Olen huomannut, että YHDEN lapsen äideille kaikki on aina vaikeaa.

Yhden kanssa olin niin käsi äitinä kuin vain voi olla. Vauva huusi koliikkiaan ja allergioita ja minä sairastuin masennukseen. Olin varmasti uusavuttomin äiti, mitä tässä maassa on koskaan ollut. Kietaisubodyäkään en osannut sairaalassa vauvalle pukea, ennen kuin hoitaja sen mulle kädestä pitäen näytti. Ajattelin, että IKINÄ en enää tee lisää lapsia, kun jo yksikin pisti elämäni sekaisin, enkä selvästikään osaa olla äiti. Koska olen ilmeisesti ihmistyyppiä, joka ns. kaivaa verta nenästään, höyrähdyin ruinaamaan toista lasta äkillisen vauvakuumeen herättyä. No, toisella kerralla tulikin kaksoset, jolloin meillä olikin äkkiä kolme pientä lasta hoidettavana. Ihme kyllä kaikki on nykyään helpompaa kuin yhden kanssa.

joille yhdenkin kanssa on helppoa, jättää lapsiluvun yhteen. Juuri koska ymmärtävät että kun on jo nyt vaikeaa, niin ei kannata enää sitä hankaluutta tuplata.

En uskaltanut lähteä kauppaan vauvan kanssa, koska pelkäsin että se herää alkaa itkemään enkä saa itkua loppumaan. Ja kuvittelin, että sitten kaikki katsovat juuri meitä ja toteavat miten huono äiti olen kun en saa itkua loppumaan.

Kauppareissuakin jännitin koko päivän "jos se vaikka alkaa huutaa siellä".

Mulla on kaksi lasta, ja kaikkein avuttomin olin ehdottomasti ekan vauva-aikana. Silloin ei päässyt suihkuun, ei vessaan eikä saanut syötyä, koska ei vielä hanskannut hommaa.



Ehkä näillä, joilla on kaikki niin loistavan helppoa heti ekan kanssa synnäriltä tultua (uskokoon ken tahtoo, on tullut nähtyä muutamia tuoreita äitejä), on sitten ollut esikoisena se vauva, joka nukkuu koko ajan ja toisaalta äiti ei ole niin kauhean herkkäkään tarkkailemaan vauvaa.



Onhan näitä, jotka iskevät vauvan vastasyntyneenä sitteriin odottelemaan, kertoohan se viisas isoäitikin, että vauvaa ei saa lelliä pilalle ja liika sylittely on pahasta, ja tuskin muuttavat mitään elämästään vauvan synnyttyä. Ainakaan lapsen edun nimissä.

jokaisella on josksu erilaisista syistä se lähtö vaikeaa tai joku muu asia.. Voi tuossa tietyn ihmistyypin kohdalla olla hieman perääkin, ja se jokaiselle suotakoon. Ap ottaa luurin käteen ja purkaa mielensä ystävälleen, niin josko asia selkenisi...

jos SINÄ et jaksa niiden kanssa liikkua? Kovin vaikeaa näyttää se sinunkin lähtemisesi olevan. Miksi kaverisi pitäisi tulla teille? Itse olen todennut että monilapsisten perheiden loppuupalaneet äidit käyttävät aina isoa kakaralaumaansa tekosyynä kaikkeen. t: yhden lapsen äiti, jolle yhden lapsen kanssa liikkuminen on aina ollut helppoa. :)

olitko itsekin muka tuollainen yhden kanssa? En minä ainakaan sen parempi tai huonompi ollut yhden kuin kahdenkaan kanssa.

Hienoa jos on (itselläni on neljä lasta) mutta yhtä hienoa on jos on yksi lapsi. Eiköhän kyseessä liene se että useamman lapsen kanssa sitä suodattaa asioita erilaisen siivilän kautta: ensimmäisen lapsen kanssa sitä saattaa tarttua asioihin, jotka sitten kolmannen tai neljännen lapsen kanssa menee niin että hyvä kun huomaa. Näin varmaan käy ja on käynyt kaikille. Tästä tulee väkisin mieleen neuvolan tädin loistava vertaus:



Kun esikoinen nielaisee kolikon, viedään päivystykseen. Kun toinen lapsi nielaisee kolikon, annetaan ulostuslääkettä. Kun kolmas lapsi nielaisee kolikon, vähennetään viikkorahoista.

Pisti niin vihaksi tuo ap:n kirjoitus. Hänellä ei kirjoituksesta päätellen ole koskaan ollut sitä yhtä ja ainoaa esikoisvauvaa, vaan on jonkin ihmeen kautta suoraan päätynyt kolmen eri ikäisen lapsen äidiksi.



Itselläni on - toiveista ja yrityksestä huolimatta - vain yksi lapsi. Ja kyllä, lähteminen oli vauvaiässä vaikeaa, kun lapsi oli allerginen ja refluksista kärsivä, huonouninen huutaja. Silti liikuttiin paljonkin jo vauvavuoden aikana; kahvilla, kaupungilla ja kavereilla.



Nyt kun ikää lähes 3 v on liikkuminen ollut jo pitkään vallan helppoa.