Riittääkö sulle ihan ok avioliitto vai sellainen missä todellinen kumppani ja rakkaus?

niin ei se riitä. Kyllä ne mielikuvitusleikit on sillon jo lapsena leikitty.

Ei meillä mitään suuria tunteita ole, mutta kivasti menee. Riittää että mies on isä ja minulle uskollinen ja vähän enemmän kuin kämppis. Mies on minulle elämänkumppani. Välillä en tosin ole voinut sietää häntä, mutta aina se on ohi mennyt :).

parisuhde maistu miltään. Olemme olleet 13v yhdessä. Ei suudella mutta pusuja saatetaan antaa muutamia kertoja viikossa töihin lähtiessä tai tullessa. Pusutkin usein poskelle. Halataan samalla. Halaaminen on ihan ok. Seksiä on kerran kuussa tai joka toinen kuukausi. Kerran meni yli vuosi ilman seksiä. Tai siis yhdessä, sooloseksiä harrastan useammin ja olen siihen oikeastaan tyytyväisempikin.

Minusta tämä on hyvä tapa elää. Olemme hyvä perhe, viis parisuhteesta. Perhe on nyt tärkein, etenkin lapset joille opetamme että perhe on arvokas. Ehkä sitten kun lapset muuttavat kotoolta niin erotaan ellei sitten keksitä muuta sisältöä elämäämme. Aletaan sitten varmaan sauvakävelemään ja matkustelemaan yms. yhdessä.

pää sen ettei ole keskustelukumppania, jotain kenen kanssa jakaa unelmia, suunnitella tulevaisuutta ja nauraa?? Mulla ei kestänyt; seksipuoli oli kunnossa loppuun asti mutta se oli vain tyydyttävä akti - ei rakastelua. Siitä olisin voinut luopua jos kaikki muu olisi ollut kunnossa. Eikä se suhde parane sitten kun lapset on pois jaloista!!



Mielummin siis lähdin 3 lapsen (silloin 3-12v) yksinhuoltajaksi ja 3 vuotta myöhemmin ihanan miehen kumppaniksi. Hetkeäkään en ole katunut ja lapsetkin rakastavat isäpuoltaan ja pikkusiskoaan syvästi.

Itse erosin periaatteessa hyvästä miehestä. Siis miehestä, joka ei juonut, osasi puhua, oli hyvässä ammatissa, oli paljon kotona, ei riidellyt jne. Miinuksia toki oli kuten laiskuus ja vastuunpakoilu. Jotenkin vaan mies otti päivittäin päähän ja kunnioitus oli nollassa. Ajattelin monesti, että elämä on ok ja tälläistähän se kaikilla on...



Lopulta kuitenkin erosin ja löysin nykyisen mieheni. Tietenkään tämäkään ei ole yhtä huumaa 10 vuoden jälkeen, mutta nyt tiedän, mitä tarkoittaa "ok". Elämä on hyvää ja en mieti koskaan eroa. Me olemme toistemme parhaat ystävät ja viihdymme yhdessä.

Mieluummin elän vaikka yksin, kuten nytkin teen. Erosin kymmenvuotisesta parisuhteestani ja liitostani miehen haluttomuuden vuoksi... Tämä haluttomuus koski niin seksiä, hellyyttä, kotitöitä, lastenhoitoa, yms. Eikä hän ollut edes masentunut, mikä olisi voinut selittää tuota ongelmaa. Se, että meillä oli hienot kulissit ja muuten kaikki hyvin ei enää riittänyt minulle. Onnellisuuden puute tappoi sisimpäni.

että en voisi elää vaan ihan ok liitossa.

Olen naimisissa rakastamani miehen kanssa. Nauramme paljon yhdessä, teemme paljon asioita yhdessa, jaamme hyvät ja huonot asiat. Seksi on mahtavaa. Lapsia on kolme ja olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, teinirakkautta.



En sitten tiedä, jos tässä jotain radikaalia tapahtuisi ja suhteemme muuttuisi täysin toisenlaiseksi...Ehkä haluaisin lasten takia yrittää. Olisi kyllä toisaalta aivan kamalaa, jos tämä loppuisi. En haluaisi tyytyä vain ok liittoon, mutta olisiko siinä vaihtoehtoja? En usko, että päätyisimme eroon silloinkaan.

Huomaan kuuluvani vähemmistöön: mieheni on sekä paras ystäväni, että olen edelleen rakastunut häneen ( nooh, ainakin hetkittäin ), yhdessä ollaan oltu yli 8v ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Seksiä ei tosin ole niin usein, kun toivoisi(mme) olevan, mutta tilanteesta ollaan paljon puhuttu ja senkin suhteen kaikki ok.



Jos menettäisin mieheni, voi olla etten koskaan enää edes haluaisi uutta suhdetta.

"En tiedä pitääkö mun jaksaa lasten vuoksi liitossa, joka ei anna mulle mitään...."



Mitä sinä annat parisuhteelle? Mikset puhu miehellesi tuntemuksistasi? Miehesi ei lue ajatuksiasi. Onko mahdollista, että teillä on nyt tällainen ohi menevä vaihe parisuhteessa? Parisuhteen eteen pitää tehdä työtä -onko se unohtunut? Puhukaa toiveistanne ja tarpeistanne!

Tai mietin mitä annan itse liittoon jos tuntuu etten siitä mitään saa.



Kun on menty naimisiin on luvattu rakastaa huonoina ja hyvinä aikoina kunnes kuolema meidät erottaa.



Ehkä nyt tuntuu siltä, että mikään ei tunnu miltään ja millään ei ole mitään väliä, mutta asia on pian toisin. Ja meinaatteko, että tuolta ulkoa se suurirakkaus vaan odottaa sisäänpääsyä? Eiköhän se tule omien korvien välistä.

isoja kysymyksiä.Miehenikin on periaatteessa sitä mieltä että pitää olla rakkautta ja ystävyyttä ,seksiä yms. mutta käytännössä hän on sellaisen avioliiton toteuttaja jossa ei ole juuri väliä, kenen kanssa on naimisissa.



Itse haluan /edellytän syvää tunnetta ja kiintymystä,rakkautta,seksiä,ystävyyttä,läheisyyttä.

Katsotaan nyt mihin tämä meidän liitto on menossa...

syy miksi haluan jatkaa jos jatkan, on etten pysty tuottamaan avieron tuskaa lapsille.



7 vuotta haluttomuutta ei ole lyhyt aika, en tunne itseäni naiseksi hänen kanssaan enkä häntä mieheksi, olemme äiti ja isä. Haluttomuus alkoin kyllä jo ennen lapsia, ajattelin sen kuitenkin olevat normaalia, että niin käy pitkässä suhteessa.

... mielumin hoidan tarpeeni itse kuin mieheni kanssa.

7 vuotta haluttomuutta ei ole lyhyt aika, en tunne itseäni naiseksi hänen kanssaan enkä häntä mieheksi, olemme äiti ja isä.

haluttomuus kestänyt nyt 11 vuotta. Lapsi onkin nyt 10v ja siihen raskausaika päälle = haluttomuuden kesto.

ettette halua tuottaa tuskaa lapsille - luuletteko ettei lapset tajua kylmyyttä välillänne? Meillä lapset on avoimesti myöhemmin kertoneet miten outoa oli kun me olimme kuin tuttavat saman katon alla. Toki he surivat eroa mutta se vapautumisen tunne mikä meille kaikille tuli oli ihanaa. Perhe-elämän teeskentely oli kaikkein pahinta ja hämmensi lapsia eniten.



Ja muistakaa mammat - meillä on vain yksi elämä! Kannattaa miettiä miten sen elää. Voi olla että aika loppuu kesken jos odottaa hetkeä jolloin lapset mielestänne kärsivät vähiten erosta.



t Oman elämänsä sankari

eka liitto kesti 14 vuotta ja oli ihan ok, mies ei arvostanut mua mutta oli kunnollinen ja hyvä mies. Kyllästyin lopulta siihen etten saanut hänestä minkäänlaista vastusta hyvässä enkä pahassa. Tuntuihan se oudolta erota peruskunnollisesta liitosta...

Nykyisen mieheni kanssa olen ollut myös 14v josta 8v aviossa. Me olemme toistemme parhaat kaverit, kumppanit, rakastetut, tsempparit - ihan kaikkea! En voinut kuvitellakaan että tällaista suhdetta voi olla missä kannustetaan ja arvostetaan puolin ja toisin. Kaikki tämä hyvä on myös heijastunut lapsiin jotka ovat oppineet arvostamaan elämää ja läheisiään tosi hienosti.

Mä en todellakaan itse tiedä vastauksia noihin kysymyksiini, vaan pohdiskelen niitä itsekin harva se päivä. Meillä on mieheni kanssa 5v avioliittoa takana, lapset ovat 4v ja 9kk. Ainakin meillä on kaikki ok - katto pään päällä, leipä pöydässä, lämpimiä vaatteita jne. Lapsilla on kaksi aikuista, jotka heistä huolehtivat, kotityöt jakaantuvat suht tasaisesti, molemmat ovat oma-aloitteisia niin lasten- kuin kodinhoidossakin. Ei tosiaan mitään sellaista, että toinen istuu tietokoneella ja toinen nalkuttaa vieressä, että "tänään on sun tiskivuoro, ja roskatkin pitää viedä NYT HETI!" Lapsilla on hyvä isä ja hyvä äiti, jotka rakastavat lapsiaan ja osaavat sen kertoa heille. Lasten tarpeet ovat ensimmäisinä, mutta kyllä huomaavaisuutta osoitetaan puolisollekin - keitetään kahvit valmiiksi ja kaadetaan samalla toiselle kun otetaan itsellekin. Seksiä harrastetaan kerran tai kaksi viikon sisällä, ja siinä on opittu ne asiat, mistä toinen tykkää, ja usein edetään saman kaavan mukaan, mutta ei uudetkaan ideat ole pois suljettuja. Harvemmin vaan kumpikaan jaksaa innostua mistään uudesta.



Yleensä, kun juttelen kavereideni kanssa heidän miehistään, tai katson telkkarin dokumentteja erilaisista ihmisistä, tajuan, miten hyvän miehen olenkaan sattunut miehekseni ja lasteni isäksi saamaan. Hän on kärsivällinen, rauhallinen ja itsenäinen, ei kuvittele olevansa mikään äidin pikkupalleroinen jota minun tulisi hemmotella jatkuvalla syötöllä. Samalla tajuan, miten hirvittävän huonon vaimon mieheni on sattunut saamaan - minä olen mieheeni verrattuna hyvin kärsimätön ja räiskyvä persoona, kylläkin itsenäinen mutta mukavuudenhaluinen. Minä olisin mielelläni hemmoteltava kakara, jos se olisi mahdollista. Olemme siis totaalisen erilaisia ihmisiä, vaikka luulen, että me edustamme niin ääripäitä, että meidän tapauksessamme ainoa mahdollinen mitenkään toimiva parisuhde täytyykin muodostaa näin, eli täydellisten vastakohtien välillä. Sen lisäksi, että mieheni on rauhallinen, hän on myös hyvin verkkainen. Kun hän lähtee jonnekin, siitä hetkestä, kun hän sanoo lähtevänsä, menee vähintään puolitoista tuntia, ennenkuin hän todella lähtee. Jos kaksi hänen kaltaistaan ihmistä laittaisi samaan parisuhteeseen, he varmaankin kuolisivat nälkään ja muumioituisivat postiensa alle ennenkuin ehtisivät lähteä kauppaan. Toisaalta kaksi minun kaltaistani samassa parisuhteessa... molemmat varmaankin natkuttaisivat jatkuvasti toisilleen, että toinen tekisi sitä ja tätä ja tuota, vaikka asia olisi tehty moneen kertaan, jos sen tekisi itse - mutta pelkkää mukavuudenhaluaan ja laiskuuttaan pitää yrittää saada toinen tekemään se :)



Tältä pohjalta ajatellen en siis usko, että mulle olisi mitään sen parempaa tarjollakaan, ja onhan tämä liitto toisaalta vähintäänkin ok. Toisaalta taas on meillä ongelmammekin. Miehelleni ainoat tavat huomioida minua on se kahvin kaataminen kuppiin valmiiksi, sekä seksin harrastaminen. Niiden välillä ei ole mitään, ja minä toivoisin ruusuja, lahjoja, yhteisiä harrastuksia, keskusteluja, kynttiläillallisia ja niin edelleen. Mies kyllä tietää, että minä näitä toivoisin, mutta hän ei näe tämmöisillä asioilla olevan mitään "hyötyä" - ne vain maksavat rahaa ja/tai aikaa, jotka voi käyttää kuulemma paremminkin. Minä taas useinkin ostan miehelle yllätyslahjoja ja yritän viritellä keskustelua jostakin minun mielestäni mielenkiintoisesta aiheesta, mutta mies ei ymmärrä yhtään, miksi ihmeessä minä teen niin. Lahjoista hän yleensä valittaa, vaikka lahja olisi miten mieleinen - kun hän ei oikeasti välttämättä tarvitse sitä, ja hänen mielestään minä olen turhaan tuhlannut rahaa ko. lahjaan (rahat kun olisi voinut käyttää johonkin hyödyllisempäänkin). Keskustelut hän taas torppaa heti alkuunsa sillä syyllä, että hänellä on muutakin tekemistä, ei hän ehdi keskustella joutavista asioista. Käytännössä puhumme siis vain lapsiin liittyvistä asioista tai miehen työhön liittyvistä asioista. Viimeiset kaksi kuukautta mies on hartaudella valistanut minua tekijänoikeuksista (liittyvät nyt työn alla oleviin työasioihin) - jotka eivät minua varsinaisesti kiinnosta yhtään, eivät liity minun elämääni mitenkään enkä tee miehen tiedoilla yhtään mitään. Silti minä kuuntelen ja kyselen, yritän edes olla kiinnostunut ja keskustella hänen kanssaan, ja niellä harmini siitä, ettei mieheni vastavuoroisesti yritä keskustella minun kanssani hänelle tyhjänpäiväisistä, mutta minulle mielenkiintoisista asioista.



En tiedä, onko tällainen sitä "todellista kumppanuutta", mutta jotenkin aavistelen, että luultavasti sillä ei tarkoiteta tällaista. Uskon kyllä, että mieheni rakastaa minua, ja minä rakastan häntä, mutta en tiedä, onko se "todellista rakkautta" - ottaen huomioon, miten ilmiselvästi epäsopivia olemme toisillemme, vaikkakin toisaalta myös toisiamme täydentäviä vastakohtia. Mutta kaikki on kuitenkin ok, ja siksi minä tässä olen. En jaksa uskoa, että yhtäkkiä vain juuri minun elämääni ilmestyisi joku täydellinen mies, joka jaksaisi jakaa arjen näin tasapuolisesti, jonka kanssa seksielämä toimisi, ja jonka kanssa vielä tämä henkisempikin puoli pelaisi. En vain usko siihen, enkä siksi ole valmis ottamaan riskiäkään. Ylipäänsä en usko, en ole koskaan uskonutkaan, että sellainen "suuri rakkaus" olisi mua varten, että mulle olisi olemassa "se oikea" tai jotakin vastaavaa. Mun elämäni on nyt turvallista ja kyllin hyvää, ainakin toistaiseksi, ja tiedän, että yksin lasten kanssa olisin vielä onnettomampi. Silloin ei olisi toimivaa henkistä yhteyttä, muttei myöskään jaettuja kotitöitä, jaettua lastenhoitoa eikä minkäänlaista seksielämää. Jos tämä liitto ei muuta minulle anna, niin ainakin sentään arjen ja sen työt saa jakaa.

Ei ainakaan jokaiselle.



Toisalta liitto, josta ei saa mitään ei ole minusta ok. Mutta pitkälle päästään luottamuksella, ystävyydellä ja yrittämisellä. Myös toimiva seksielämä on aika välttämätön useimmille.

ja "ei anna mulle mitään".

Toki liiton alkupuolella tunteet leimusi "todellinen kumppani ja rakkaus"-fiiliksillä.



Liitto antaa juuri niin paljon kun on itse siihen valmis satsaamaan oman osuutensa. Jos en itse ole rakkaudellinen ja intohimoinen puolisoani kohtaan, en voi olettaa hänenkään olevan sellainen minua kohtaan.