"törkeintä" mitä olette lääkäriltä kuulleet?

- iäkäs miesgyne yksityisellä lääkäriasemalla teki alapäätutkimusta ja yhtäkkiä vaan painoi kovaa toista munasarjaa. Älähdin. Totesi vaan, että "sulla taita olla endometrioosi". Muuta asiasta ei puhuttu. Itkin kotona asiaa hirveästi, kun tiedän endometrioosin aiheuttavan lapsettomuutta jne. Kaikki myöhemmät gynet ovat lähinnä ihmetelleet tuota diagnoosia, kun eihän mulla ole mitään endon oireita ja lapsetkin tulivat normaalisti.



- Esikoista odottaessa eka lääkärikäynti rv. 12. Vanhempi naislääkäri katsoi mua empaattisesti ja kysyi: "no, mites nuori ja fiksu nainen on tälläiseen liemeen joutunut...?" Hämmennyin kyllä kunnolla. Ikää oli 28, naimisissa, akateeminen tutkinto, vakityö jne. Siis kaikinpuolin varmaan "ideaalitilanteessa" äidiksi. Ehkä se oli vaan huumoria ja en jaksanut pahemmin loukkaantua.

kun epäilin hänellä aivokalvontulehdusta. Tytöllä oli kova kuume ja pää jumittunut vinoon, eikä pää siis kääntynyt ollenkaan. Olin siis aika hädissäni kun pelkäsin lapsen puolesta.



Terveyskeskuslääkäri tutki lasta ylimalkaisesti, ihan kuin olisi pelännyt koskettaa ja kirjoitti lähetteen lastenklinikalle. Sanoi samalla lähetettä antaessaan, että kyllähän toi sun raskaus siellä sitten keskeytetään kun tämä aivokalvontulehdus on varmaan tarttunut sikiöön!

Mitään muuta tämä lääkäri ei sitten sanonutkaan.



Itkin paniikin takia kuin vesiputous siinä vaiheessa kun mies tuli meidät hakemaan terveysasemalta. OLin siis aivan varma, että menetän molemmat lapset samana päivänä. Lastenklinikalla sitten lääkärit totesivat, että lapsella on jonkin tavallisen nuhakuumeviruksen takia tulehtuneet niskalihakset ja sanoivat, että kyllä tällaiset asiat pitäisi terveyskeskuslääkärinkin osata todeta.

Kyseessä oli lihasrevähtymä!Eikä missään jalkaterässä vaan sääressä.Olet nyt itse ihan pihalla.

Julkinen tukossa ja psyk.polilla vasta lähete vetämässä. Olin pärjännyt useamman vuoden ilman lääkitystäkin.



t. se rajatila

Omalle kohdalleni ei ole ilkeitä lääkäreitä sattunut, mutta pahaa tekee lukea näitä satuttavia kertomuksia :(

Menin 21-vuotiaana ensimmäistä kertaa gynekologille, sillä halusin e-pillerit. Lääkäri oli yksityinen ja kokenut, silloinen keskussairaalan ylilääkärinäkin toimiva mies.



Minulle oli varattu aika klo 16, ja menin paikalle noin varttia vaille. Kävin pissalla ja alapesullakin vielä, ja jäin odottelemaan sisäänkutsua...



Odotushuone oli tupaten täynnä, ja kolme varttia myöhässä minut kutsuttiin sisään. "Onko rakko tyhjä?"- tiukkasi lääkäri jo ennen kuin sain oven perässäni kiinni. Kerroin, että kävin wc:ssä viimeksi tunti sitten, kun saavuin vastaanotolle odottamaan vuoroani...

"Kyllä pitää rakko olla tyhjä kun tulee gynekologille, ole hyvä ja mene pissalle", sanoi lääkäri ja tönäisi minut ulos ovesta!



Kiristelin hampaitani, toimitin asiani ja palasin lääkärin huoneeseen. Siellä ehdin esittää asiaani sen verran, että e-pillerireseptin tarvitsisin. "Oletko naimisissa?" kysyi lääkäri. Vastasin, että en ole, vaan kihloissa... "Ja silti on ehkäisyn tarvetta?" lääkäri sanoi vinosti.



No haloo, siksipä juuri!!



Toiste en lääkärille mennyt, siis tälle kyseiselle. Ja tämä tapahtui vuonna 2000, vaikka kuulostaakin ihan viiskytluvulta... ;)

tyhmää, että vaikkä kärsit kuvusta, et anna miehesi viedä hoitoon...

Mutta mikä tässä sun jutussa menikään lääkärin piikkiin, omaasi mun mielestä.

Pointtina onkin se, että molemmissa esimerkeissäni lääkärit vain vahvistivat pelkoani heitä kohtaan ja tunnettani, että valitan tyhjästä kohtelemalla minua ylimielisesti ja välinpitämättömästi.

Esim. jos lääkäri nro 1 olisi laittanut minut tutkimuksiin, olisi Crohnin tautini selvinnyt nopeammin enkä olisi kuvitellut aiheuttavani itse näitä kiputiloja huonolla ravinnolla (en siis todellakaan syönyt pizzaa koko 3 kk mutta ajattelin normaalin kotiruoan vaikuttavan asiaan ja yritin syödä pelkkiä salaatteja ilman tuloksia). Voisipa olla, että leikkauskin olisi vältetty. Mielestäni lääkärien piikkiin menee jutuissani se, että he eivät vaivautuneet minua tutkimaan vaan ajattelivat, että olen tyhjästä valittaja: nuori ja terve, joka vonkuu sairaslomaa. Ja näin he siis päättelivät pelkän ulkonäköni perusteella. Enhän nyt ulospäin niin sairaalta näyttänytkään, parikymppinen, hoikka ja urheilulllinen tyttö. Ei sellaisia sitten kai oteta tosissaan.

Aika monia on oikesti kohdeltu huonosti ja törkeästi, mutta niihin en nyt tällä kertaa puutu.



Osasta viestejä kuitenkin välittyy myös se, että potilaalla on ollut ihan väärät kuvitelmat siitä, mitä lääkärissä tehdään, milloin mennään ja minne ja kuinka paljon lääkärillä on aikaa. Voi olla, että tietoa ei ole riittävästi saatavilla ja ehkäpä kansalaisille pitäisi jakaa jonkinlaista tietopakettia terveydenhuollon rakenteesta ja toimintasysteemistä tai opettaa sitä jo koulussa.



Joka tapauksessa vika ei ole lääkärissä jos potilas menee väärään aikaan väärään paikkaan tai kuvittelee että joku järjestää hänelle "viran puolesta" kaiken valmiiksi. On aika ymmärrettävää, että lääkärikin kyllästyy ja uupuu, kun niiden "oikeiden" potilaiden lisäksi kiireiselle vastaanotolle lappaa pilvin pimein potilaita, jotka eivät sinne ollenkaan kuulu ja joille asioiden selittämiseen kuluu kallista työaikaa.



Ensimmäinen ja tärkein asia, mikä potilaiden pitäisi ymmärtää on se, että PÄIVYSTYS tai ENSIAPU tarkoittaa paikkaa, johon mennään hoitamaan vaivat, jotka tarvitsevat välitöntä ja kiireellistä hoitoa, eivätkä voi odottaa seuraavaan arkipäivään. Yöllä päivystykseen mennään vain jos ei voi odottaa aamuun. Vastaavasti päivystyksessä hoidetaan vain ne vaivat, jotka tarvitsevat sitä kiireellistä kannanottoa ja hoitoa. Jos päivystyksessä selviää, että asialla ei olekaan kiire, niin tutkimukset siirretään omaan terveyskeskukseen ja arkipäivään.



Päivystykseen on resurssoitu niin vähän henkilökuntaa, ettei siellä ole mahdollista ruveta hoitamaan kiireettömiä asioita, ei vaikka ne olisivat kuinka "pieniä" tahansa. Yleisin ongelma päivystyksessä ovat ne potilaat, jotka haluaisivat, että heidän kiireetön "pikkuasiansa" hoidettaisiin nopeasti ja samantien alta pois - mutta kun niitä kiireettömiä pikkuasioita yleensä olisi potilailla niin paljon, että jos niitä alettaisiin hoitaa, niin oikeita päivystysasioita ei ehdittäisi hoitaa lainkaan. Paradoksaalista on myös se, että päivystyksessä yleensä suurin kiire on niillä potilailla, joiden vaiva on kaikkein pienin ja he ovat myös niitä, jotka herkimmin valittavat. Oikeasti sairaat, kipeät ja päivystyhoitoa tarvitsevat potilaat harvoin valittavat.



Toinen väärä oletus, mikä monilla näyttää olevan on se, että lääkärin pitäisi olla ennustaja. Moni valittaa, että ensimmäinen, toinen tai kolmas lääkäri ei diagnosoinut sairautta, vaan diagnoosi saatiin vasta neljännellä lääkärillä tutkimusten jälkeen oireiden pahentuessa. Ei se ole lääkärin huonoutta, vaan lääketieteellinen todellisuus. Lähes kaikki vakavat sairaudet ovat alkuun lieväoireisia ja muistuttavat "tavallisia ohimeneviä sairauksia". Kaikkia lieväoireisia ei voida tutkia kaikilla mahdollisilla konetutkimuksilla välittömästi ja perusteellisesti, resurssit eivät kerta kaikkiaan riitä ja sivuvaikutuksia ja komplikaatioita tulisi todennäköisesti enemmän kuin mitä löytyisi oikeita tauteja. Järjestys nyt vain menee niin, että alkuun seurataan, katsellaan ja hoidetaan oireita ja vasta ne, joilla vaiva jatkuu pidempään ja kehittyy hankalammaksi joutuvat jatkotutkimuksiin. Kaikille ei voida rutiininomaisia kontrolleja järjestää, vaan potilaan omalle kontolle jää jatkotutkimuksiin hakeutuminen oireiden jatkuessa.



Kolmas ongelma näyttää olevan oletus siitä, että sairaalat ja terveyskeskukset ovat jotain täyden palvelun tavarataloja, joista järjestetään automaattisesti kaikki mahdollinen apu, välineet ja tarvikkeet. Suomalainen terveydenhuolto ei ole organisoitu näin, vaan suuri osa näistä asioista jää potilaan omalle kontolle. Kotiapua pitää erikseen pyytää sosiaalitoimesta, apuvälineet pitää erikseen hakea apuvälinelainaamosta, sidetarpeet ostetaan apteekista, korvauksia pitää ihan itse anoa Kelasta, fysioterapiasta pitää itse sopia, ompeleidenpoistoon pitää varata itse aika, röntgenajat selvitetään itse, monessa paikassa kontrolliajatkin pitää varata itse. Lääkäri ei voi myöskään tietää, minkälaisia todistuksia kukakin sairaudestaan tarvitsee, vaan todistuksia pitää osata itse pyytää. On toki lupa olla sitä mieltä, että kaiken pitäisi tapahtua automaattisesti, mutta on kohtuutonta syyttää yksittäistä lääkäriä siitä, että näin ei ole. Holhousyhteiskunnan rakentaminen ja pyörittäminen sitten tietysti automaattisesti tarkoittaa verojen nousua, koska henkilökuntaa tarvitaan huomattavasti enemmän.

Onko se teidän asia kertoa muille millainen karvakasa pitäisi olla ollakseen nainen? Käsittääkseni se on jokaisen oma asia, joten naurettavaa tällainen kommentointi!

haavainen paksusuolentulehdus, joka on krooninen sairaus.



Ennen diagnoosin saamista olin pari kuukautta kovissa kivuissa ja ulosteeni oli tumman veristä. Sain aivan uskomattoman tökeröä kohtelua päivystyksessä, jonne eräänäkin iltana lähdin vatsakipujen ollessa sietämättömiä. Olin siis suorastaan pyörtyä kivusta kouristellessani ja ripuloidessani nestettä, joka mielestäni oli verisen näköistä, sellaista syvältä suolesta tulevaa tummaa verta.



Lääkäri oli töykeä naislääkäri, joka oli sitä mieltä, että olen pari kuukautta aikaisemmalla matkallani Ranskaan käyttänyt huumeita tai tehnyt jotain muuta epämääräistä. Kielsin asian tietenkin. Hän vain jatkoi inttämistään, kun olen kuulemma nuori nainen, niin hän kyllä tietää millaisia reissuja ne ovat. Viimein hän pyysi minut pöydälle makaamaan ja ronkki peräaukkoani kovakouraisesti. Sitten hän näytti ulosteessa olevia hanskakäsiään minulle kysyen, että tällaistako ripulia sieltä tulee. Myönsin asian ja sanoin, että välillä se näyttää aivan vereltä.

Lääkäri ei kommentoinut asiaa mitenkään ja diagnosoi sitten, että minulla on varmaan laktoosi-intoleranssi. Tuikkasi kipupiikin, niin että pärjäsin seuraavaan päivään ja käski välttää maitotuotteita.



No, onneksi pääsin parin päivän päästä osastohoitoon, jossa jouduinkin olemaan seuraavat 4 viikkoa, koska tulehdus oli äitynyt niin pahaksi.

haavainen paksusuolentulehdus, joka on krooninen sairaus.

Ennen diagnoosin saamista olin pari kuukautta kovissa kivuissa ja ulosteeni oli tumman veristä. Sain aivan uskomattoman tökeröä kohtelua päivystyksessä, jonne eräänäkin iltana lähdin vatsakipujen ollessa sietämättömiä. Olin siis suorastaan pyörtyä kivusta kouristellessani ja ripuloidessani nestettä, joka mielestäni oli verisen näköistä, sellaista syvältä suolesta tulevaa tummaa verta.

Lääkäri oli töykeä naislääkäri, joka oli sitä mieltä, että olen pari kuukautta aikaisemmalla matkallani Ranskaan käyttänyt huumeita tai tehnyt jotain muuta epämääräistä. Kielsin asian tietenkin. Hän vain jatkoi inttämistään, kun olen kuulemma nuori nainen, niin hän kyllä tietää millaisia reissuja ne ovat. Viimein hän pyysi minut pöydälle makaamaan ja ronkki peräaukkoani kovakouraisesti. Sitten hän näytti ulosteessa olevia hanskakäsiään minulle kysyen, että tällaistako ripulia sieltä tulee. Myönsin asian ja sanoin, että välillä se näyttää aivan vereltä.

Lääkäri ei kommentoinut asiaa mitenkään ja diagnosoi sitten, että minulla on varmaan laktoosi-intoleranssi. Tuikkasi kipupiikin, niin että pärjäsin seuraavaan päivään ja käski välttää maitotuotteita.

No, onneksi pääsin parin päivän päästä osastohoitoon, jossa jouduinkin olemaan seuraavat 4 viikkoa, koska tulehdus oli äitynyt niin pahaksi.

IHmetyttää ettei labrakokeita otettu, jossa olisi näkynyt tuo tulehdusarvon kohoama. Mun tyttärellä on myös todettu tuo sun tauti ja hänen senkka huiteli 100 kieppeillä, johon siis reagoitiin ja sen takia pääsi tutkimuksiin. SEn mahankivun lisäksi tietenkin.

ex opiskeli lääkäriksi ja se kertoi, että yksi vanhempi miesgynekologi sairaalassa aina töksäyttelee naisille. Se oli sanonut esimerkiksi opiskelijoille potilaan kuullen yhdestä isorintaisesta naisesta: katsokaa, mitkä lehmänläjät tällä on.

olin mennyt juuri naimisiin ja ekat yhdyntäkokeilut oli aviomieheni kanssa. Siitä wei tullut mitään, kivut oli mulla valtavat eikä penis todellakaan mennyt sisälle siitä johtuen. Lähdimme sitten tutkimaan asiaa ja sain lähetteen Peijakseen silloiselle naistentautien ylilääkärille. Lähetteen antanut lääkäri epäili minulla olevan vestibuliitin, joka todellakin aiheuttaa sen ettei emättimeen laiteta mitään, kivut on niin kauheat.



Naislääkäri teki kovakouraisen tutkimuksen, jonka aikana itkin kivusta (mitä muuta voi odottaa jos en sitä ennen ole saanut tamponia tai mieheni penistä sisälleni, niin tämä sitten törkkäsee sormensa syvälle...!). Sanoi että minua on varmaan käytetty hyväksi lapsena, vestibuliitti sairautena on luulosairaus, kokeile kuumia kylpyjä, ne rentouttaa, voin laittaa lähetteen psykiatrille joka saa mut uskomaan että vika on mun korvien välissä eikä alapäässä, ja lopuksi vielä sanoi ETTÄ KANNATTAA TÄMÄ HOITAA KUNTOON KUITENKIN SILLÄ MIEHENI JOUTUU ELÄMÄÄN PUUTTEESSA TÄMÄN TAKIA.



Niin just.



Samana iltana menin Mehiläiseen yksityiselle gynelle joka laittoi lähetteen eteenpäin ja PAavosen vastaanotolla ramppasin 2 vuotta ennen kuin tauti voitettiin ja yhdynnät onnistui.



Itkien lähdin tältä vastaanotolta. Mutta suivaannuin kuitenkin ja parin viikon päästä varasin soittoajan tälle naislääkärille ja kerroin itkemättä miten kamala vastaanotto oli ollut ja ettei tällaisia asioita hän VOI sanoa potilaalle.



Lääkäri vastasi: "Olenkin miettinyt että pitäis jäädä saikulle, joka aamu mietin jaksanko lähteä töihin vai jäänkö kotiin nukkumaan". Totesin siihen että jää ihmeessä kotiin, tällaista mitä minulle tapahtui ei voi enää kenellekään tapahtua.



Että näin...

Psykiatrin suusta.

olin 14-vuotta. Painoa minulla oli 55kg ja pituutta 173cm.



Nuorisoneuvolan lääkäri oli sitä mieltä, että olen hiukan ylipainoinen ja minun tulee tarkkailla syömisiäni ja urheilla enemmän.



Harrastin urheilua 5 kertaa viikossa ja söin todella terveellisesti. Olin erittäin "tiukassa" kunnossa. sinnekin lääkärin vastaanotolle tulin suoraan treeneistä kävellen.



Lääkäri oli itse ainakin 100 kiloinen nainen. sanoi, että jos en nyt ala tehdä asialle jotain, niin pian lihoaminen vain jatkuu ja jatkuu.



Äitini soitti perään puhelun lääkärille. Törkeää. Siitä jäi minulle korviini soimaan se, että olen muka ylipainoinen. Sairastuin anoreksiaan ja kesti 10 vuotta parantua.



Että kiitos vaan sillekin lääkärille. Väärät sanat liian herkässä iässä voivat olla todella kohtalokkaat.

Ai, sulla ei oo ollu mitään tautia/sairautta vielä? Jaa, no ne kaikki on sitte edessäpäin...

Missä yliopistossa opiskelee tämä skitsofreenikko? Onko diagnoosi varmsti oikea, ettei vain olisi kyseisen henkilön tahallista mustamaalaamista?

Pelkäsin aika lailla, koska olin käynyt samalla lääkärillä puoli vuotta aikaisemmin jo toista viikkoa jatkuneen nuhan ja kurkkukivun takia ja saanut kuulla, että ruinaan vaan sairaslomaa, jota hän ei aio antaa (olin lääkärillä siis ruokatunnilla ja toivoin jotain troppeja, että jaksaisin työni hoitaa).



Jälleen lääkäri oli ylimielinen, mutisi, että ei tuo nyt ole mitään lääkäriasiaa ja ehdotti sen jälkeen, että olen vain syönyt liikaa rasvaista ruokaa. Olin juuri edellisenä päivänä syönyt pizzaa, joten osui ja upposi. :) Lannistuneena kestin kipuja 3 kk (!), kunnes juhannusyönä kivut olivat niin sietämättömät, että lähdin päivystykseen. Tulehdusarvot olivat hurjat (olin jo aiemmin saanut näiden kolmen kuukauden aikana hurjia kipukohtauksia, joiden aikana kuume nousi, aloin huutaa ja hourailin mutta olin vannottanut miestäni, että ei vie minua lääkärille, kun ei minulla ole muuta vikaa kuin se, että syön liian rasvaista ruokaa) ja jouduin suorana leikkaukseen. Myöhemmin diagnosoitiin harvinainen sairaus, Crohnin tauti, jota yleensä hoidetaan aluksi lääkkeillä, ei leikkauksella. Loppuelämän sairaus siis.



Olen aina saanut lääkärillä nuivaa kohtelua ja voisi kai sanoa, että itselläni on eräänlainen lääkäripelko. Vähättelen oireitani, tsemppaan kaikin tavoin enkä uskalla pitää puoliani. Siitä kai johtuu se, että en uskaltanut käydä aiemmin lääkärillä, vaikka kivut olivat kovat.



Joskus nuorempana ennen tätä diagnoosia sain yllättäen outoja huimauskohtauksia - aina julkisilla paikoilla ja aina niin, että jalat vaan menivät alta. Kerran työpaikallani sain kohtauksen ja työkaverit sitten soittivat vanhempani hakemaan minut, kun en itse voinut liikkua. Työpaikkalääkäri oli poissa, joten menin sitten Diacoriin. Lääkäri oli tympeä, totesi minun sairastavan tavallista flunssaa ja käski mennä kotiin. 5 minuutin "tutkimisesta" (ei koskenutkaan minuun) laskutti 20 min. ajan. Olin niin väsynyt ja uuvuksissa, että en kyennyt pitämään puoliani. Onneksi työpaikkalääkärini (eri kuin yllä) heti seuraavana päivänä kirjoitti viikon sairasloman ja monet labrakokeet. Vaikka sairaus ei selvinnyt, sairasloman aikana sain itseni kuntoon ja saatoin jatkaa töitäni normaalisti. Ihana esimieheni oli jo diagnosoinut sairauden samaksi kuin tyttärellään: liian tunnollinen työn suorittaminen. Käski lepäillä kotona niin kauan kuin tarvitsee, mutta enhän häntä uskonut ennen kuin lääkäri kirjoitti sairaslomaa. :)

Itse olen kokenut kolme keskenmenoa, ja lääkärit ovat lähes aina sanoneet samalla tavalla:

- Se ei olisi ollut terve kuitenkaan eli luonnon tapa hoitaa asia

- Nämä ovat niin yleisiä juttuja, harva edes huomaa keskenmenoa, kun tapahtuu niin varhaisessa vaiheessa

- Ei kannata suhtautua siihen lapsena. Siinä vain epäkelpo sikiö meni kesken.



Luulen, että lääkäreitä ihan ohjeistetaan olemaan kylmän analyyttisiä, jotta sille ei tule liikaa tunnepainoa. Eihän nuo kommentit ole kivoilta tuntuneet, mutta sen verran tyrmistynyt olen ollut joka kerta, että itku on tullut vasta oven toisella puolella. Se kai ehkä on tarkoituskin.

Raskausaikana meni viikolla 27 lapsivedet ja Naistenklinikalle vuodelepoon. (lapsi syntyi onneksi vasta viikolla 34 ja voi hyvin)Lääkäri sanoi heti alussa, että lapsi kärsii kun stressaat niin paljon, että verenpaine nousee. En kuitenkaan käskystä osannut olla stressaamatta.