Onko muilla tällaista... :(

Olen luullut, että niillä joilla on neljä lasta on kaikilla sellainen mies, joka hoitaa kotia ja lapsia tosi paljon.

Avoukkoni on samanlainen saamaton nahjus, kuin ap:nkin mies; ei tee MITÄÄN kotitöitä, elelee kämpässämme kuin joku sinkku täysin ITSELLEEN omistautuen (opiskelee DI:ksi työn ohessa ja on keksinyt tuon opiskelun uusimmaksi tekosyyksi luistaa yleensäkin KAIKESTA), ja viis välittää olla 7 v. poikammekaan kanssa. Pojan kanssa leikkiminen yms. on täysin minun harteillani ja tämä mua vituttaa kaikkein eniten, kun kaikkihan sen tietävät, että pojat haluaisivat luonnollisesti viettää etenkin sen isänsä kanssa aikaa =((.



Poika-parka päivittäin suorastaan anelee, että "isä, syliin!", kun haluaisi edes vähän huomiota, mutta äijänpaska välillä suorastaan TÖNII pojan pois ja päälle päätteeksi toteaa, että "pidä metri etäisyyttä, metriä lähemmäs et tule". Ja siis TODELLA harvinaista on se, jos äijä joskus päästää lapsen syliinsä. Itse olen pojalle sanonut, että minun syliin hän saa tulla aina ja sylitelläänkin päivittäin (kyllä juuri 7 v. täyttänyttä pitää vielä pitää sylissä mielestäni, ukkoni ei ole enää pariin vuoteen suostunut sylittelyyn, kun poika muka on jo "iso mies"..). Mua niin raastaa tuo äijän käytös etenkin suloisen poikamme takia!



Kuka tahansa muu mies olisi tosi ylpeä tuollaisesta pojasta, kuin meidän suloinen ja fiksu poika on (aloitti viime syksynä koulun 6 v:na ja silti todella loistavasti on koulukin mennyt, kaikesta tästä kotihelvetistä huolimatta). Ja tarviiko mainitakaan, että tietty tuo pojan koulunkäyntikin on täysin minun harteillani (toki äijä tuli joulujuhlaan mukaan; pitäähän sen filmata ja esittää opettajalle ns. kunnon isää).



Ja siis tuo sama nahjustyyli ja itsekkyys alkoi näkymään äijässä jo silloin, kun minä vasta odotin poikaamme, äijä muuttui sitä k-päisemmäksi ja häijymmäksi käytökseltään, mitä pidemmälle raskauteni eteni (vaikka juuri äijä meillä poti aikanaan sitä vauvakuumetta, en minä niinkään).



Eli siis jo poikamme odotusaikana päätin, että tämä sai olla ensimmäinen ja VIIMEINEN lapsi tuon nahjuksen kanssa. Jotenkin ihmetyttää, että miksi monet naiset tekevät neljäkin (!) lasta jonkun pirullisen nahjuksen kanssa (kuten tässäkin ketjussa on käynyt ilmi)???

Kannattaa lukea jos ruotsia osaatte. En usko että on suomennettu ainakaan vielä (ei varmaan täällä uskalleta moista kirjaa julkaista..?? :) )



Kirjan nimi on "Familjens projektledare säger upp sig" (vapaasti suom. "Perheen projektipäällikkö sanoo itsensä irti"), kirjoittaja Gunilla Bergensten!



Koin ahaa-elämyksen tätä lukiessani ;) Tajusin että mikä minua välillä niin riepoo ja väsyttää ja ärsyttää..palaset loksahtivat kohdalleen.



Pointtina lyhyesti se, että ei ole kyse niinkään varsinaisesta tekemisestä-kuka tekee perheessä mitäkin- vaan se kaiken takana oleva suunnittelu ja pähkäily ja ajan tasalla oleminen, muistaminen ja kalenterin täyttö..! Se aivotyöskentely ja jatkuva muistaminen ja "valppaana olo" on väsyttävää..ja hyvin usein juuri tämä osio kaatuu perheen äidin harteille, eikö vain? Näin ainakin meillä..

Meillä siis mies kyllä tekee paljon kotona, siivoaa ja tekee ruokaa jne. ihan oma-aloitteisestikin, ja tiedän mieheni olevan yleisesti ottaen ehkä poikkeuksellisenkin aktiivinen ;)



Lähinnä se asia kolahti minuun tuossa kirjassa, että perheen "arkisuunnittelu" jää hyvin pitkälti pelkästään minulle.



Eli esim; mitkä päivät ovat jumppapäiviä eskarissa, pitikö ottaa luistimet mukaan, ovatko sopivat, oliko lapsilla nyt talveksi sopivia kenkiä, entä haalarit, entä seuraavat vaatteet välikausivaatteet, ovatko sopivat, mitä pitää vielä hankkia, oliko lapsella kaverisynttärit ensi viikolla, kuka vie, milloin ehditään ostaa lahja, pitää muistaa soittaa neuvolaan, hammaslääkäriin, opettajalle, sitten oli se lääkärikäynti tuolloin ja se tarkoittaa etten minä ehdi viedä toista lasta tarhaan eli pitää muistaa pyytää isoisältä kyytiä, milloin lapsella olikaan kirjastopäivä, kirjat pitää pakata mukaan huomenna ja sitten oli sukulaisen synttärit ensi viikolla, mistäs lahja ja kuka ehtii hakea..jne jne........

Minä teen siis kaiken alustavan työn ja jakelen sitten ohjeita! Näin se vaan menee..uskallan väittää aika monessa perheessä!

on ajoittain aivan ihana ja ahkera - tekee ulkotyöt ja auttaa kotitöissä ja laittaa tiskikoneen päälle ja tyhjentää pyytämättä, vie roskat ja kompostit ajallaan. Pesee pyykkinsä jne. Mutta sitten tulee niitä aikoja kun likaiset vaatteet, takki, kengät - kaikki - jää mihin sattuu. Kun tämä menee liian pitkälle ja porsailu alkaa todenteolla kyllästyttää minä räjähdän ja annan hänen kuulla kunniansa. Yleensä hän väittää aina vastaan, mutta kun menee pari päivää niin hän on taas oma ahkera itsensä... Mutta tämä vaatii tosiaan koulutusta ja määrätietoista sellaista ja vähän jämäkkyyttä (ja suurta suuta;)). Jostain olen kuullut, että pikkulapsi vaatii että 100 kertaa kieltää jonkun asian, ennenkuin oppii ja olen todennut, että mies vaatii sen miljoona kertaa...

Ei vaan se on niin, että te olette siinä omassa suhteessanne ja te määräätte, mihin se perustuu ja miten teitä kohdellaan. Eikö teidän miehet ole koskaan asuneet yksin ja siellä kodissaan pesseet pyykkiä, laittaneet tiskit koneeseen imuroineet jne? Jos ovat niin voivat jatkaa sitä yhteisessä kodissannekin, eikä odottaa että olisitte jotain palvelijoita! Mies tekee juuri niin vähän kuin häneltä odotatte.

Paitsi että mies saisi "slaagin" jos hänen pitäisi soitella jotain aikoja... Vien mennessäni, tuon tullessani ja työtä piisaa, tauotta.



Mutta ei tätä kestä enää kuin reilut 10 vuotta. Sitten on varmasti aika orpo olo...

Kannattaa lukea jos ruotsia osaatte. En usko että on suomennettu ainakaan vielä (ei varmaan täällä uskalleta moista kirjaa julkaista..?? :) ) Kirjan nimi on "Familjens projektledare säger upp sig" (vapaasti suom. "Perheen projektipäällikkö sanoo itsensä irti"), kirjoittaja Gunilla Bergensten! Koin ahaa-elämyksen tätä lukiessani ;) Tajusin että mikä minua välillä niin riepoo ja väsyttää ja ärsyttää..palaset loksahtivat kohdalleen. Pointtina lyhyesti se, että ei ole kyse niinkään varsinaisesta tekemisestä-kuka tekee perheessä mitäkin- vaan se kaiken takana oleva suunnittelu ja pähkäily ja ajan tasalla oleminen, muistaminen ja kalenterin täyttö..! Se aivotyöskentely ja jatkuva muistaminen ja "valppaana olo" on väsyttävää..ja hyvin usein juuri tämä osio kaatuu perheen äidin harteille, eikö vain? Näin ainakin meillä..

Herään usein öisin miettimään, miten saisin taas kaiken tehtyä järkevästi. Mikä on työlista huomiselle, että saan esim. viikonlopun suunnitelmat sitten varmasti toteutumaan. Mies ei ikinä ymmärrä, että asioita pitää funtsia n. 10 askelta eteenpäin.

Mua myös harmittaa, että mies hassaa rahaa näihin ex tempore -juttuihinsa. Siis rahaa palaa, kun ei kunnolla suunnitella.

Koskaan en ole häntä passannut, silti vaan kummasti on vaan laiskistunut viime vuosina. Ei pidä huolta yhteisistä tavaroista yhtään, puhumattakaan sitten huonekaluista/kirjoista/vaatteista! Jos pyydän esim. suojaamaan sohvan ennenkuin räkää valuva lapsi istuu siihen, mies alkaa kyselemään murrosikäisen tavoin että MIKSI. Olen viime aikoina kysynyt että eikö tosiaankaan tajua ilman selitystäni ja vastaus on "ei"! Kuulemma hänet on opetettu KYSEENALAISTAMAAN...ja sama meno jatkuu nyt aikuisenakin. Thanks, anoppi ;).



Koko ajan, siis joka ikinen päivä, saa pyytää että voisiko mies viedä roskiksen/täyttää tiskikoneen/vaihtaa lampun. Nuo ovat siis hänen hommansa, minun vastuullani on käytännössä kaikki muu. Mies itse valitsi kotityönsä- ja silti ne jäävät tekemättä! Kysyin häneltä että tekeekö töissäkin duuninsa noin paskasti, otti nokkiinsa.



Nämä vuodet ovat opettaneet ainakin sen, että tahdon asua lapsen kasvettua itsekseni.

En nyt tiedä pitäisikö tämän ketjun perusteella olla tyytyväinen vai tyytymätön. Mieheni ei siis ole lusmu, mutta käskytettävä yksilö, jolta moniajo ei suju mitenkään.



Kyllähän se ärsyttää välillä. Päivittäin. Onneksi miehelläni on tietyt vastuualueensa, jotka voin jättää täysin hänelle. Tai hieman kyselen, mutta oikeasti luotan hänen hoitavan asiat (näitä perinteisiä miesten töitä: esim. auton katsastus, katon kunnon tarkistus, öljyn tilaus, öljypolttimen huolto jne.).



Jouduin jokin aika sitten yllättäen viikoksi sairaalaan. Ei ollut talo räjähtänyt tuona aikana. Lapsilla oli siistit ja nätit vaatteet ja kotikin oli siisti kotiin palattuani. Jos jotain huomautettavaa haluaa hakemalla hakea, niin pyykkiä ei oltu pesty viikkoon ja kukat olivat nuukahtaneet. Ensimmäisenä päivänä lapset myöhästyivät aamiaiselta päiväkodista ja osa ulkovaatteista puuttui. Seuraavana päivänä nuokin sujuivat.



Kun pääsin kotiin, palasimme arkeen. Heti seuraavana iltana hoitokassien pakkaaminen oli minun työtäni.



Kyllä mies oli väsynyt tuon viikon jälkeen. Vapaata hetkeä ei kuulemma juuri ollut ollut. Ehkä tuo hieman havahdutti työni määrästä. Toisaalta oli mukava huomata että mies kyllä selviää kaikesta. Oli jopa tarkistanut kunnan nettisivuilta erään ajankohtaisen asian ja ostanut tytölle söpön paidan.



Hyvä mies minulla on. Melko putkiaivoinen tosin. (Se perunoidenkeittämis-esimerkki kyllä osui ja upposi tänne hyvin. ;) )

Hymiö siksi, että näytti kirjotettuna paljon hauskemmalta kuin on...

Olen joskus miettinyt, että jos kuolisin, niin mitenkähän mies ja lapset oikeasti pärjäisivät? Lapsilla olisi päällään ties mitä, liikuntavehkeet unohtuisi liikkapäivinä, neuvolan vuositarkastuksiin ei mies muistaisi varmaan "ilmottautua", tiskipöytä notkuisi astioita, sängyt olisi petaamatta...

Vastuu on mun hartioillani. Eritoten mitä tulee just lasten vaatteiden laittamiseen valmiiksi huomiselle, tavaroiden pakkaaminen mukaan, yleensäkin kaikki hoito- ja koulujutut.



Sitten mies kyllä raivaa keittiössä ja pyyhkii pöydän jne. Mutta vaatteita voi kyllä olla hujan hajan siellä sun täällä.

Vastuu on mun hartioillani. Eritoten mitä tulee just lasten vaatteiden laittamiseen valmiiksi huomiselle, tavaroiden pakkaaminen mukaan, yleensäkin kaikki hoito- ja koulujutut. Sitten mies kyllä raivaa keittiössä ja pyyhkii pöydän jne. Mutta vaatteita voi kyllä olla hujan hajan siellä sun täällä.

Kyllä minäkin projektipäällikkö kieltämättä olen. Se välillä rassaakin! Mies ei kyllä hokaisi katsella onko lapsilla sopivat kengät jalassaan ja pitäisikö hommata isommat luistimet.

Sen sijaan iltapuuhat kyllä hoitaa ihan sanomattakin ja juuri kuten pitää:).

tuollaista. Lapsetkaan ei ole niin avuttomia että menisivät purkka suussa nukkumaan, tai jättäisivät astiansa lojumaan. Perhe-elämä on yhteispeliä, en minä ole mikään palvelija, eikä kukaan muukaan meidän perheessä. Älä suostu sinäkään moiseen ap.