Riittääkö sulle ihan ok avioliitto vai sellainen missä todellinen kumppani ja rakkaus?

13-14 vuotta yritetty tekohengitystä ei voi sanoa että luovuttaa helpolla. Ehkä tuosta lähes 10 vuotta vain lasten kanssa yhdessäoloa - ei hyvä ratkaisu kenellekään. Tiedän että tein parhaani, tuin miestä esim työttömyysjaksolla, autoin hankkimaan ja kunnostamaan kotia, hoidin lapset ja kodin, kävin töissä ja yritin kaikin puolin olla kannustava. Mutta yksipuolisesti ei vaan jaksa. Nyt sen eron huomaan kun tunteet ja arvostus on molemminpuolista - hyvä olo ja rakkaus ruokkii itse itseään - meillä kilpaillaan siitä kumpi tekee toiselle enemmän hyvää. Edellisessä liitossa ei tätä ollut.

En tyydy OK liittoon, siksi teenkin asialle jotain ja pidän huolta että parisuhde pysyy hyvänä. Ja tietenkin pyrin myös itse olemaan hyvä kumppani!

Ei pappikaan kysynyt että rakastatteko toisianne myötä- ja vastoinkäymisissä vaan TAHDOTTEKO rakastaa johon vastasitte Tahdon. Tahdolla pääsee pitkälle, kun on tahtoa niin riittää pitkää pinnaakin. Musta on naurettavaa että jos se suuri vastamäki josta ei pääse yli, on se että "suhde on vain ok"!!! Onpa kauheaa, voi voi!! Kyllä ihmisen pitää vähän suuremmista asioista selvitä.



Minulle oli aivan selvää että kun lapsia syntyy niin suhde muuttuu ja väljähtyy niin kuin suurimmassa osassa perheitä käy. Olisihan se hienoa jos mies olisi edelleen paras ystäväni, mutta mielummin juttelen muiden läheisten kanssa. Toisaalta jos on joku asia jota en pysty edes heille kertomaan, niin sen asian pystyn miehen olkapäätä vasten itkemään jos on oikein paha olla. Yleensä miehen kanssa tulee juteltua vain lasten asioista tai kaupassa käynnistä ja muista arkisista asioista. Mies on kuitenkin hyvä mies, ei täydellinen vaan joskus tosi ärsyttävä ominen tapoineen ja kiukutteleva ja tiuskiva mutta mitäs sitten. En minäkään täydellinen ole.



Kun olemme päättäneet lapsia hankkia niin siinä on kyllä samalla sitouduttu ne yhdessä kasvattamaankin, saman katon alla. Olisi tietenkin eri asia jos ilmenisi väkivaltaa, uskottomuutta tms. mutta niin kauan kun mitään sellaista ei ilmene niin yhdessä ollaan ja pistetään arki rullaamaan ja tullaan toimeen. En minä voi sanoa että mies olisi vastuussa onnellisuudestani/onnettomuudestani, siitä olen vastuussa minä itse mm. ohjailemalla ajatuksia aina positiiviseksi.



Kyllä minäkin tiedän että voisin olla paljon onnellisempi jonkun muun kanssa, mutta eikö se ole tässä vaiheessa vähän myöhäistä miestä vaihtaa kun lapset joutuisi siinä kärsijöiksi ja samalla säätäisin heidänkin tulevan avioliiton todennäköiseen eroon ja luovuttamiseen?

Kannattaa ainakin kokeilla. Soita perheneuvolaan.

Entä sitten kun seksi ja läheisyys ei tunnu miltään. Ei ole halua tehdä mitään kaksin miehen kanssa kun tällöin joutuisi ehkä harrastamaan seksiäkin. Seksi ollut vuosia minun puolelta pakkopullaa, olen antanut jotta saan taas olla 3 viikko rauhassa. Seksin jälkeen äkkiä suihkuun ja nukkumaan, ei tietoakaan että olisi halua jäädä "kullan" kainaloon makoilemaan... Perheenä tehdään asioita ja on hauskaa. En vaan himoitse miestäni yhtään, ei tee mieli halitella eikä pussailla. Hän on ahkera ja hyvä mies, luotettava ja haluaisi olla kanssani. Mutta jostain syystä kaipaan todella paljon tunnetta jossa toisen kainalossa olisi ihana olla, vähän leikittelyä, olisi ihan haluta toista ihmistä, keskittyä seksin aikana vain siihen hetkeen ja kumppaniin eikä ajatella toisia miehiä tai odottaa että kyllä se kohta on ohi.



Hän on ihana isä ja luotettava aviomies mutta kuin näen hänet pelkkänä isänä!

Minulla on ystävä jonka parisuhteessa ei ole ollut seksiä kolmeen vuoteen. Heillä tilanne tuli siihen pisteeseen että piti päättää että erotaanko vai eletäänkö ilman seksiä sillä vaimo ei enää kestänyt sitä, ei halunnut yhtään ja tunsi alistuvansa kun joutui antamaan seksiä. He päättivät elää ilman seksiä sillä kaikki oli muuten hyvin. Ulkopuolinen ajattelee heistä että ovat onnellinen perhe ja niin se onkin. Vain seksi puuttuu. Kun asiaa ajattelee, niin kyllähän sitä ilman seksiä eläisi jos toinen joutuisi vaikka onnettomuuteen tms. ettei seksi vaan enää onnistuisi. Olisiko se syy erota? Minkä sillekään voi jos toisen ei vain tee mieli vaikka kaikki konstit on yritetty.

Kyllä minäkin tiedän että voisin olla paljon onnellisempi jonkun muun kanssa, mutta eikö se ole tässä vaiheessa vähän myöhäistä miestä vaihtaa kun lapset joutuisi siinä kärsijöiksi ja samalla säätäisin heidänkin tulevan avioliiton todennäköiseen eroon ja luovuttamiseen?

ottaa omasta elämästään vastuuta eikä vain ajelehtia.

Lasten vastuulle ja varaan ei voi parisuhdetta rakentaa. Liian suuri vastuu pienille jos heitä käytetään parisuhteen kiinnipitäjinä.

tavallaan kaksi eri asiaa on kun ei halua miestään tai jos toinen joutuisi onnettomuuteen jonka takia ei pysty seksiin.

"Mutta jostain syystä kaipaan todella paljon tunnetta jossa toisen kainalossa olisi ihana olla, vähän leikittelyä, olisi ihan haluta toista ihmistä, keskittyä seksin aikana vain siihen hetkeen ja kumppaniin eikä ajatella toisia miehiä tai odottaa että kyllä se kohta on ohi."



Mutta en ole koskaan ajatellut että se olisi syy eroon vaikkei seksi innostakaan. Kyllä mä viel toistaiseksi sen kestän.



Seksi taitaa olla iso osa eroajatuksiasi jos pelkäät jopa miehen kanssa kahdestaan oloa. Ettekö voisi vain sopia että nyt on seksi loppu ainakin vuodeksi ja sitten katsotaan miltä näyttää. Eikö seksittömyys ole se ensimmäinen asia jota seksuaaliterapiassakin suositellaan. Ehkä silloin oppii uudelleen nauttimaan toisen läheisyydestä kun ei tarvitse pelätä seksiä. Sovitte ettei siitä edes puhuta vaikka tekisi mieli.

Ei varmasti oli liian myöhäistä korjata liittoa jos kuitenkin kaikki on ok. Jos mies suostuu seksittömyyteen niin eikö kaikki voisi korjaantua ja pikkuhiljaa parantua?

ottaa omasta elämästään vastuuta eikä vain ajelehtia.

Lasten vastuulle ja varaan ei voi parisuhdetta rakentaa. Liian suuri vastuu pienille jos heitä käytetään parisuhteen kiinnipitäjinä.

Tämähän on ihan höpöhöpöä. Eihän se yhdessä pysyminen ole lasten vastuulla vaan nimenomaan vanhempien vastuulla. Vanhemmat on sen rakennelman perustukset joiden päälle lapset alkavat rakentamaan omaa elämäänsä. Millä oikeudella ne rikotaan lasten alta? Ymmärrän jos pari on vaikka niin riitainen että lapsetkin joutuvat sen näkemään, mutta jos kuitenkin tulee ihan hyvin toimeen ja pystyy olemaan isä ja äiti niin kuin on sovittu? Ei ihme että Suomen eroluvut on sellaisia kun ovat jos eron syyt ovat tällaisia. Monien olisi parempi jättää lapset tekemättä jos ei pysty sitoutumaan omaan perheeseensä.

Kirjoitin väärin aikaisemmin... eli aikoinaan annoin seksiä ehkä n. 3 viikon välein kun mies vonkasi jotta sain olla taas rauhassa.



Nyt seksiä ei ole ollut vuoteen. Mies ei jaksa elää enää näin vaan haluaa kunnon parisuhteen jossa molemmat haluaa olla toistensa lähellä. Joten mun pitäisi taas kiltisti jatkaa "esitystä" että kaikki olisi silla saralla hyvin.



Olen ihastunut toiseen mieheen jota en saa mielestäni, sitä ihastusta on jatkunut jo kohta kaksi vuotta. Haluaisin tätä miestä aivan valtavasti ja tiedän tunteen olevan molemminpuolinen. Emme kuitenkaan ole edenneet asiassa. Seksihalut miestäni kohtaan ovat olleet kadoksissa jo 7 vuotta. Lapset pitävät tästä miehestä myös todella paljon ja olen nähnyt miten hyvin he tulevat toimeen. Ei siis perhetuttu mutta yhteyttä en halua tässä paljastaa miksi lapset ja mies ovat tavanneet (luonnollinen selitys kuitenkin, ei järjestetty asia). En pääse ajatuksissani eroon tästä miehestä.

Meillä on välillä suhde ihan päreinä, välillä ihan ok ja välillä tunnen suurta rakkautta miestä kohtaan.



Ei millään voi koko ajan olla samat fiilikset.



Ei sun tartte lasten takia olla huonossa liitossa, mutta pitää miettiä, mitä liitolta haluaa ja myös sanoa se puolisolleen joka ylen harvoin on ajatusten lukija. Kannattaa kysyä myös puolisolta, mitä tämä haluaisi.

Tuntuu että nykyinen elämäni on tyytymistä tällaisessa liitossa. En pysty elämään näin. Miehen käytös on tappanut lähes kaikki tunteeni häntä kohtaan. Välillä mietin myös, olisiko mahdollista löytää elämääni uusi rakkaus joka kestäisi ikuisesti vai tyytyä tähän huonoon valintaan minkä olen tehnyt.

eka liitto kesti 14 vuotta ja oli ihan ok, mies ei arvostanut mua mutta oli kunnollinen ja hyvä mies. Kyllästyin lopulta siihen etten saanut hänestä minkäänlaista vastusta hyvässä enkä pahassa. Tuntuihan se oudolta erota peruskunnollisesta liitosta...



Nykyisen mieheni kanssa olen ollut myös 14v josta 8v aviossa. Me olemme toistemme parhaat kaverit, kumppanit, rakastetut, tsempparit - ihan kaikkea! En voinut kuvitellakaan että tällaista suhdetta voi olla missä kannustetaan ja arvostetaan puolin ja toisin. Kaikki tämä hyvä on myös heijastunut lapsiin jotka ovat oppineet arvostamaan elämää ja läheisiään tosi hienosti.

eka liitto kesti 14 vuotta ja oli ihan ok, mies ei arvostanut mua mutta oli kunnollinen ja hyvä mies. Kyllästyin lopulta siihen etten saanut hänestä minkäänlaista vastusta hyvässä enkä pahassa. Tuntuihan se oudolta erota peruskunnollisesta liitosta...

Nykyisen mieheni kanssa olen ollut myös 14v josta 8v aviossa. Me olemme toistemme parhaat kaverit, kumppanit, rakastetut, tsempparit - ihan kaikkea! En voinut kuvitellakaan että tällaista suhdetta voi olla missä kannustetaan ja arvostetaan puolin ja toisin. Kaikki tämä hyvä on myös heijastunut lapsiin jotka ovat oppineet arvostamaan elämää ja läheisiään tosi hienosti.

Näin kunpa kävisi minullekin :) Ensiksi pitäis vaan päästä eroon tästä nykyisestä.

ei koskaan kysy mikä mulla on, tsemppaa, anna yleensäkään mitään vastusta ja kumppanuutta. Eletään omia elämiä lasten kanssa.... en tiedä haluanko/voinko viettää loppuelämäni näin, olen 30+........ ja minä olen yrittänyt, mutta toista ei voi muuttaa... -ap-

Itse asiassa jaksan kestää tätä ei-ok-liittoakin (miehen kestämisestä en sitten tiedä) lasten takia. Olen niin monta suhdetta jo kokenut, etten tahdo enää uskoa mihinkään "mielettömän mahtavaan" liittoon, joka myös pysyisi sellaisena aina. Kaikilla ihmisillä on huonot puolensa ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään (jos nyt ei ole kysymys jostain erityisen pahasta asiasta).

Ei oikea elämä ole mitään elokuvaa ja ikuisesti leiskuvia suuria tunteita.



Mutta sitten, jos on paha olla eikä ole koskaan onnellinen, niin se ei enää ole ok-liitto.

Minä mietin myös teenkö oikein. Olen lähdössä 12v suhteesta jossa 7 vuotta aviossa, 2 alle kouluikäistä lasta. Seksi ei ole kiinnostanut, no ehkä seitsemään vuoteen. Olen kuvitellut seksin aikana muita miehiä jotta hommassa on jotain juonta. Ei olla suudeltu ikuisuuksiin, yhtenä päivänä testasin suudelmaa ja minua vaan ärsyttää hänen tapa suudella, se ei tunnu hyvältä. Tuntuu vaan niin pahalta lasten takia, ja myös itseni. Olemme sopineet lasten vuoroasumisesta ja tuntuu pahalta aihetuttaa lapsille ikävää ja tiedän että tulen itse kärsimään myös valtavasta ikävästä lapsiin kun he ovat isällä. Muuten elämämme olisi mallillaan mutta seksi ja läheisyys puuttuu ja minun halu niihin asioihin. Onko oikein lähteä??? Mietin tätä kovasti vaikka 1 eropaperi on jo oikeudessa ja asumuseroa olemme käynnistämässä.

niin unohdin mainita että tulemme hyvin toimeen perheenä mutta se parisuhde puuttuu.