En ymmärrä naisia (tai miehiä), jotka ottavat puolisonsa nimen

jos on oletuksena, että ero se kuitenkin tulee.

Lasten takia yleensä on tapana ottaa.

halukkaita pitämään omat nimet. Lasten tullessa halusimme molemmat lapsien kanssa samat sukunimet, eli jommankumman tuli joustaa. Minä joustin, koska miehen nimi sopi paremmin esikoisemme etunimeen. Tämä nimi taas oli minun päättämäni.

Mutta jos on sillä asenteella että yhdessä pysytään vaikka mikä olisi, niin on kiva että omalla laumalla on yhteinen nimi. Se vahvistaa sitä että kuulutaan yhteen eikä olla mitään erillisiä ihmisiä.

tässä maailmassa onneksi ole suurempia ongelmia kuin nimen vaihtaminen.

ja lisäksi ainakin minulle avioliitto tarkoittaa elinikäistä sitoutumista (no ok, ymmärrän että ihan 100% varmaa ei mikään ole). Kuitenkin kun ollaan perhe, on mukavaa että kaikilla on sama sukunimi.



Lisäksi iso syy siihen, että otin aikanoinaan miehen nimen, oli se että halusin eroon isäni nimestä. Siihen liittyi niin paljon negatiivista painolastia :(

Minäkään en halua vaihtaa nimeäni jos menen naimisiin, miksi ihmeessä pitäisi. Lapset ovat saaneet minun, eli äidin, sukunimen. Minusta olisi todella outoa jos lapset saisivat isän nimen. Mieheni sanoi, että kun/jos joskus satutaan menemään naimisiin, hän voi ottaa minun nimeni tai sitten pidetään omat.



Kyllähän se naisen nimen muuttaminen juontaa juurensa siitä, että naimisiin mennessään naisesta tuli miehensä omaisuutta. Kuka haluaa nykypäivänä kannattaa tällaista ajatusta ja perinnettä?



Ja minusta on luonnollista että lapset saavat heidät synnyttäneen ihmisen nimen. Lisäksi äidit imettävät ja varmaan usein muutenkin hoitavat lapsia pieninä isää enemmän, joten lapsilla on väkisinkin läheisempi suhde äitiin kuin isään. Siksi nimikin pitäisi tulla äidiltä.

Se nyt on vaan vanha tapa, jonka muuttuminen vie aikaa, jos sen halutaan muuttuuvan. Ensin otin miehen nimen, tulin katumapäälle ja otin omani takaisin. Mies siis säilyi, nimi vaihtui. Se vasta outoa on ollutkin ja miehen suku on ihan käärmeissään.



En minäkään ymmärrä ihmisiä, jotka viettää joulua, vaikka ei usko Jeesukseen tai kuulu edes kirkkoon. Mitä järkeä?

Ja minusta on luonnollista että lapset saavat heidät synnyttäneen ihmisen nimen. Lisäksi äidit imettävät ja varmaan usein muutenkin hoitavat lapsia pieninä isää enemmän, joten lapsilla on väkisinkin läheisempi suhde äitiin kuin isään. Siksi nimikin pitäisi tulla äidiltä.

No meillä mies kuitenkin on perheen pää, ja isä ja äiti hoitaa molemmat oman osuutensa tämän perheen eteen.

On paljon kauniimpi kuin tyttönimeni. Lisäksi tahdon että meidän perhe on perhe myös nimeltään = kaikilla sama sukunimi ja tykkään että naimisissa oloni näkyy myös nimen kautta, varmasti moni luulisi avopariksi jos ovessa olisi kaksi sukunimeä. Ei tule sekaannuksia siitä olenko lasten äiti vai en kun sukunimi on sama jne. Luo yhteenkuuluvuutta ja mieheni lisäksi oli erittäin imarreltu ja onnellinen kun tahdoin hänen sukunimensä kun menimme naimisiin :)

Ja varsinkin jos vanhempana (+30) menee naimisiin, niin oma nimi on jo melko vakiintunut eri yhteyksissä.



Itse olen mennyt kaksi kertaa naimisiin. Ekassa liitossa otin yhdistelmänimen, koska mies VAATI että otan hänen nimensä ja minä taas halusin pitää omani. No, se liitto päättyi miehen katoamiseen.



Toisessa liitossani pidimme molemmat oman nimemme. Lapset saivat isänsä sukunimen ja se sopii minulle. Minä olen siis eri niminen, mutta ei se meidän perheen yhtenäisyyttä tai rakkautta vähennä.

Itse menin naimisiin jo 20v, joten tyttönimeni ei ollut varmasti samalla tavalla aikuisten elämässä ehtinyt vakiintua kuin monella 3-kymppisellä.



Nyt jo olen yli 3-kymppinen ja en koskaan esim. meinaa vahingossa sanoa tai kirjoittaa tyttönimeäni vaan mieheni sukunimi on nyt täysin se minun sukunimeni.



t. 12

Minäkään en halua vaihtaa nimeäni jos menen naimisiin, miksi ihmeessä pitäisi. Lapset ovat saaneet minun, eli äidin, sukunimen.

jos kerran itsellä on jo ennestään sama nimi kuin lapsilla.

Tuollainen käytäntö tosin on aika poikkeuksellinen, ja mielestäni jo antaa sen mielikuvan, että isää pidetään jotenkin perheen ulkopuolisena "vierailevana mieshenkilönä" tms. Useinhan miehen nimen anto lapsille antaa myös sen virallisen niitin avoliitossa, että "lapset ovat minun" - naisen kohdallahan kaikki sen tietävät muutenkin.

Tunnen yhden perheen, jossa lapsilla on äidin sukunimi avioliitosta huolimatta ja isällä eri nimi. Ja siinä perheessä äiti on jyrä, joka on varmasti päättänyt asiasta ilman, että miehellä on ollut asiaan mitään sanomista. Ja tuossa perheessä isällä on myös erikoinen sukunimi, joka voisi aivan hyvin kelvata lapsillekin.

Suomessa vielä niin uutta. Vasta vajaan sata vuotta on edes voinut vaihtaa sukunimiä.



Meillä on lapsilla minun, äidin, nimi. En ole mikään jyrä, mutta en halua olla eri niminen lasteni kanssa. Mies saa halutessaan vaihtaa minun sukunimeeni. En usko, että mieheni mittaa isyyttään sukunimen kautta. Sillä on eri mittarit.

jos kerran itsellä on jo ennestään sama nimi kuin lapsilla. Tuollainen käytäntö tosin on aika poikkeuksellinen, ja mielestäni jo antaa sen mielikuvan, että isää pidetään jotenkin perheen ulkopuolisena "vierailevana mieshenkilönä" tms. Useinhan miehen nimen anto lapsille antaa myös sen virallisen niitin avoliitossa, että "lapset ovat minun" - naisen kohdallahan kaikki sen tietävät muutenkin. Tunnen yhden perheen, jossa lapsilla on äidin sukunimi avioliitosta huolimatta ja isällä eri nimi. Ja siinä perheessä äiti on jyrä, joka on varmasti päättänyt asiasta ilman, että miehellä on ollut asiaan mitään sanomista. Ja tuossa perheessä isällä on myös erikoinen sukunimi, joka voisi aivan hyvin kelvata lapsillekin.

Itse menin naimisiin jo 20v, joten tyttönimeni ei ollut varmasti samalla tavalla aikuisten elämässä ehtinyt vakiintua kuin monella 3-kymppisellä.

Nyt jo olen yli 3-kymppinen ja en koskaan esim. meinaa vahingossa sanoa tai kirjoittaa tyttönimeäni vaan mieheni sukunimi on nyt täysin se minun sukunimeni.

t. 12

Ja näin tein. Ei minusta ole myöskään mitenkään kamalan hankalaa olla eri nimellä kuin lapseni (tytöllä on isänsä sukumimi).

Mutta vaikka minä pidin oman nimeni, en pidä ihmeellisenä sitä että joku ottaa puolison sukunimen. En edes silloin jos se sukunimeään vaihtava on mies.

Itse menin naimisiin jo 20v, joten tyttönimeni ei ollut varmasti samalla tavalla aikuisten elämässä ehtinyt vakiintua kuin monella 3-kymppisellä.

Nyt jo olen yli 3-kymppinen ja en koskaan esim. meinaa vahingossa sanoa tai kirjoittaa tyttönimeäni vaan mieheni sukunimi on nyt täysin se minun sukunimeni.

t. 12

Ja näin tein. Ei minusta ole myöskään mitenkään kamalan hankalaa olla eri nimellä kuin lapseni (tytöllä on isänsä sukumimi).

Mutta vaikka minä pidin oman nimeni, en pidä ihmeellisenä sitä että joku ottaa puolison sukunimen. En edes silloin jos se sukunimeään vaihtava on mies.

Inhosin omaa tyttönimeäni, nyt on kiva kun on kaunis ja harvinainen nimi. Pitäisin tämän vaikka eroaisimme.

niin en ihmettele yhtään jos haluaa vaihtaa vaimonsa nimeen

siksi en väen väkisin juntannut lapsilleni omaa nimeäni. Vaan me vedimme pitkää tikkua siitä, kumman sukunimi perheellemme tulisi. Demokratiaa ja tasa-arvoa ;)