Onko joku lapsistasi sinulle rakkaampi kuin toinen/toiset?

että itse ainakin rakastan molempia lapsiani yhtä paljon, mutta se on erilaista. Toinen on tokaluokkalainen ja toinen puolivuotias, joten eihän he lähtökohtaisestikaan ole "samalla viivalla". Nyt huomaan, että rakkaudelle täytyy antaa aikaa kasvaa ja jalostua; vaikka ekaa rakastin heti hänet nähtyäni, niin toisen kanssa olen saanut hyväksyä ajatuksen tuosta kasvamisesta ja jalostumisesta...Vaikka rakastan häntäkin äärettömän paljon.Ehkä kun on vertailukohta eli se isompi lapsi...Pitää muistaa, että isomman kanssa rakkaus on jo jotenkin valmista ja olemassa.

Mielestäni lasten erilaisuuden takia heitä ei tule aina kehua samoista asioista. Itse kilttinä ja sopeutuvana lapsena inhosin, kun minua kehuttiin näistä ominaisuuksista. Olin nimittäin ujo. Eri lapset kaipaavat kannustusta ja tunnustusta eri asioista.

Kaikessa toiminnassa pyrimme mieheni kanssa siihen, että molempia lapsia kohdellaan tasapuolisesti, rangaistaan ja kehutaan samoista asioista. Kumpaakaan ei suosita.

ap

rupean miettimään missä järjestyksessä lapseni sieltä TItanicista pelastaisin niin en kyllä voi lapsiani mihinkään järjestykseen laittaa.



Lapset ovat kaikki erilaisia, osa hankalampia ja osa helpompia.



Se on se pienin joka aina vuorollaan herättää eniten rakkauden ja hellyyden tunteita, ja se uhmis/murkku joka eniten herättää niitä vihan ja raivon tunteita. Tämä ei mielestäni kuitenkaan tarkoita että rakastaisi aurinkoista taaperoa enemmän ja raivoavaa uhmista vähemmän. Taaperostakin kasvaa uhmis ja uhmis aikanaan rauhoittuu ja muuttuu taas äidin kullaksi...

Ja kyllä sen huomaa. Ei vain ne lapset, vaan myös ulkopuoliset, että äiti rakastaa kuopustaan, joka on poika niin paljon enemmän!



Olen vain joskus seurannut heidän perhedynamiikkaansa ja monia tilanteita, jotka menevät näin.



Kuopus istuu äidin sylissä ja esikoinen juoksee ympäri keittiötä. Heittelee tavaroita ja keksii kaikenlaisia keinoja millä saada huomiota.

Äiti huutaa, että taas tuo meidän Jessica tekee noin ja se on sitten aina tuollainen jästipää.

Esikkoinen istuu voitonriemuisena äidin sylissä ja äiti vastaa hänen halauksiinsa.

Hetken kuluttua äiti jatkaa. Tämä meidän Nico Petteri on sitten niin kultainen.



Aika räikeää sanoisin minä.

Hän tulee syliin, ilmaisee tunteitaan jne. Esikoinen taas on varautunut ja vetäytyvämpi. Toisaalta esikoinen on aina ollut helppo lapsi verrattuna kuopukseen, jonka tempausten kanssa on monesti joutunut olemaan sydän syrjällään.



Rakastan molempia yhtä paljon, mutta rakkaus on hieman erilaista. Rakkauden lähtökohta on tietenkin se, että he ovat minun lapsiani joita en voi olla rakastamatta. Lasten persoonat vaikuttavat kuitenkin siihen, millaista rakkaus on käytännössä arjen keskellä.

kaikki lapset saavat tasan samaa samalla kerralla vaan, että jokainen saa tarpeensa mukaan. Siis tietenkin lapsilla on samat säännöt kotona esim. ketään ei saa satuttaa, mutta jos lapsia on eri ikäisiä niin eihän heitä voi samalla tavalla rangaista tai vaatia samanlaista käytöstä 2-vuotiaalta kuin 6-vuotiaalta, vaan kyllä niiden vaatimusten, sääntöjen ja rangaistusten tulee olla sidoksissa lasten ikään ja kehitystasoon. Lapsia ei myöskään voi kehua samoista asioista. Eihän siinä olisi mitään järkeä jos vaikka kehuisin 6-vuotiasta siitä, että hän on pysynyt päivän kuivana kuten pottaharjoittelijaa kehun.



Lapset ovat erilaisia. Jokainen on oma yksilönsä ja minusta tulisi pyrkiä siihen, että jokainen tulee myös huomioiduksi omana itsenään eikä vain laumassa. Joku tarvitsee tukea ja kannustusta toisessa asiassa ja toinen toisessa. Vaatii vanhemmalta aika paljon herkkyyttä tunnistaa jokaisen lapsen tarpeet ja vastata niihin. Joku lapsista saattaa kaivata paljon enemmän läheisyyttä ja syliä ja toinen taas ei niin tykkää nököttää sylissä. Mielestäni se luo kotiin rakkauden ilmapiirin ja uskon siihen, että vanhemmat rakastavat kaikkia lapsia yhtä paljon, jos vanhemmat tunnistavat kunkin lapsen tarpeet ja pyrkivät niihin vastaamaan. Lapset eivät myöskään ole tyhmiä. Heille voi ihan selittää miksi pikkusisko vaikka saa nyt enemmän huomiota jos on sairas tai tarvitsee apua jossain jota ei pysty tekemään, vaikka toinen pystyy.



Mielestäni lapsia, itselläni on kolme, ei voi rakastaa täysin samalla tavalla, mutta ihan yhtä paljon kylläkin.

Eikä kukaan ulkopuolinenkaan välttämättä näe niitä äidin tunteita oikein.



Esim. minä joudun komentamaan ja jakamaan rangaistuksi villille pojalleni vähän väliä. Hänen kanssaan otan kunnolla yhteen ja on rankkaakin. Silti sydämeni pakahtuu rakkaudesta kun häntä katson.



Tytär on sylityttö, hellin häntä paljon. Hän nukkuu vieressäni ja meillä on paljon kivoja "tyttöjen juttuja". Mutta sitä pakahduttavaa rakkauden tunnetta ei ole.



Ehkäpä sitten aikuisen se poikani valittaa kuinka en häntä rakastanut ja sisko oli minulle paljon läheisempi. Näin ei kuitenkaan ole. Eipä se poika tosin haluaisi koko ajan sylissä nyhvätäkään ja on aivan tyytyväinen omaan sänkyysä.



Siltikään en pystyisi valitsemaan kumman uppoasta laivasta pelastaisin. Varmasti hukuttaisiin kaikki.

Jäin vain miettimään että jos äiti rakastaa jotain lasta vähemmän kuin toista, niin pakko sen on jollain tavalla näkyä/kuulua.. Ehkei äiti sitä näe, mutta lapsi kyllä näkee.

Tasapuolisuuteen en koskaan pääse, koska toinen lapsista on todella vaativa ja toinen helppo. Helpompi lapsista on se, johon olen kiintynyt enemmän. Varmasti juuri tämän takia. Koen pikemminkin niin, että helpompi lapsista voi tuntea olevansa ei niin tärkeä, koska vaativa vie paljon enemmän äidin aikaa ja huomiota. Taustalla on tosin krooninen sairaus, jonka myötä vaativampi lapsi saa huomiota.

Aikuisina he sitten tappelevat keskenään, koska kokevat tulleensa eri tavalla kohdelluiksi. Jotenkin vaan pitäisi yrittää saada hoidettua asiat niin, ettäö tuohon ei päädyttäisi.

ap

On vain päiviä, jolloin toinen tuntuu erityisemmältä kuin toinen. Ja tämä vaihtelee kovasti. Kun kuopus syntyi ja olin ensimmäistä kertaa erossa esikoisesta kolmisen päivää, järkytyin kotiinpalatessani, kun en muka tuntenut mitään esikoista kohtaan. Nopeasti meni ohi sekin olotila.

Rakastan molempia lapsiani. Molemmat ovat omalla tavallaan tärkeimpiä. En pystyisi millään sanomaan, kumman pelastaisin, jos voisin vain toisen pelastaa. Toivottavasti ei koskaan tarvitse joutua siihen tilanteeseen.

Mitä taas tulee siihen, miten aikuisena kokevat tulleensa kohdelluksi, niin varmasti löytävät katkeruuden aiheita, vaikka kuinka tasaveroisesti heitä kohtelisin. Se on ihan luonnejuttukin.

aivan luonollista että jos on kaksi hyvin eri ikäistä lasta, kouluikäinen ja vauva/taapero niin sitä vauvaa tulee halittua ja pusuteltua ja pidettyä sylissä PALJON enemmän??? eli sellainen ero minulla on lapsiini että isompaa hyvin vähän tulee halittua yms. pienempää koko ajan. Mielestäni rakastan heitä yhtä paljon, en pystyisi valitsemaan kumpaakaan yli toisen. On vaan niin erilaisa kun toinen on pieni ja toinen iso. Välillä tulee oikein paha mieli kun joutuu isompaa komentamaan eri asioista usein ja sitten pientä vaan halailee yms. ei kai isommasta tunnut pahalta sellainen?

mutta tunne on erillainen lasteni kohdalla. Ei yhtään sen vähempi kuitenkaan. Kuopus on sellainen pulloposkinen sulotus ja esikoinen hyvin topakka tapaus. Kun lasten persoona on kovin erillainen heidän herättäät tunteet on myös erillaisia.

Kun sydämmessäni asiaa punnitsen niin rakastan molempia kyllä tismalleen yhtäpaljon.

Äitini on sanonut suoraan, että esikoinen on aina rakkaine, eikä siitä pidä tuntea syyllisyyttä. Saa nähdä, pitääkö omalla kohdallani paikkansa.

kertoi minulle, kuinka pikkusiskoni teini-iässä oli riidan aikana syyttänyt häntä siitä, että äiti rakastaa pikkuveljeämme enemmän ja suosii siksi häntä. Äitiäni tämä oli jäänyt mietityttämään ja hän kommentoi (vuosia myöhemmin)ääneen läsnäollessani, ihan kuin olisi itselleen puhunut: "kuinka se X on voinut niin ajatella, että olisin Y:tä enemmän rakastanut? Sinähän teistä lapsista olet minulle ollut aina rakkain". En oikein osannut sanoa mitään.

Kerron tämän kuitenkin siksi, että ei lapsikaan osaa aina olla niin kovin objektiivinen. En koskaan ollut ajatellut, että joku meistä olisi äidille rakkaampi kuin toiset.

En ole salamarakastuja edes lasteni suhteen, vaan rakkauteni tarvitsee aikaa kasvaa ja syventyä. Todella vaikea olisi lapsia järjestykseen tuossa Titanic-tilanteessa pistää, mutta kyllä tavallaan minulle ovat rakkaimpia nuo kaksi, jotka olen pidempään tuntenut. Murkkuikäinen lainalapsi, joka on ollut "minun" vasta reilut neljä vuotta ja eskariuhmaileva 6-vuotias ensimmäinen biologinen lapseni.

Tirrejäkin rakastan nyt uhmaiän kynnyksellä syvemmin kuin vielä vuosi saati kaksi sitten, jolloin ihmissuhteemme oli vielä alussa. Uskon, että heihinkin rakkauteni vain syvenee ajan kuluessa. Luonteeltaan meidän lapsista kivoin, helpoin ja aurinkoisin on tämä eskari. Teini osaa olla hyvinkin hankala ja Tirreistäkin saattaa kasvaa melkoisia tapauksia. Eskari sen sijaan on sosiaalinen, fiksu, aurinkoinen, iloinen, vilkas ja kiltti. Aika pitkälle täydellinen pikkupoika.

Tasapuolisuudesta olen eniten huolissani juuri Tirrien kohdalla. En niinkään siksi, että pelkäisin, että en opi heitä samalla tavalla rakastamaan kuin vanhempia lapsia, vaan siksi, että he todellakin ovat TirriT. Tottakai yritämme parhaamme mukaan huomioida heidät yksilöinä, järjestää kahdenkeskisiä juttuja kummankin vanhemman kanssa, olla niputtamatta heitä yhdeksi paketiksi jne. Mutta silti sekä arjessa että ajatuksissa he useinkin ovat nimenomaan TirriT, eivätkä niinkään Tirri A ja Tirri B. He myös itse ovat aivan pikkuvauvasta asti hakeneet sitä ykkösihmissuhdetta lähes samoissa määrin toisistaan kuin minusta tai isästään. Jo ihan muutaman päivän ikäisenä rauhoitti ainakin yhtä paljon jos ei enemmän se, että pääsi veikan viereen kuin että jos pääsi äidin syliin. Sama on havaittavissa vieläkin. Jos toinen esimerkiksi herää yöllä, niin suurinpiirtein yhtä usein hän hiippailee toisen sänkyyn jatkamaan uniaan kuin meidän vanhempien väliin.

Se on se pienin joka aina vuorollaan herättää eniten rakkauden ja hellyyden tunteita, ja se uhmis/murkku joka eniten herättää niitä vihan ja raivon tunteita. Tämä ei mielestäni kuitenkaan tarkoita että rakastaisi aurinkoista taaperoa enemmän ja raivoavaa uhmista vähemmän. Taaperostakin kasvaa uhmis ja uhmis aikanaan rauhoittuu ja muuttuu taas äidin kullaksi...

että aikuisena joku esikoinen voi sanoa, että minua ei rakastettu yhtä paljon kuin kuopusta koska esikoinenhan ei välttämättä muista aikaa kun oli yksin ja sai olla paljon sylissä tai muuta vastaavaa. Hän muistaa vain sen kuinka äiti jatkuvasti piti pikkusiskoa sylissä. Kyllähän isoa lasta tulee komennettua enemmän kuin pientä!



Kyllä mä kaikkia lapsiani rakastan, mutta jostain syystä poikani ovat minulle läheisempiä. Johtuu siitä, että tytölläni on autistisia piirteitä ja autisteilla on usen vaikeuksia ottaa kontaktia ja kommunikoida. Siksi emme saaneet tytöltä positiivista palautetta vauvanakaan ja rakkauden syntyminen kesti. Eikä asiaa auttanut ollenkaan kaikenlaiset yliherkkyydet (ääni yms.) joiden takia tyttö huusi jopa sylissäkin. Silloin tuntee itsensä HUONOKSI äidiksi ja vihan tunne täyttää mielen kun tuntee ettei pysty edes rauhoittamaan lastaan:((.



Onneksi tuosta on nyt aikaa ja tyttö on oppinut kommunikoimana paremmin ja itseki olen järjellä ajatellut että lasta on pakko rakastaa ja työstää pois niitä negatiivisia tunteita! Kyllä se onnistuu kunhan yrittää.

Pakko myöntää että rakastan jo syntynyttä lastani enemmän kuin tätä, mikä vielä on mahassa. Itsekin pohdin tuota että voinko rakastaa muita lapsia yhtä paljon kuin esikoista, mutta luotan siihen että voin.

Itsellä oli toista odottaessa samanlaisia ajatuksia, ja mietin paljon sitäkin, että tulossa oli poika. Osaisinko hoitaa poikaa ja voisinko välittää pojasta yhtä paljon kuin tytöstä. Poikamme on niin ihana ja hymyilevä, suloinen pallero, että häntä ei voi olla rakastamatta. Ainahan sieltä mahasta tulee uusi ihminen ja oma persoonallisuus, mutta lapsissa on aina niitä tuttuja piirteitä, joita rakastaa nimenomaan omissa lapsissaan.

Mielestäni nämä ajatukset, että rakastaako toista lasta yhtä paljon kuin ensimmäistä, ovat luonnollisia.

sekä äitini että isoäitini rakastivat pienempää sisarustani enemmän. Sitä ei sanottu suoraan, mutta mikään ei jää lapsen sydämeltä huomaamatta.

On hirveän traagista kun oma äiti ei rakasta, vaan vain sietää.



Suvussa tämä menee jotenkin "perintönä" että kuopusta rakastetaan aina enemmän. Pelkäsin miten minun käy kun kuopus syntyi.



Mutta nyt voin sanoa, että pelkoni oli turhaa. Rakastan kumpaakin yhtä paljon, vaikkakin eri lailla. Ajattelin myös, että jos alkaa näyttää siltä että mummo tai pappa suosii jompaa kumpaa enemmän niin asia EI JÄÄ SELVITTÄMÄTTÄ. Nyt näyttää ainakin siltä, että he ovat melko tasapuolisia.

Esikoinen on aika haastava tapaus, tosi tempperamenttinen, lyhytpinnainen, ei halua olla yhtään yksin, raivostuu jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan jne.



Kuitenkin pelkään, etten opi rakastamaan tulevaa lastani yhtä paljon kuin tätä esikoistani, joka kaikessa tempperamenttiudessaan on niin ihana ja rakas.



Raskausaikani tämän tulevan lapsen kohdalla on ollut haastavampi kuin esikoisen kohdalla, ja pelkään, että se jättää ikävän jälkensä koko äiti-lapsi -suhteeseen jatkossa.

että monet rakastavat lapsiaan eri määrissä ja erilailla.. jos kaikkia rakastetaan niin eiköhän kaikki ole hyvin.

Itsellä kolme ja kaikki alta kouluikäisiä enkä osaisi sanoa rakastanka ketään enemmän kuin toista, ehkä tilanne voi muuttua esim kun lapset ovat kouluikäisiä tai sitten ei.

Varmaan riippuu paljon ihmisen luonteesta ja paljonko käyttänyt aikaa kunkin lapsen kanssa jne mutta tosiaan ei kaikkea tällaista kannata ressata ja ajatella liikaa, hyvä kun tiedostaa asian ja niin eespäin.



Ehkäpä se perheen isukki tai mummi tai joku muu läheinen.. rakastaa enemmän sitten taas sitä ketä sinä vähemmän ja tasapainottaa näin tilannetta :-)

vain kaksi lasta. Luulin rakastavani silloista kuopusta enemmän kuin esikoista. Nyt kun molemmat ovat teinejä ja meillä on pikkuinenkin niin olen huomannut etten rakasta ketään enempää mutta jokaista ehkä eri tavalla koska jokainen on omanlaisensa.



Pienintä tulee eniten hellittyä ja lellittyä ja hänellä ei ole murrosikäisten oikkuja. Ja nämä kaksi murrosikäistä ovat niin erilaisia että heitä rakastaa eri tavalla ja joutuu huolehtimaan vähän eri asioista toiselle enemmän kuin toiselle. Kaikkia siis rakastan yhtä paljon.

ketä rakastettiin eniten. Äidilleni oli aikanaan tärkein veljeni ja isälleni siskoni ja välillä sen jopa sivulauseissa möläyttivät ääneen. Olipa kivaa olla se väliinputoaja!

Itselleni on kolmas lapsi tulossa ja onneksi rakastan kahta lastani yhtä paljon, joten luotan rakastavani vauvaa sitten yhtä paljon kuin isompia sisaruksiaan.