Onko joku lapsistasi sinulle rakkaampi kuin toinen/toiset?

Toisaalta en edes välitä vaikka tyttö sen vaistoasi, sille ei sitten voi yhtään mitään. Tyttöä suorastaan vihaan joskus. Ikää sillä pikkupaskalla on 16-vuotta. Poika on 8-vuotias.

.. Mutta kohtelen kyllä lapsia eri lailla, johtuen lapsien eri tempperamenteista. Meillä neljä lasta, yksi vauva ja kakkonen on se, kenelle tulee eniten sanottua. Kuuntelee kyllä kaikista huonoiten muutenkin, kun jotain yrittää sanoa. Aina pitää korottaa ääntä ennen kuin menee perille. Tänään viimeksi asiasta juteltiin. Rakastan kuitenkin kaikkia lapsiani yhtä lailla. Jos joutuisin tilanteeseen, jossa yhden saisi pelastaa, niin kuin tuossa aiemmin yksi äiti kirjoitti, että tietäisi kumman lapsistaan pelastaisi jos laiva uppoaisi, en tietäisi mitä tehdä. Kaikki ovat kuitenkin niin rakkaita.

että rakastaisin toista lasta yhtä paljon kuin esikoispoikaani,rakkaus tuota poikaa kohtaan on niin suurta että! tuo on yksi syy miksi meille ei ehkä tule enempää lapsia..

mutta toisella (ulospäin näkyvä) krooninen sairaus, hänen syntyessään emme tienneet saammeko pitää hänet. ja rakastan häntä erityisellä hellyydellä ja huolella, se on erilaista kuin terveen lapsen rakastaminen.

Toki kaikki ovat yksilöitä, mutta silti kaikki rakastan saman verran. Minulle tosin tämä tasapuolisuus on lähes pakkomielle.



Joku mietti, että täytyyhän se jollakin tavalla tulla esille, jos äiti rakastaa toista enemmän. Minulla on tästä kokemusta, sillä äitini on aina rakastanut siskoani enemmän kuin minua ja isäni taas veljeämme enemän kuin meitä tyttöjä. Minä olen sitten se, jota ei ole rakastettu saman verran kuin muita sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että minä vain kuvittelen, mutta en kuvittele. Sen tuntee ihan varmasti ja olen ihan pienestä asti aistinut sen, että en ole niin tärkeä kuin muut. Olin varmaan jotain 6-vuotias, kun muistan ajatelleeni, että minut on vahingossa laitettu tämän perheen mukaan sairaalasta ja oikeat vanhemmat ovat jossain muualla ja etsivät minua.



Tämä on näkynyt siskon suosimisena ja hänelle on ostettu jos vaika mitä ja autettu paljon enemmän kuin minua/minun lapsiani. Häntä on aina kehuttu enemmän ja palkittu herkästi hyvistä suorituksista. Kerran minä, siskoni ja äitimme olimme yhtäaikaa saman pöydän ääressä, niin äiti ihan ajatuksissaan sanoi, että hänelle siskoni nuorin poika on kaikista läheisin ja isällemme taas siskoni vanhin poika on läheisin. Minun kahdesta lapsesta ei maininnut mitään. Silloin viimeistään sain varmistuksen sille, että en ole ollut yhtä rakas kuin siskoni.Sain vahvistuksen sille tunteelle, joka on ollut aina läsnä, mutta jota siskoni ei esim. koskaan ollut huomannut.



Koen, että sillä on ollut vaikutusta minuun. Nyt aikuisenakaan en millään pysty uskomaan, että mieheni (kukaan ylipäätänsä) rakastaa minua ja ajatuksissa on koko ajan pelko, että joku rakastettavampi varmasti löytyy. En pysty sanomaan mitään syytä, miksi minua pitäisi rakastaa enemän kuin jotain muuta.



Luulen myös tietäväni syyn äitini tunteisiin. Olemme siskoni kanssa kaksosia. Siskoni oli syntyessän isompi ja helpompi hoidettava. Minä taas oli reilusti alle 2kg, oikeasti aika ruma ja sen lisäksi minulla oli koliikki(kuulemma niin kovat vatsakivut, että huusin koko ajan). Ehkä se juontaa tuolta asti, että siskoani oli jo ihan vauvasta asti paljon helpompi rakastaa.

Pienempänä koin koko ajan sen, että siskoani rakastettiin enemmän hirveänä vääryytenä. En osannut sanoa sitä pahaa oloa ääneen vaan kiukuttelin ja luulin saavani sillä sen huomion.



Minulla ei ole mitään mielikuvia, että minua olisi koskaan lapsena halattu tai, että vanhemmat olisi sanoneet rakastavansa minua. Muistan kyllä taas paljon asioita ihan pienestä asti, mutta en mitään tuollaisia tunteita.



Mutta tässä siis syy, miksi haluan olla edottoman oikeudenmukainen ja tasapuolinen kaikkia kolmea lastani kohtaan.

Mä rakasta poikaa paljon enemmän kuin tyttöä.

Toisaalta en edes välitä vaikka tyttö sen vaistoasi, sille ei sitten voi yhtään mitään. Tyttöä suorastaan vihaan joskus. Ikää sillä pikkupaskalla on 16-vuotta. Poika on 8-vuotias.

syntyi kolmas, iltatähti, ja isän sekä lähinnä äidin silmäterä. Minä ja pikku-sisko jäätiin siinä täysin sivuosaan.



Mun (esikoisen) ja siskonkin tunnelmat ja tunteet tästä ovat kovin erilaisia. Mä koin voimakkaimmin sen, että olin siitä 13-v. eteenpäin vain sellainen lapsi jota nyt täytyy huoltaa kun se on hankittu - tai niinkuin joku tuossa aiemmin kirjoitti, sietää. Mä tunsin ja näin selvästi sen, kuinka paljon rakkaampi ja tärkeämpi nuorin siskoistani oli erityisesti juuri äidilleni. Se näkyi kaikessa. Ja ennenkaikkea siinä, että äiti ei jaksanut tai halunnut olla läsnä minulle enää ollenkaan, ei kuunnella huoliani tai ilojani tms. Luulen, että koin tuon niin voimakkaasti siksi, että olin murroiässä ja siinä kohtaa olisin tarvinnut myös äitiä ja/tai isää.



No, mä kehitin omat selviytymiskeinoni ja kasvoin siinä sivussa ok. Nyt minulla ja äidillä on erittäin etäiset välit, olemme yhteydessä kyllä säännöllisesti jne. Mutta en ikinä puhu asioistani äidilleni, hän ei ole minulle läheinen. Joskus äitini valittaa siitä, että miten minä olen niin etäällä hänestä enkä kerro asioistani hänelle mitään. No niin ... Ehkä hän ei vaan ymmärrä.

että se olisi totta. Tämä on tabu aihe.



Minun on kieltämättä helpompi rakastaa tuota suloista ja herkkää lasta, joka kömpii syliin ja hymyilee leveästi.



Tuo toinen jästipää, joka haluaa maailman pyörivän hänen napansa ymmpärillä ja joka ei siedä, että häntä kommennetaan... kyllä hänen rakastaminen on välillä vaikeaa.



Olen parhaani mukaan tasapuolinen ja lepertelen tuolle herkälle vain kahden kesken. Mutta jos olisin Titanicissa ja vain yhden lapsen voisin pelastaa, niin valinta ei olisi vaikea.