsia.

[/quote]

"



Se, mihin hän vastasi, oli selvästi keskenkasvuisen naisen juttua

Olisi hienoa jos ihmisen erottaisi eläimestä väkivallattomuus. Valitettavasti on olemassa vanhempia jotka pitävät oikeana "opettamista" kivun kautta. Säälittävää...

olevan usein seurausta vanhemman ja lapsen vuorovaikutussuhteen ongelmista, ei pelkästään lapsen temperamentista tai siitä, ettei lapselle ole asetettu riittävästi rajoja. Siis että aikuinen itse vaikuttaa omalla toiminnallaan ja tavallaan asennoitua lapseen lapsen käyttäytymiseen.



Pelkkä rajojen asettaminen ei riitä, jos lapsi tunteineen ei koe saavansa riittävästi myös ymmärrystä, läsnäoloa ja kunnioitusta. Lapsen kanssa voi olla kuten ihmissuhteessa yleensäkin, ei se ole pelkästään valta- ja kasvatussuhde.



Neurolologiset erityisyydet ovat toki poikkeus - silloin lapsen ja nuoren käytöshäiriöt eivät johdu vuorovaikutussuhteesta tai ympäristöstä, vaan niillä on elimellinen syynsä.

ja 15 v teinipoika vetäsee avokämmenellä takas?

Mitäs valitat, kun itse et osaa?

Hanki apua?

Avokämmenellä hoituu?

Nöyrtyytän, sen osaan jne. jne.



Nämä neuvojaan jakavat vastaajat taitavat itse olla niitä, jotka 7-8 vuotiaana käyttäytyivät haastavasti omille vanhemmilleen - vai mikä selittää sen, että he osaavat antaa näin taidokkaita ja todella tarpeellisia neuvoja?



Enemmän luulisi tälläisessä viestiketjussa syntyvän 'omakohtaisten'kokemusten vaihtoa mutta ehei. Aina on jonkun 'sanomaan pidätyskyvyttömän' ladattava näitä omia ja ihan oikeasti 'syvältä' olevia oheitaan.



Ison perheen äitinä voin todeta, että lapsillamme on jokaisella ollut erilaisia kasvuvaiheita. Toisinaan he ovat vaatineet hyvinkin paljon vanhempiensa ohjausta ja panostusta muun muassa oman käytöksensä rakentamiseen mutta kun 'vaihe' on kasvettu ohi - on lapsi osoittanut omalla loistavalla olemuksellaan, että ohjaus ja yrittäminen kannatti ja elämä on jatkunut siitä taas hyvin, kunnes seuraava haasteenaika on koittanut jne.



Itse sain aikoinaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta hyviä kontakteja siis aivan tuiki tavallisiin vanhempiin, joiden kanssa pysyti jakamaan vinkkejä ja neuvoja omien vesojensa kasvattamiseen. Vaikka lapsi kasvaa, ei vertaistuen tarve kokonaan koskaan poistu :)



Hyvää jatkoa kaikille haastavien lasten vanhemmille!

on äkäinen, jos hän tuntee, että häntä ahdistetaan. haluaa tehdä juttunsa rauhassa. itsekkin saatan sanoa äkäisesti, kun oletan, että vastutstaa kuitenkin täsät syntyy kierre. Huomasin homman toimivan paremmin, kun hillitsin hermoni, enkä komennellut. parempi vain kysyä, joko pesit hampaat, onko repu pakattu jne. kaikki sujuu mainiosti, kun hän tuntee, että hän itse huoletii asioistaan omassa aikataulussaan.

Nosto.

Että pistää vihaksi nämä nenäänsä nyrpistävät "joo kato kun et ole ollut johdonmukainen niin siksi lapsesi ei tottele"-mammat!! Minä olen juuri tämmöinen luuseriäiti, entinen "matroona", jonka mielenterveys antoi lopulta periksi lapsen käytöksen edessä. Kerronpa vähän.

Tämä yksi on aina ollut outo tapaus, ihan pienestä asti. Ei vierastanut, ei vastannut samalla tavalla hellyydenosoituksiin kuin muut perheen lapset. Jo vuoden iässä tehnyt kaikkea omituista, mm. järsinyt hampaillaan rikki esineitä tai osia kodista, ei puhunut, ei juuri hymyillyt. Karkaili kaikkialta eikä isompanakaan tajunnut lopettaa, edes siinä vaiheessa kun aikuinen suuttuu. Toisteli muiden sanoja tai osia lauseista, leikki järjestelemällä leluja jonoon 4-vuotiaaksi asti.

Meni hoitoon 2,5-vuotiaana ja saimme heti palautetta, että lapsi ei osaa olla muiden kanssa ja vaan juoksee ympyrää. 3-vuotiaana olimmekin sitten tutkimuksissa mutta "hän on vielä niin pieni" = ei mitään apua, ei isompia tutkimuksia alkukartoituksien jälkeen jne. Meillä meni aina vaan huonommin tämän lapsen kanssa, vaikka kaikkemme yritimme. Minä jäin lopulta pois työelämästä koska lapsi ei pärjännyt päiväkodissa kuin pari tuntia kerrallaan, aina ei sitäkään. Keksin vaikka mitä keinoja vahvistaa hyvää käytöstä, muistelin muiden lasten tekemisiä, luin kirjoja, kävin puhumassa perheneuvolassa...turhaan. Mikään ei muuttunut, ei vaikka kuinka tsemppasin ja kannustin. Sitten lapsi alkoi saamaan nykimisoireita, änkyttämään ja fyysinen väkivalta alkoi.

Raivareita oli ollut jo jonkin aikaa, mutta lapsen ollessa reilu 3, hän alkoi satuttamaan muita ihmisiä. Raivosi, riehui, löi, potki, sylki, puri. Toisen lapsen tai aikuisen ei tarvinnut tehdä mitään, lapsi raivostui sekunneissa jostain asiasta mitä muut eivät välttämättä edes tajunneet. Mitä enemmän ikää tuli, sitä vaikeimmiksi ennustaa nämä purkaukset kävivät. Hän sai 4-vuotiaana reseptin melatoniiniin, koska nukkumisesta ei tullut mitään ja öisin hän mm. käveli unissaan, sai kauhukohtauksia...ja lopulta raivareita. Itkeminen loppui, tilalle astui loputon raivo. 5-vuotiaana hän alkoi tarvitsemaan vaippoja päivälläkin, yövaipoista emme olleet päässeet eroon tätä ennen koska mikään ei auttanut. Lapsi alkoi piilottamaan ulosteitaan, pissaamaan housuunsa, raivarit alkoivat pelottamaan muita. Hänet piti joskus eristää muista lapsista niin kotona kuin päiväkodissakin, koska käytös oli niin hurjaa. Mikään määrä silmäpareja ei riittänyt valvomaan häntä, edes oma avustaja ei saanut estettyä pahimpia tapaturmia muille lapsille.

Jossain vaiheessa minä aloin väsymään. Olin selviytynyt pakon edessä, sietänyt romahtaneen elintason, jaksanut sen ettei muille perheenjäsenille jäänyt juuri aikaa kun tämä yksi vei kaiken huomion. Olimme jossain kesätapahtumassa lapsen kanssa kahdestaan ja hän käyttäytyi niin rumasti (mm. uhitteli tuntemattomille jos nämä ystävällisesti puhuivat hänelle jotain, ei totellut minua kun kielsin pois istutuksien päältä kävelemästä ja yritti purra kun raahasin pois), että minulta pääsi itku ja poistuimme. Lapsi uhitteli ja haukkui minua kotimatkan ajan ylimielisesti, minä jatkoin itkemistä ja hoin etten jaksa enää. Vähän ajan päästä jouduin sairaslomalle, lakkasin nukkumasta ja aloin saamaan aistiharhoja.

Olimme hakeneet apua koko tämän ajan ja tukenamme oli niin päiväkoti, perheneuvola kuin yksittäiset kontaktimme sairaalaankin, mutta meille tarjottiin vaan vanhemmuutta koskevaa neuvontaa. Lopulta saimme siirron psykiatrisen hoidon puolelle. Siellä meidät haukuttiin vanhempina pystyyn, epäiltiin minun olleen hermoraunio sekopää jo ennen sairaslomaani ja pääteltiin näppärästi että minä yritän hakea huomiota sairastumalla kesken kaiken. Kaksi kertaa viikossa kävimme haukuttavina kolmisen kuukautta, sitten luovutin. Yksi toinen lapsistamme oli näihin aikoihin sairaalahoidossa ja koin, etten jaksa tai halua enää keskittää kaikkea jaksamistani vain yhteen lapseen. Pidin taukoa haukkumiskäynneistä ja aloin ymmärtämään, että en halua elää tämmöistä elämää. Poissaollessani psykiatriselta puolelta, mieheni oli saanut säälivoivottelua MINUN vuokseni, häneltä oli kyselty asiattomiakin juttuja ja ehdotettu koko perheen kuntoutusta puoleksi vuodeksi. Olisi pitänyt jättää koti ja kaikki, muuttaa johonkin laitokseen jossa meitä sitten tutkittaisiin ja "tuettaisiin" vuorokauden jokaisena tuntina. Kieltäydyimme, monestakin syystä, mutta yhden ollessa raha: mieheni oli pakko käydä töissä jotta emme menettäisi kotiamme. "Sosiaalitoimistosta voivat varmaan auttaa siinä asiassa", meille kerrottiin iloisesti. Totesimme, että sosiaalitoimisto tuskin alkaa maksamaan lainaamme, ja peruimme loput käynnit psykiatrisella puolella. Tämä yksi lapsistamme otettiin huostaan muutaman viikon päästä, omasta pyynnöstämme. Hän vahingoitti sisarustaan ja meidän vanhempien jaksaminen hänen kohdallaan loppui siihen. Lopullisesti.

Tämä yksi lapsistamme nykyisin...ei ole koskaan kunnioittanut ketään, ei aikuista tai lasta. Ymmärtää nytkin, 7-vuotiaana, ainoastaan lahjomisen tai uhkailun perään. Päähän ei mene mikään "positiivisen käytöksen vahvistaminen", ei auta tarrataulut, ei yhtään mikään. Vaipoissa edelleen, raivareita edelleen. Psykoottista käytöstä aika ajoin, ollut sairaslomalla koulusta tämän takia kahdesti. Tapaan häntä muun perheen kanssa säännöllisesti, mutta tuntuu kuin hän ei tavallaan kasvaisi mihinkään? Emotionaalisesti hän on kuulemma noin 2-vuotiaan tasolla. Yhdistelmä on aika hurja, kun kyseessä on ikäisekseen isokokoinen lapsi jolla on paljonkin älyllisiä taitoja ja vahvuuksia. Teoriassa hän kyllä ymmärtää miten tulee vaikkapa käyttäytyä ja voi sillä pikkuvanhalla puhetavallaan meille tästä kehuskellakin, mutta käytäntöön asti taidot eivät vielä riitä.

Kotona sujuu hyvin. On rauhallista, on mukavaa. Riitojakin on, on päiviä jolloin kaikki menee päin sitä itseään. Mutta enää ei tarvitse kävellä munankuorten päällä, peläten seuraavaa kohtausta tai lausetta. Tämä yksi on edelleenkin lapseni, mutta en halua elää hänen kanssaan enää koskaan.

Nosto.

Että pistää vihaksi nämä nenäänsä nyrpistävät "joo kato kun et ole ollut johdonmukainen niin siksi lapsesi ei tottele"-mammat!! Minä olen juuri tämmöinen luuseriäiti, entinen "matroona", jonka mielenterveys antoi lopulta periksi lapsen käytöksen edessä. Kerronpa vähän.

Tämä yksi on aina ollut outo tapaus, ihan pienestä asti. Ei vierastanut, ei vastannut samalla tavalla hellyydenosoituksiin kuin muut perheen lapset. Jo vuoden iässä tehnyt kaikkea omituista, mm. järsinyt hampaillaan rikki esineitä tai osia kodista, ei puhunut, ei juuri hymyillyt. Karkaili kaikkialta eikä isompanakaan tajunnut lopettaa, edes siinä vaiheessa kun aikuinen suuttuu. Toisteli muiden sanoja tai osia lauseista, leikki järjestelemällä leluja jonoon 4-vuotiaaksi asti.

Meni hoitoon 2,5-vuotiaana ja saimme heti palautetta, että lapsi ei osaa olla muiden kanssa ja vaan juoksee ympyrää. 3-vuotiaana olimmekin sitten tutkimuksissa mutta "hän on vielä niin pieni" = ei mitään apua, ei isompia tutkimuksia alkukartoituksien jälkeen jne. Meillä meni aina vaan huonommin tämän lapsen kanssa, vaikka kaikkemme yritimme. Minä jäin lopulta pois työelämästä koska lapsi ei pärjännyt päiväkodissa kuin pari tuntia kerrallaan, aina ei sitäkään. Keksin vaikka mitä keinoja vahvistaa hyvää käytöstä, muistelin muiden lasten tekemisiä, luin kirjoja, kävin puhumassa perheneuvolassa...turhaan. Mikään ei muuttunut, ei vaikka kuinka tsemppasin ja kannustin. Sitten lapsi alkoi saamaan nykimisoireita, änkyttämään ja fyysinen väkivalta alkoi.

Raivareita oli ollut jo jonkin aikaa, mutta lapsen ollessa reilu 3, hän alkoi satuttamaan muita ihmisiä. Raivosi, riehui, löi, potki, sylki, puri. Toisen lapsen tai aikuisen ei tarvinnut tehdä mitään, lapsi raivostui sekunneissa jostain asiasta mitä muut eivät välttämättä edes tajunneet. Mitä enemmän ikää tuli, sitä vaikeimmiksi ennustaa nämä purkaukset kävivät. Hän sai 4-vuotiaana reseptin melatoniiniin, koska nukkumisesta ei tullut mitään ja öisin hän mm. käveli unissaan, sai kauhukohtauksia...ja lopulta raivareita. Itkeminen loppui, tilalle astui loputon raivo. 5-vuotiaana hän alkoi tarvitsemaan vaippoja päivälläkin, yövaipoista emme olleet päässeet eroon tätä ennen koska mikään ei auttanut. Lapsi alkoi piilottamaan ulosteitaan, pissaamaan housuunsa, raivarit alkoivat pelottamaan muita. Hänet piti joskus eristää muista lapsista niin kotona kuin päiväkodissakin, koska käytös oli niin hurjaa. Mikään määrä silmäpareja ei riittänyt valvomaan häntä, edes oma avustaja ei saanut estettyä pahimpia tapaturmia muille lapsille.

Jossain vaiheessa minä aloin väsymään. Olin selviytynyt pakon edessä, sietänyt romahtaneen elintason, jaksanut sen ettei muille perheenjäsenille jäänyt juuri aikaa kun tämä yksi vei kaiken huomion. Olimme jossain kesätapahtumassa lapsen kanssa kahdestaan ja hän käyttäytyi niin rumasti (mm. uhitteli tuntemattomille jos nämä ystävällisesti puhuivat hänelle jotain, ei totellut minua kun kielsin pois istutuksien päältä kävelemästä ja yritti purra kun raahasin pois), että minulta pääsi itku ja poistuimme. Lapsi uhitteli ja haukkui minua kotimatkan ajan ylimielisesti, minä jatkoin itkemistä ja hoin etten jaksa enää. Vähän ajan päästä jouduin sairaslomalle, lakkasin nukkumasta ja aloin saamaan aistiharhoja.

Olimme hakeneet apua koko tämän ajan ja tukenamme oli niin päiväkoti, perheneuvola kuin yksittäiset kontaktimme sairaalaankin, mutta meille tarjottiin vaan vanhemmuutta koskevaa neuvontaa. Lopulta saimme siirron psykiatrisen hoidon puolelle. Siellä meidät haukuttiin vanhempina pystyyn, epäiltiin minun olleen hermoraunio sekopää jo ennen sairaslomaani ja pääteltiin näppärästi että minä yritän hakea huomiota sairastumalla kesken kaiken. Kaksi kertaa viikossa kävimme haukuttavina kolmisen kuukautta, sitten luovutin. Yksi toinen lapsistamme oli näihin aikoihin sairaalahoidossa ja koin, etten jaksa tai halua enää keskittää kaikkea jaksamistani vain yhteen lapseen. Pidin taukoa haukkumiskäynneistä ja aloin ymmärtämään, että en halua elää tämmöistä elämää. Poissaollessani psykiatriselta puolelta, mieheni oli saanut säälivoivottelua MINUN vuokseni, häneltä oli kyselty asiattomiakin juttuja ja ehdotettu koko perheen kuntoutusta puoleksi vuodeksi. Olisi pitänyt jättää koti ja kaikki, muuttaa johonkin laitokseen jossa meitä sitten tutkittaisiin ja "tuettaisiin" vuorokauden jokaisena tuntina. Kieltäydyimme, monestakin syystä, mutta yhden ollessa raha: mieheni oli pakko käydä töissä jotta emme menettäisi kotiamme. "Sosiaalitoimistosta voivat varmaan auttaa siinä asiassa", meille kerrottiin iloisesti. Totesimme, että sosiaalitoimisto tuskin alkaa maksamaan lainaamme, ja peruimme loput käynnit psykiatrisella puolella. Tämä yksi lapsistamme otettiin huostaan muutaman viikon päästä, omasta pyynnöstämme. Hän vahingoitti sisarustaan ja meidän vanhempien jaksaminen hänen kohdallaan loppui siihen. Lopullisesti.

Tämä yksi lapsistamme nykyisin...ei ole koskaan kunnioittanut ketään, ei aikuista tai lasta. Ymmärtää nytkin, 7-vuotiaana, ainoastaan lahjomisen tai uhkailun perään. Päähän ei mene mikään "positiivisen käytöksen vahvistaminen", ei auta tarrataulut, ei yhtään mikään. Vaipoissa edelleen, raivareita edelleen. Psykoottista käytöstä aika ajoin, ollut sairaslomalla koulusta tämän takia kahdesti. Tapaan häntä muun perheen kanssa säännöllisesti, mutta tuntuu kuin hän ei tavallaan kasvaisi mihinkään? Emotionaalisesti hän on kuulemma noin 2-vuotiaan tasolla. Yhdistelmä on aika hurja, kun kyseessä on ikäisekseen isokokoinen lapsi jolla on paljonkin älyllisiä taitoja ja vahvuuksia. Teoriassa hän kyllä ymmärtää miten tulee vaikkapa käyttäytyä ja voi sillä pikkuvanhalla puhetavallaan meille tästä kehuskellakin, mutta käytäntöön asti taidot eivät vielä riitä.

Kotona sujuu hyvin. On rauhallista, on mukavaa. Riitojakin on, on päiviä jolloin kaikki menee päin sitä itseään. Mutta enää ei tarvitse kävellä munankuorten päällä, peläten seuraavaa kohtausta tai lausetta. Tämä yksi on edelleenkin lapseni, mutta en halua elää hänen kanssaan enää koskaan.

[quote author="Vierailija" time="27.02.2010 klo 11:38"]

"Tänä aamuna taasen neiti kiukutteli ettei mene pesulle. Kun häntä pyytää tai käskee tekemään jotain, ei tee sitten yhtään mitään. Sanoo vain "en tee" tai "ei". Jatkuvaa nälvimistä ja solvaamista hänen osaltaa saa kuulla minä ja isosiskonsa. Kun hän saa kiukkukohtauksen (niitä on usein) siinä raikuu koko talomme ja neiti ei kuuntele silloin yhtään mitään. Kirkuu ja huutaa vain "mee pois" yms.. Säälin naapureitamme.
Hänelle ei auta jäähypaikat, tulee heti pois. Hän on aivan mahdoton.
Eilen illalla kiukutteli ettei mene iltapesulle, no pistettiin suoraan nukkumaan.
Perheneuvolaan en halua lähteä kun kuitenkin pallo lähtee niin nopeasti pyörimään ettei itsekään pysy perässä. Lisäksi pelkään, että toteavat tytön olevan niin vaikea ettemme pärjää hänen kanssaan ja ottavat huostaa."

Minä olen aina inhonnut komentelua, siis sitä että sanotaan "tee näin!". Tuosta nousee vain kapinahenki "en todellakaan tee!"
Jos pyydetään se toimii, ja vielä paremmin se että PERUSTELLAAN miksi pitää jotain tehdä jos en heti ollut/ole samaa mieltä.

KESKUSTELE tytön kanssa; istukaan pöydän ääreen/sängyn laidalle ja kerro hänelle (voit vaikka hieman sävyttää juttua) että rakastat häntä, mutta olet huomannut että hän on jo niin iso että välillä kainalot tuoksahtavat ja että hengitys haisee pahalta jos ei hampaita pese. Esitä huoli siitä että tyttö joutuu kiusatuksi tm. jos haisee pahalta ja ettei ole kiva jutella henkilön kanssa jonka henki haisee oli hän miten kiva ihmisenä. Ja sitten älä koanna lasta pesulle vaan anna hänen itse oivaltaa että "hei mun on pakko pestä itteeni koska en halua haista!"

Ja perheneuvolaa suosittelen myös, sillä teillä varmasti on jotain ongelmia. Perheneuvola ei halua ketään huostaanottaa!!! He nimenomaan auttavat että perheet selvityisivät itse eikä pahimmillaan huostaanottoon tm. päädytä.

[/quote]

Voi kuule, jos sitä alkais jokaista sanomaansa asiaa perustelemaan, niin meidän erittäin vaikealle pojalle saisikin perustella 24/7 kaikkea. Hänhän siitä tykkäisi. Mutta minusta äitiä ja isää pitää joissain asioissa totella ihan ilman perustelujakin. Ihan vaan sen takia, että itse on perheen lapsi ja sanojat ovat perheen aikuisia. En minä ainakaan ehdi perustelemaan joka hemmetin ilta pojalleni miksi suihkussa pitää käydä. Yhden kerran voin perustella, mutta sen jälkeen vain "käskytän", sillä hän kapinoi niitä samoja asioita vastaan joka ikinen päivä. Mutta meidän poika onkin siis erityislapsi. 

Itsenäistymisvaihe menossa. Lapsella on itsellään vaikeaa omien tunteidensa kanssa. Täytyy yrittää ymmärtää ja puhua suht kauniisti ja vannoa rakastavansa. Mutta silti hommat pitää tehdä ja ne pitää tehdä kunnolla. Minä jouduin seitsemän vuoden tauon jälkeen käyttäämään 8-vuotiaaseeni holdingia kun hän huusi mulle vaan että "tapa mut" "tapa mut" .



Yks mikä vois ehkä auttaa on virikkeiden karsiminen, eli telkkarikielto vaikka viikoksi ensin? Ja plajon liikuntaa, terveellistä ruokaa ja vaikka lautapelien pelaamista yhdessä.



Koita tutustua uudestaan lapseesi, hän muuttuu koko ajan ja isompi lapsi tarvitsee eri asioita kuin pienempi.

6v tyttö meillä ja samanlaista käytöstä. Mulla onkin huomenna aika psykologin juttusille, jospa sais vinkkejä ja neuvoja niihin tilanteisiin kun mikään ei auta. Olen väsyny tähän hommaan jo. Jeesustelijoille voin sanoa ettei se ole aina kasvatuksesta kiinni, oleteko koskaan kuullu temperamentista ja erilaisista luonteenpiirteistä?

Tervetuloa meille vaikka viikoksi, katotaan miten hyvin pärjäätte.

ja sekin asettaa ihan tyystin erilaiset haasteet kasvatukselle.



4

Itsenäistyminen on niin kovin vaikeaa tuossa iässä. Äidille on turvallista purkaa paha olo.

mielestäni ei normaalia.. lasten pitää kunnioittaa vanhempiaan.. mulle ei ainakaan mun 7v tyttöni haistattele jne. joskus tietty suututaan puolin ja toisin mut hyvät tavat sentään on.. tottakai pahaa oloa saa purkaa.. mut keinot on vähä väärät.. ehkä perhe neuvolassa käyminen olis ihan hyvä juttu..

Viiden vuoden päästä tilanne voi olla jo monimutkaisempi, puhumattakaan yläasteiästä. Nyt olisi aika toimia, jos halutaan ennaltaehkäistä vaikea murrosikä.



Tarkasteluun joutuvat varmasti koko perheen toimintatavat, mutta kaikissa on varmasti korjaamista. Aikuisella on vielä aikuisen rooli, joten omaa käytöstään pitää pohtia sen valossa. Lapsi on lapsi, eikä aina ymmärrä asioita niin kauaskantoisesti.

Sen varmasti huomaa teini iässä jos lapsilla ei ole kotona kuria. Juuri sellaset hilluu pitkin kyliä ja luulee saavansa tehdä mitä haluaa,koska kotona ei ole ollut kuria.oi voi