Miksen mä osaa iloita siitä että mieheni haluaa paneutua lastenhoitoon..?
Olen niin itsekäs että.. Mun mieheni on tehnyt aina vaan töitä töitä töitä... Nyt viimeaikoina se on muuttunut, ja on esim istunut pikkulasten kanssa hiekkalaatikolla, sitä se ei ole koskaan ennen tehnyt. Meidän lapset on 2- ja 4-vuotiaat, sekä mun tyttö joka on tokalla. Nyt postitin jo pk-hakemukset, kun työt alkavat. Mies ilmoittikin että tahtoo jädä kotiin hoitamaan lapsia! Hieno juttu,järjellä, mutta kun mies ei ole ollenkaan osallistunut, pessyt isomman hampaat illalla ja pitänyt pienemmästä huolta että pääsen suihkuun, ei juuri muuta.. Ja nyt minu pitäis luovuttaa "yksihuoltajuus" hänelle, ja huomata etten ole korvaamaton.. Uskokaa tai älkää olen salaa itkenyt tätä itsekseni, vaikka miehelle yritän näyttää iloista naamaa..
Tiedän, tämä on hieno tilanne, mutta miksi tunnu siltä? Nyt mun esikosen ei tarvi tulla yksin kotiin, ja 2-vuotias saa jatkaa kotipäiviä.. 4-vuotias ajateltiin laittaa pk:iin 2 * viikossa.
Kommentit (16)
päiväkotiin. Et ole korvaamaton silloinkaan.
En nyt ymmärrä. Onko sulla jotain patoutumia miestäsi kohtaan, jotka purkautuu nyt tällä tavalla?
Kuulostaa siltä että oot katkera miehelle.
Meilä vaan nyt on aina mennyt niin, että mies hoitaa käytännön asiat, ja rahat, minä lapset. Hän on sanonut ihailevansa sitä että minä jaksan lasten kanssa, nyt mulla ei enää olisikaan tätä omaa "erikoisalaani".. Ennen mies suuttui jos pyysin häntä menemään vaikka lasten kanssa ulos, että saisin tehdä jotain rauhassa. Hänen mielestään hänellä oli oikeus levätä raskaan työpäivän jälkeen. Jaksaako hän kotona? Tuijottaako vaan telkkaria ja antaa lasten olla nälissään? Vai onko hän superisä, hoitaa kaiken paremmin kuin minä ja ihmettlee miksi mua katselee? No toi vika oli vitsi, mutta kaikenlaista päässä pyörii
päiväkotiin. Et ole korvaamaton silloinkaan. En nyt ymmärrä. Onko sulla jotain patoutumia miestäsi kohtaan, jotka purkautuu nyt tällä tavalla?
narsisti tai muuten vain omituinen. Ei kuulosta ihan rehellisesti sanottuna ollenkaan terveen naisen kirjoitukselta.
Mulla on ollut vähän samanlaisia ajatuksia, kun mieheni jäi 1 v esikoisen kanssa kotiin, vaikka asia sovittiin aikoja sitten ja hän on aina ollut sitä mieltä, että jää kotiin. Hoitaa myös lapsen ja kodin hyvin. Mutta itsestä tuntui yllättävän pahalta luovuttaa "ykkösvanhemman" paikka! Pelkäsin myös, että lapsi vahingoittuu kun lähdin noin aikaisin pois kotoa.
Seuraavat asiat ovat auttaneet: (1) teen hyvin lyhyitä päiviä (voin itse määrätä työaikani) ja olen lapsen kanssa aina koko aamun ja illan intensiivisesti (ja vkl tietenkin) (2) pakotan nega-ajatukset pois, koska ratkaisu on hyvä ja oikeudenmukainen ja myös käytännön kannalta toimiva (mulla töissä yksi projekti jota ei voi lykätä) ja miehellä on myös oikeus jäädä kotiin (tätä tolkutan itselleni), (3) puhun ahdistusajatuksistani miehelleni ja ystäville, (4) teen työmatkalla välillä jotain mukavaa, esim. käyn kahvilassa eli opettelen katsomaan tilanteen hyviä puolia = oma vapaus
Lisäksi uskon, että aika auttaa = kaikkeen tottuu.
Sinä olet tosin ollut niin kauan kotona (ja heidän tärkeimmät vuodet), että olet varmaan lapsille ikuisesti se läheisempi vanhempi. Sen aseman menettämistä sinun ei siis kannata surra!
Puhu tunteistasi jollekulle, se helpottaa!
syvimmällä sisimmässäsi haluaisit itse jäädä vielä kotiin ja nyt kadehdit miestäsi. Ei se ole sinulta pois, että miehesi saa nyt vuorostaan kokea kotivanhemman elämää. Onhan se sinullekin helpompi palata töihin kun ei tarvi hoitokuvioista stressata. Oletko ajatellut asiaa lasten näkökulmasta? 2-v on aika pieni hoitoon vielä eli olet onnekas! Kyllä se siitä... Tuskin miehesi haluaa sinulta mitään "viedä". Kyllä sinä lasten äiti olet edelleen ja voit omalta osaltasi hoitaa iltaisin ja viikonloppuisin heitä. Luulisi miehesikin kotipäivän jälkeen kaipaavan hetken rauhaa lapsista.
Taidat nauttia siitä, että lapset ovat sinusta riippuvaisia ja että he vaativat sinulta kaiken aikasi. Tuo kuulostaa aika normaalilta sopetumisvaikeudelta kun edessä on uusi tilanne. Ehkä sinua vaan jännittää se työn aloitus!
ensimmäinen niistä on se ihan luonnollinen juttu,että jokainen vanhempi joutuu ennen pitkää vähän kerrallaan päästämään irti kullanmuruistaan ja se aina pelottaa ja vähän on ikäväkin niitä vanhoja aikoja. Mutta päästettävä se silti on.
Toinen juttu on, että teillä taitaa miehesi kesken olla aika kilpailuhenkinen suhde. Sä olet tähän asti pätenyt kotipuolella - nyt sun mieskin saa siihen tilaisuuden. Mies taas on pätenyt työpuolella ja nyt sun pitäis vuorostasi. Tässä on ehkä vähän sellaista epävarman ihmisen muutosvastaisuuttakin, joka perustuu siihen, että sä tiedät, miten aikaisemmin on sujunut, mutta et ole ihan varma, pärjäätkö yhtä hyvin toisenlaisessa tilanteessa. Pelkäät että mies on sua parempi ehkä sekä töissä että kotona. Mut hei, ei teidä ntarvitse kilpailla ja lopulta on tyhmää edes verrata! Ei isät ja äidit ole kotonakaan samanlaisia, eikä töissäkään. Eikä kuulukaan olla samanlaisia, siksihän molempia ylipäänsä tarvitaan - sekä töissä että kotona.
että todella harva nainen on ymmärtänyt ajatuksiani, useimmat suorastaan palvovat miestäni kun jää vuodeksi kotiin. Mutta olen kyllä ihan normaali, terve ihminen. Hormonit ja vauhtuvat elämäntilanteet vaikuttavat yllättävän paljon ihmiseen. Et siis ole (minun mielestäni) mitenkään outo tai sairas.
sittenkin kaikkien suomalaisten masennuksen ja mielisairauksien taustalla? Vähän vaikuttaa siltä.
Jos lastenhoito olisi jo lähtökohtaisesti tasapainoisemmin perheessä jaettu molemmille vanhemmille, ei tälläisiä ap:n tapaisia erikoisuuksia kasvaisi perheissä lisää.
Mulle vaan ura on nyt niin kaukainen ajatus, että en tahtoisi ollenkaan palata töihin.. Koko paletti on kääntymässä nurinpäin, kyllähän se hirvittää. Enpä usko että olen narsisti, mutta kyllä vähän tuntuu että äitimyytti nyt romutetaan.. Ja jos mies ei ole ennen tuon kiinnostuneempi ollut lapsista, miten nyt yhtäkkiä? Ehkä tämä on hänen keski-iän kriisinsä, positiivinen tietysti mutta mulla vaikea käsitellä.
ap
Mulla on ollut vähän samanlaisia ajatuksia, kun mieheni jäi 1 v esikoisen kanssa kotiin, vaikka asia sovittiin aikoja sitten ja hän on aina ollut sitä mieltä, että jää kotiin. Hoitaa myös lapsen ja kodin hyvin. Mutta itsestä tuntui yllättävän pahalta luovuttaa "ykkösvanhemman" paikka! Pelkäsin myös, että lapsi vahingoittuu kun lähdin noin aikaisin pois kotoa. Seuraavat asiat ovat auttaneet: (1) teen hyvin lyhyitä päiviä (voin itse määrätä työaikani) ja olen lapsen kanssa aina koko aamun ja illan intensiivisesti (ja vkl tietenkin) (2) pakotan nega-ajatukset pois, koska ratkaisu on hyvä ja oikeudenmukainen ja myös käytännön kannalta toimiva (mulla töissä yksi projekti jota ei voi lykätä) ja miehellä on myös oikeus jäädä kotiin (tätä tolkutan itselleni), (3) puhun ahdistusajatuksistani miehelleni ja ystäville, (4) teen työmatkalla välillä jotain mukavaa, esim. käyn kahvilassa eli opettelen katsomaan tilanteen hyviä puolia = oma vapaus Lisäksi uskon, että aika auttaa = kaikkeen tottuu. Sinä olet tosin ollut niin kauan kotona (ja heidän tärkeimmät vuodet), että olet varmaan lapsille ikuisesti se läheisempi vanhempi. Sen aseman menettämistä sinun ei siis kannata surra! Puhu tunteistasi jollekulle, se helpottaa!
Tai sitten sanotte hyvästit työelämälle ja teette jotain muuta.
Mulle vaan ura on nyt niin kaukainen ajatus, että en tahtoisi ollenkaan palata töihin..
ap
Siis monikaan suomalainen ei tee "uraa". Sana uraäiti on myös aivan absurdi. Eivät todelliset uraihmiset edes tee lapsia. Sen sijaan ihmiset, jotka käyvät ansiotyössä jotenkin aina tällä palstalla syyllistetään, vaikka se on ihan normaalia toimintaa. Meet vaan nyt sinne töihin, ap-hyvä, ja annat miehesi hoitaa lapsia. Unohda joku ihmeen ura. Tuskin sinulla edes on sellaista. Itsekäs asenne lapsiisi ei ole heille edes hyväksi.
Ja harmia oman erityisasemasi menettämisestä (asemaasi äitinä et kyllä menetä, vaan lapset saavat lisäksi myös läsnäolevan isän).
Mutta se on iso plussa, että tunnistat tunteen ja tajuat, että sille ei ole järkiperusteita. SIlloin asiaa voi käsitelläkin. Joku muu vain purkaisi fiilistä huonolla käytöksellä sen ihmeemmin analysoimatta.
On se muuten kumma, että jos nainen jää lasten kanssa kotiin, se on hienoa ja itsestäänselvää. Menevänkin naisen odotetaan rauhoittuvan kotimammaksi ja se on luonnnollinen kehitys. Miehellä sama herättää epäilyn kriisitä tai muusta ongelmasta :(
En ole kovin ylpeä itsestäni.. Ja niin kuin sanoinkin se URA on mulle kaukainen ajatus, en mainostanutkaan että mulla sellaista olisi. Kiva ansiotyö kyllä..
en mä tota halnnut kuulla, apua näiden ajatusten kanssa mieluummin.