Kertokaa mulla mitä se on se elämänkokemus?

Eläminen tekee.

Ja lapsen kanssa eläminrn toki opettaa vanhemmuuteen. Miten muuten sitä voisikaan oppia? Mutta ei tietenkään mihinkään muuhun asiaan elämässä. Vai onko niin että 20 lasta aikaan saanut on superkypsä ja superviisas?

Eli sellainen ihminen joka laitetaan kymmeneksi vuodeksi yksinäiseen luolaan pänttäämään päähänsä Wikipediallinen nippelitietoa, omaa sen tietomäärän omaksuttuaan erityisen paljon elämänkokemusta =)?

Miten sinä sen määrittelet? Entäs jos ikävuodet 20-30 on vaikkapa käytetty oåiskelemalla ensin muinaiskreikkaa ja sitten tutkimalla yliopiston tutkijankammiossa vanhoja kirjakääröjä? Eikö silloin ole kypsynyt ikävuosistaan huolimatta eikä saanut mitään elämänkokemusta?

t. ap

Miten sinä sen määrittelet? Entäs jos ikävuodet 20-30 on vaikkapa käytetty oåiskelemalla ensin muinaiskreikkaa ja sitten tutkimalla yliopiston tutkijankammiossa vanhoja kirjakääröjä? Eikö silloin ole kypsynyt ikävuosistaan huolimatta eikä saanut mitään elämänkokemusta? t. ap

Vaikka nyt tässä kuvattu. Mutta se on puhdasta matematiikkaa, että miten pitempäät elät, sitä enemmän sattuu asioita ja sitä enemmän on tilaisuuksia ottaa opikseen, sekä hyvässä että pahassa. Ja niistä kurjista jutuista oppii usein eniten, se on oman elämän perusteella todettava.

on sitä, että oppii tekemistään virheistään eli tuohan korreloituu suoraan ikään, 30 vuotias on tehnyt enemmän virheitä, 20 vuotias.



T,40v jo 20 vuotiaan äiti sekä iltatähden

Elämänkokemus on kai sitä viisautta. Viisaus taas on vaikea määritellä, mutta ilmeisesti psykologit liittävät sen vahvasti sosiaalisen älykkyyteen ja empatiaan. Arkitodellisuudessa on helppo tunnistaa viisas ihminen.

Kokemukset, menetykset, tapahtumat ja muut lisäävät kokemusta tästä elämästä. Viisaus niiden myötä kasvaa jos kokemuksista oikeasti oppii jotain, kaikkien kohdalla näin ei valitettavasti ole.

Minun elämänkokemustani isolla harppauksella kasvattaneet kokemukset tapahtuivat kaikki ennen kahtakymmentä. Niiden kautta koen tulleeni paljon viisaammaksi ihmiseksi. Katsoisinkin elämänkokemuksen lisääntyvän vuosi vuodelta, mutta myös suurin harppauksin yksittäisten tapahtumien johdosta.

Tuo kuulostaa ihan järkeenkäyvälle. Tosin oikeastaan uskon että ne tärkeimmät kokemukset löytyvät oikeasti jo sieltä lapsuudesta. Ne joista voi tulla viisaita ovat yleensä sitä jo lapsena.

Mutta sinunkaan mielestäsi 20 ja 30v välillä ei ole sellaista maagista rajaa jolloin viisastuminen on jotenkin ennalta määrättyä?

vahemman itsekas, osaa nahda tunnetilan kayttaytymisen taustalla ja ei veda herneita nenaan kaikesta eika ota henkilokohtaisesti asioita jotka ovat vain reaktioita toisen ihmisen heikkoudesta. se on niin paljon. nuoruuden ehdottomuus on ihailtavaa ja kantava voima monissa asioissa, mutta musta-valkoisuus on myos aika vaarallista. sen nakee talla palsalla hyvin usein, ollaan niin ehdottomia, ei ymmarreta erilaisuuta. me ollaan kaikki ok vaikka eri tavoilla.

aivoista. Katsoin toisella silmällä mutta se jäi mieleen, että joku aivojen osa kehittyy ihmisellä tuonne kolmekymppiseksi.

Kyllä lapsuudella on merkitys, varsinkin jos se on erityisen huono, mutta kyllä enin merkitys on sillä mitä itse päätät, mitä itse teet elämälläsi. Mitä teet esim ikävuosina 20-30v. Joka asia opettaa sinulle jotain elämästä ja ihmisistä.

Ja sitten joskus olet se vanha mummo (oletan että olen nainen) joka viisaana istuu keinutuolissa, kaiken nähneenä ja kokeneena.

Tuo kuulostaa ihan järkeenkäyvälle. Tosin oikeastaan uskon että ne tärkeimmät kokemukset löytyvät oikeasti jo sieltä lapsuudesta.?

Elämänkokemus on kai sitä viisautta. Viisaus taas on vaikea määritellä, mutta ilmeisesti psykologit liittävät sen vahvasti sosiaalisen älykkyyteen ja empatiaan. Arkitodellisuudessa on helppo tunnistaa viisas ihminen.

Kokemukset, menetykset, tapahtumat ja muut lisäävät kokemusta tästä elämästä. Viisaus niiden myötä kasvaa jos kokemuksista oikeasti oppii jotain, kaikkien kohdalla näin ei valitettavasti ole.

Minun elämänkokemustani isolla harppauksella kasvattaneet kokemukset tapahtuivat kaikki ennen kahtakymmentä. Niiden kautta koen tulleeni paljon viisaammaksi ihmiseksi. Katsoisinkin elämänkokemuksen lisääntyvän vuosi vuodelta, mutta myös suurin harppauksin yksittäisten tapahtumien johdosta.

Tuo kuulostaa ihan järkeenkäyvälle. Tosin oikeastaan uskon että ne tärkeimmät kokemukset löytyvät oikeasti jo sieltä lapsuudesta. Ne joista voi tulla viisaita ovat yleensä sitä jo lapsena.

Mutta sinunkaan mielestäsi 20 ja 30v välillä ei ole sellaista maagista rajaa jolloin viisastuminen on jotenkin ennalta määrättyä?

Lapsuudessa ja nuoruudessa tulee kokemukset jotka saattavat viisastuttaa ihmistä. Siis suurin osa niistä kokemuksista, mutta ne täytyy myös käsitellä, että niistä voi jotain oppia. Lapset on lapsia, ei niistä nää tuleeko niistä viisasita vai ei, saati sitten että olisivat sitä jo valmiiksi.

elämänkokemus tarkoittaa ymmärrystä.



Eikö sinusta tunnu, että olet nyt viisaampi kuin vaikka 5 vuotta sitten? Tunnetko itsesi "valmiiksi"?



En tarkoita, että elämänkokemus tekisi valmiiksi, mutta ehkä se on oman keskeneräisyytensä ymmärtämistä ja jopa hyväksymistäkin. Eli tavallaan koko ajan tulee vajavaisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi.



Siis jos hyvin käy. Toiset tietty tulevat itseriittoisemmiksi tai katkeriksi. kai sekin on elämänkokemusta, heidän elämänkokemustaan.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen oppinut ymmärtämään toisia ihmisiä, hyväksymään heidän ajatteluaan, ja hyväksymään sen, etten minä tiedä kaikkea. Oikeastaan tiedän vieläkin hyvin vähän mistään oikeasti tärkeästä.

En tarkoita, että elämänkokemus tekisi valmiiksi, mutta ehkä se on oman keskeneräisyytensä ymmärtämistä ja jopa hyväksymistäkin. Eli tavallaan koko ajan tulee vajavaisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi.

mutta olen parempi äiti nyt 3.n lapsen äitinä kuin yhden, vaika olin silloinkin hyvä, mutta nyt tiedän paremmin.

olin sillon 25v, kokematon äitinä, kaikki uutta, mutta onneksi ihanaa, ei kuitenkaan mutkatonta. kahden lapsen äitinä 28v: väsynyt, rutiinit hukassa kahden kanssa, en jaksanut kuin tarpeellisen. nyt 30v: rutiinit sujuu, jaksan lasten kanssa touhuta, leikkiä ja leipoa. kaikki paljon mutkattomampaa, ei turhaa stressiä, jopa synnytys oli ihana.

vaikuttaa ihmiseen ja opettaa.

Yksittäinen asia voi olla vaikkapa se, että pinna venyy pitempään kuin nuorena, maltti lisääntyy. Tai sen hoksaaminen, että ihmiset ovat erilaisia, tai ettei ole useinkaan yhtä ainutta totuutta tai toimintamallia. Ilot ja vastoinkäymiset ovat tuttuja ja vaikeuksiin osaa suhtautua vähemmän ehdottomasti. Terävimmät särmät ovat hioutuneet pois. Ei ole niin minäkeskeinen kuin nuorempana.

Ajatellessan että kuulostaa liian hyvältä. Tai ainakaan ei ole yleistettävissä. "Elämänkokemus" kun voi lisätä myös kaunaa ja katkeruutta ja ilkeyttä. Kun ei ole välineitä käsitellä niitä kokemuksia "oikein". Oman kokemukseni mukaan nelikymppisen pinna ei ole todellakaan pitkä, suurin osa keski-ikäisistä on vuorenvarmoja siitä että juuri hänen toimintatapansa on ainoa oikea, vaikeuksia ei saa olla tai ainakaan niitä ei saa myöntää. Särmää riittää ja itsekeskeisyys ei ole hävinnyt muuta kuin ehkä mahtavissa puheissa ;)

(en kyllä ota kantaa siihen kumpi on parempi äiti)



että 2kymppisenä luulin tietäväni miten kaikkien asioiden laita on ja nyt 3kymppisenä huomaan, etteivät asiat olekaan niin mustavalkoisia kuin olen nuorempana luullut.

Parikymppisenä olin hyvinkin ehdoton monen asian suhteen (miten elämä eletään, miten alkoholia käytetään ja miten ei, mitkä on parisuhteen pelisäännöt ja mitä ei siedetä jne) ja nyt kolmikymppisenä tiedän, että ettei kaikki ole niin mustavalkoista. Elämänkokemukseni on tehnyt minusta esimerkiksi viisaamman niin, ettei tulisi enää mieleenkään tuomita toista ihmistä valinnoistaan. Olen saanut ymmärrystä enemmän sekä myös jonkinlaista avaruutta katseeseen. Ja Armollisuutta.

Onnen löytäminen pienen pienistä asioista. Mustavalkoisen ajattelutavan häviäminen ja sen kuuluisan harmaan monimuotoisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen. Toisaalta niiden kaiksita tärkeimpien arvojen korostuminen entisestään, eli jyvät akanoista...

Turhasta vouhottamisesta ja ehdottomuudesta luopuminen, oli kyse sitten imetyksestä, uskonnosta, virikehoidosta tai parisuhteesta.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen oppinut ymmärtämään toisia ihmisiä, hyväksymään heidän ajatteluaan, ja hyväksymään sen, etten minä tiedä kaikkea. Oikeastaan tiedän vieläkin hyvin vähän mistään oikeasti tärkeästä.

En tarkoita, että elämänkokemus tekisi valmiiksi, mutta ehkä se on oman keskeneräisyytensä ymmärtämistä ja jopa hyväksymistäkin. Eli tavallaan koko ajan tulee vajavaisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen oppinut ymmärtämään toisia ihmisiä, hyväksymään heidän ajatteluaan, ja hyväksymään sen, etten minä tiedä kaikkea. Oikeastaan tiedän vieläkin hyvin vähän mistään oikeasti tärkeästä.

En tarkoita, että elämänkokemus tekisi valmiiksi, mutta ehkä se on oman keskeneräisyytensä ymmärtämistä ja jopa hyväksymistäkin. Eli tavallaan koko ajan tulee vajavaisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi.

Oman kokemukseni mukaan nelikymppisen pinna ei ole todellakaan pitkä, suurin osa keski-ikäisistä on vuorenvarmoja siitä että juuri hänen toimintatapansa on ainoa oikea, vaikeuksia ei saa olla tai ainakaan niitä ei saa myöntää. Särmää riittää ja itsekeskeisyys ei ole hävinnyt muuta kuin ehkä mahtavissa puheissa ;)

Esim. työelämän fakta- ja ammattitaitopuolella nelikymppinen on jo kiehunut niin monessa liemessä, ettei hän ehkä aina jaksa katsoa kauan jos nuoremmat on kovin epävarmoja tai tekemässä samoja mokia jotka nelikymppinen on tehnyt jo moneen kertaan. Lisäksi varsinkin monella naisella alkaa karista parikymppisiä vaivaava liika kiltteys, joten kynttilää ei ehkä jätetä ihan niin vakan alle kuin parikymppinen toivoisi ;).

Sitten taas muilla elämäalueilla suvaitseavaisuus voi olla suurempaa. Maailma on vähemmän mustavalkoinen liittyen juuri ihmissuhteisiin ja siihen mitä hyväksyy ja mitä ei.

olen huomannut että tuossa vähän ennen 40 ikävuotta tuntuu olevan sellainen make or break -kohta ihmisten elämässä. Monet rikokset tehdään juuri 35-40 vuotiaina. Omassa elämässänikin olen huomannut, että juuri noina vuosina jouduin tekemään tilin lapsuuteni kanssa, siihen asti olin sitä onnistunut välttämään. Ehkä ihmiset jaksaa vanhan painolastinsa kanssa aika yhteneväisesti sen vähän vaille 40 vuotta. Sitten paine rupeaa purkautumaan johonkin suuntaan.

ja toteaa että ei pysty ymmärtämään tätä suvaitsevaisuuden lisääntymis- ja mustavalkoisuuden karisemisasiaa.

Kun niin usein käytännössä ollaan niin olevinaan suvaitsevaista kun suvaitaan homoja ja maaanmuuttajia, mutta sitten niissä lähisuhteissa (mukaan lukien työyhteys), jossa se viisaus pitäisi laittaa oikeasti likoon, ollaan kuin riivinrautoja joille mikään omasta tyylistä poikkeava ei kelpaa.

Ja voi miten monesti se "nuoruuden ehdottomuuden katoaminen" on sitä että ei enää luoteta mihinkään vaan lähdetään näköalattomaan epämääräiseen harhailuun jolla ei ole mitään oikeaa päämäärää.



No, ap lopettaa omalta osaltaan tähän kun täytyy mennä nukkumaan. Tai ehkä sitä ennen vähän vetelemään miestä. Lämpöön sylin, suojaan kaikelta ;)



Niin, ja ap on 42-vuotias viiden lapsen äiti. Vanhin 15v, nuorin 5kk.

Kun niin usein käytännössä ollaan niin olevinaan suvaitsevaista kun suvaitaan homoja ja maaanmuuttajia,

jep.

Siis että aloittaja on ap 42 vee, joka ihmettelee mihin on kadonneet kaikki kaverit jotka jaksaa kuunnella homo- ja mamuvihavuodatusta. Noh, ap:lle tiedoksi; juna tuli, meni ja jäit asemalle.