Te, joiden äiti oli ennalta arvaamaton...

Mä oon huomannut, että musta on vanhemmiten tullut juuri tällainen. Samaan asiaan suhtaudun eri tavalla riippuen päivästä. Miten tästä pääsee eroon? Onko mun lapset jo kärsineet tästä niin paljon etten voi korvata sitä? Apua! Nyt jo itken...

Ei meilläkään ollut lapsuuden kodissa varsinaista väkivaltaa tai muutakaan "kauheaa". Ihan hyvä, tavallinen koti. Kaikki vaan tuntui jotenkin kaoottiselta. Samasta rikkomuksesta äiti saattoi yhdellä kertaa lempeästi todeta, että eihän tuo nyt mitään haittaa, ja sitten seuraavalla kertaa suuttua kauheasti, karjua, paiskoa tavaroita, rikkoa lasitavaroita, haukkua ja laittaa kotiarestiin. Kotiaresti päättyi aina kun äiti sattui leppymään, ei minkään määritellyn ajan päästä. Koskaan ei tiennyt, odottiko illalla kotona ihana pullantuoksuinen äiti vai huutava, riehuva äiti, vai murjottava äiti, joka vailla mitään syytä työnsi mut inhoten pois, kun yritin lepyttääkseni ryömiä sohvalla hänen kainaloonsa.

Esimerkiksi miehen vanhemmat ovat todella hyvä käytännön apu vauvan kanssa, kun omista vanhemmista ei siihen ole. Mutta henkistä apua heiltä ei saa :( Eivät ole tarpeeksi "älykkäitä" nähdäkseen esimerkiksi minun äitisuhteeni taakse, ja pitävät minua siksi jotenkin epäilyttävänä tai hirviönä, joka ei anna omien vanhempien tavata lapsiaan :( Äitini pystyy vedättämään heitä mennen tullen.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. En uskalla enää pyytää keneltäkään apua mihinkään, etten olisi hankala (kuten olen äidiltäni oppinut). Kohta ei ole mitään välejä enää miehenkään sukulaisiin, kuten ei omiinkaan. Ja äitini sitten voi pilkallisena todeta, kuinka minä olen niin hankala ja vihainen, ettei kukaan minua kestä...:(

ei voi vain muuta, kuin alkaa elämään omaa elämäänsä. Äidistä on pakko päästää irti. Eli jos äiti suuttuu, niin se on sen oma häpeä.

Muuten ei voi täysipainoisesti elää omaa elämäänsä tai oman perheensä elämää.

Nämä asiat todella nousevat lapsen saannin myötä pintaan. Yhtäkkiä muistaa asioita lapsuudesta ja tajuaa millaiset omat vanhemmat ovat olleet.

Ehkä lopullinen irtiotto omista vanhemmista tapahtuu vasta silloin.

ja paskat välität.



Minulla se aiheutti sen että taivas repesi, kun tämä elämäni valtahahmo ei enää hallinnutkaan joka askeltani, mutta oma elämäni selkiytyi. Ja oma perheeni on paljon onnellisempi.

Itsekin kärsin lapsena äidin käytöksestä. Äiti kontrolloi elämääni koko ajan. Joskus hän oli loistotuulella kun tulin koulusta, oli laittanut välipalaa ja jutteli iloisesti, toisena päivänä hän oli jo ovella vastassa ilkeästi virnuilevana ja minua salaperäisenä mulkoillen.



Syytä äiti ei heti kertonut, vaikka aavistin että joku on vinossa. Heti mietin että mitä olen tehnyt, kaikki kauhukuvat vilisi mielessäni. Hän vihjaili ja tarkkaili reaktioitani. Sitten selvisi että äiti luki päiväkirjojani ja sieltä löysi jotain viattomia viittauksia poikaan johon olin vähän ihastunut.



Äiti oli uskovainen (jehovantodistaja), joten kyttäsi minua kuin haukka. Kun ärsyynnyin tai rupesin itkemään, äiti hyökkäsi kimppuun, kaatoi maahan ja potki, repi tukkoja tukasta, läimäytteli jne. Monesti hän lukittautui huoneeseeni, repi hevosenkuvia seiniltä ja väitti että olen epäjumalanpalvoja, luki päiväkirjani ja teki sinne merkintöjä, repi kavereilta saamani kirjeet käsistä ja luki ne ensin, kuunteli puheluni, heitti vaatteitani roskiin ja pakotti pukeutumaan mieleisiinsä vaatteisiin, virtsasi tavaroideni päälle, etten voisi enää käyttää niitä (ripsari, musakasetit).



Henkinen ja fyysinen pahoinpitely, sekä ylitsevuotava rakkaus vuorottelivat jatkuvasti elämässäni. Vasta vuosi sitten laitoin välit poikki kokonaan. Äiti hallitsi elämääni aikuiseksi tultuanikin. En luota ihmisiin, olen arka ja tulkitsen jatkuvasti muita ihmisiä, etsin vanhemmista naisista helposti jonkinlaista äidinkorviketta, vaikka olen jo 30 v. Tunnen kuitenkin että eheytyminen on alkanut, kun pääsin äidistäni irti kokonaan.

Uskomattomia tarinoita.

Kyllä pistää miettimään omaa käytöstään äitinä.

että hän nauroi kun itkin ja huuteli huoneeni oven takaa, että "älä kuole itsesääliin!", kyseli että "no, miltäs NYT tuntuu?" jne, kun itkin lattialla jonkun potkimissession jälkeen. Ikää mulla oli varmaan 9 v. Siis miten kukaan voi nauraa samalla kun pahoinpitelee?

Pelottaa jopa kirjoittaa, kun pelkään jonkun sisaruksistani ehkä tunnistavan minut. Tässä tyypillinen hetki lapsuudestani: Leikin vanhempien ja nuorempien sisarusteni kanssa sisällä. Olimme aivan leikin lumoissa ja meillä oli mukavaa. Yhtäkkiä kuulimme äidin askeleita ja aloimme salamana siivota tavaroita pois (vaikka emme olleet edes tehneet mitään kiellettyä). Sitten huutoa vanhemmille sisaruksilleni, koska nyhjäävät vain sisällä, eivätkä ole auttamassa isää ulkona (kukaan ei ollut edes kysynyt apua). Sen jälkeen seurasi rankaisu laiskuudesta ja tottelemattomuudesta, silmitöntä raivoa ja n. 4 cm paksulla nahkavyöllä hakkaamista. Tunsin valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta vanhempien sisarusteni puolesta ja samalla suurta vastuuta nuoremmista sisaruksistani, joille yritin olla vahva ja turvallinen isosisko. Vanhemmilleni pyrin olemaan mahdollisimman huomaamaton ja neutraali.



Nykyään pystyn jo suhtautumaan äitiini, kuten lähes keneen tahansa mielisairaaseen ihmiseen, mutta en silti kykene katkaisemaan välejä täysin.

joka on tuommoinen tuntosarvet pystyssä oleva, jotenkin liian paljon haluaa, että kaikki tyjkkäisivät ym.

Mä aina sanon jotain tyyliin "me tässä kyllä saamapuolella ollaan" jos joku (esim. meilläkin yli 80 v mummo) laukoo tuollaista. Ja reagoin aina hölmöyksiin reippaasti, mutten loukkaavasti.

Ei se paljoa auta... mutta lisänä rikka rokasssa, kun koetamme vahvistaa itsetuntoa kaikin tavoin.

Niin en tiedä.

Ainoa mikä tulee mieleen, että silloin kun olette yhdessä liikkeellä ja kohtaatte noita ennakkoluuloja tms., niin näytät esimerkilläsi miten sellaiseen pitäisi suhtautua.

Eli kun joku laukoo jotain, niin näytät lapselle että et itse mene hämillesi, sanot joko jotain asiallista takaisin, tai sitten vitsailet tms. lapsesi kanssa, että mitähän toikin oikein puhuu.

Eli oma esimerkkisi on varmaan ainoa mitä voit tehdä. Näytä että et jännitä ja opeta lapsiasi suhtautumaan ihmisiin avoimesti. Opettaa voi vain omalla esimerkillä.

Esim. sille mummolle voi lapsen kuullen sanoa jotain takaisin, jotain mitä lapsi voi sitten itsekin käyttää kun joutuu tilanteeseen yksin.

"Mehän tässä ollaan onnellisia, kun saatiin näin ihanat lapset!" tms.

miltä kuulostaa?

vaikak mulla ei ole ollut yhtään niin pahaa kuin monilla tässä ketjussa.

Mä olen huomannut, että kiinnyn vahempiin naisiin ja etsin heistä voimakasta, turvallista ja viisasta hahmoa. Yhden pomon kanssa ei alkanut synkata millään, kun hän ei ollut tällainen :)

Toivon jokaiselle tähän ketjuun kirjoittaneelle voimaa selvittää asioitaan ja toisaalta voimaa tunnistaa tunteensa ja käyttäytyä omia lapsiaan kohtaan järkevämmin. Kuten sanotaan, ikinä ei ole liian myöhäistä muuttaa käytöstään (ja saada tai tarjota onnellinen lapsuus)

etsin vanhemmista naisista helposti jonkinlaista äidinkorviketta, vaikka olen jo 30 v. Tunnen kuitenkin että eheytyminen on alkanut, kun pääsin äidistäni irti kokonaan.

Varsinkin jos vanhempi nainen kehuu tai tuntuu pitävän minusta, olen aivan paniikissa. En osaa enää olla luonteva, vaan esitän liian asiallista. Opiskellessa ja töissä näitä naisia tapaan ja ottaa kyllä päähän, kun haluaisin olla heidän kanssaan ystäviä, mutta en vaan osaa.



Äitini syyllisti myös minua muille ihmisille. Käski vaikka järjestellä kirjahyllyn ja sitten kun olin sen tehnyt, muille moitti, että olen ihan omituinen, kun menin kirjahyllyä järjestelemään. Jos tein niinkuin käski, ei se ollutkaan hyvä juttu. Joskus kysyin, miksi teki näin, vastasi, että ei ole tehnyt mitään. Tuntui, että nautti tilanteesta, kun sai toisten silmissä mollattua minut.

Mun omassa äidissäni ei ole juuri moitteen sijaa, mutta itse saatan olla kyllä just tuollainen ailahteleva äiti, mikä on aika kamalaa. En nyt sentään lasiesineitä heittele, mutta olen tosi räjähdysherkkä ja saatan liikkua aika lailla nollasta sataan muutamassa sekunnissa.



Ensin olen ihan normaali ja hellä, ja sitten lapsi tekee jotain periaatteessa ei niin vakavaa mutta esim. toistuvuutensa takia raivostuttavaa (esim. sössii tahallaan pukeutumistaan voittaakseen aikaa ulos lähtemiseen tai heittäytyy löysäksi kasaksi lattialle kun ei haluaisi mennä päiväunille), ja mä muutun välittömästi karjuvaksi hulluksi. Sitten kaduttaa kamalasti ja menen pyytelemään anteeksi, halailemaan ja vannomaan rakkauttani.



Mun karjumiseni on välillä niin kamalaa että mieskin on pitänyt siitä pariin otteen puhutteluja. Ja ihan syystä. Toisaalta mä taas koen etten varmaan joutuisi niin usein sokean karjumistarpeen valtaan jos mies osallistuisi enemmän lastenhoitoon ja konfliktien ratkaisemiseen.

Todella hyvä keskustelu! Olen viime aikoina miettinyt paljon näitä lapsuuden asioita ja pistin välit poikki vanhempiini.



Meillä oli kotona aina jotenkin kireä ilmapiiri, huutoa, raivoamista.. mitään en osannut tehdä oikein. Äidin lempilause oli "aikuiset ihmiset eikä osaa ees persettään pyyhkiä" tai "laita lapsi asialle ja mene itse perästä" oikein oksettaa nykyään, kun noita kuulee. Äitini oli marttyyri ja hän teki kaiken ja muut ei mitään ja vaikka parhaansa yritti niin ei ollut hyvä. Meitä myös kuritettiin..housut kinttuun ja hakkasi henkarilla perseelle niin, että jäljet jäi. Repi hiuksista, riepotteli..kerran menin rappuset alas ja heitti keittiöjakkaran yläkerrasta perään. Kerkesin onneksi alta pois.



Muistan oikein elävästi yhden aamun, kun herättyäni luin kännykästä kaverilta tulleen viestin ja hyvä mieli tuli. Menin sitten aamupalapöytään ja oli hyvällä tuulella ja hymyilin itsekseni. Äiti sai raivarit ja käski pois pöydästä, kun häntä vitutti minun hymyilemiseni.



Vasta vähän aikaa sitten koin ahaa-elämyksen, että ei minun tarvitse miellyttää sitä naista ja miettiä, että tuleeko sille huono mieli jostain mitä minä teen, jos hän ei ikinä mieti omia sanojaan!! On sanonut myös, että toivoo, ettemme me lapset ikinä olisi syntyneetkään jne. Toivon, etten IKINÄ ole niin huono äiti lapsilleni kuin oma äitini oli minulle ja sisaruksilleni.

miksi ylipäänsä on meitä lapsia halunnut niin paljon (7kpl), kun ei välitä meistä tippaakaan, pelkkää huutoa, raivoa, nolaamista, ivaamista, piiskaa ja tukistusta. Vastaus oli, että ymmärrät sitten kun olet aikuinen. No, enpä tule nyt aikuisena koskaan ymmärtämäänkään.

eikä se auttanut asiaa, että hän pyysi välillä anteeksi käytöstään, koska se käytös jatkui samanlaisena siitä huolimatta. Tiedoksi epävakaille vanhemmille.

kirjoituksesi olisi voinut olla minun. Äitini oli/on täsmälleen samanlainen. Toisaalta äitini itse on alkoholisti-isäänsä joutunut pelkäämään koko elämänsä. Ehkä jotain samanlaista joutunut kokemaan. Itse halusin katkaista ketjun ja mennä terapiaan, vaikka se olikin niin rankkaa että masennus tuli. Mutta jo parempaan päin kaikki!

Miehille on tarjolla jos jonkinlaista ryhmää ja lyömätöntä linjaa, mutta milloin äideille? Milloin tämä asia nostetaan päivänvaloon? Milloin julkkiset uskoutuvat iltapäivälehdille: "Raivoan lapsilleni?" "Löin pienokaistani, mutta löysin ryhmästä avun ja nyt olen entistä lempeämpi äiti?"

Miten kauan häpeämme niin että asia on tabu, kieriskelemme syyllisyydessä ja kierrätämme sietämättömät tunteet lapsiemme kannettavaksi?



Kiitos sinulle joka aloitit tämän keskustelun.

koska lapsella voi olla neljäkin vanhempaa. Itselläni oli vielä kotona asuessa ongelmia äitipuolen kanssa, hän oli ailahtelevainen ja epäjohdonmukainen, sai ilman näkyvää aihetta raivareita meille lapsille. Näin jälkeenpäin ajatellen uskon, että se oli hänen tapansa reagoida esim. joulunalusstresssiin(kun kaiken piti olla "täydellistä" aattona)että sai sitten jouluaattona hirveät kilarit ilman aihetta ja alkoi sättiä kaikkia ympärillä olijoita. Ehkä stressi purkautui siten lopulta, mutta tuntui muista aika kohtuuttomalta. Isäni halusi vältellä konflikteja ja oli kuin ei näkisikään, kunnes äitipuoleni lopulta rauhoittui. Äitipuolellani oli myös ikävä tapa ottaa esiin jotain vuosikausia aiemmin tapahtuneita epäkohtia, joita oli ilmeisesti hautonut siihen asti mitään sanomatta ja se juuri tuntui epäjohdonmukaiselta, kun niitä ei ollut otettu esiin aikoinaan vaan vedettiin esiin jälkikäteen ja ilkeiltiin asioista. Riitelin teini-ikäisenä usein äitipuoleni kanssa pienistäkin asioista ja hän tuntui tavallaan nauttivan siitä, että pääsi päästelemään höyryjä raivoamalla typeristä asioista lapsen kanssa. Samanlainen hän on nuoremmillekin sisarruksilleni.



Minua on suojannut hyvä suhde omaan äitiini ja se, että lopulta mitään kamalan vakavaa ei tapahtunut äitipuoleni kanssa, välimme ovat nyt aikuisiällä olleet ok kun ei asuta saman katon alla. Koen, että olen selviytynyt voittajana ja että olen oppinut analysoimaan kokemiani asioita niin, että voin itse kehittyä haluamaani suuntaan.

Lapsena on haaste tulla toimeen monen vanhemman uusioperheessä, mutta se voi myös suojata, jos perheessä on näistä kaikista henkilöistä joku, johon voi aina luottaa ja tukeutua.

katkaissut kaikki välit äitiini jo melkein 10 v sitten. JOuduin olemaan aina tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa äidin "tuulta". Tiesin jo siitä, millä lailla äiti avasi ulko-oven avaimella, millä tuulella äiti on. Uskaltaako huikata heit vai painua hiljaa makkariin (mulla ei ollut omaa huonetta, nukuimme kaikki 4 samassa makuuhuoneessa...). Auta armias, jos en ollut siivonnut, tiskannut pyykännyt, helvetillinen huuto alkoi. Nämä oletettiin mun tekevän jo aivan pienestä saakka. Lisäksi hoidin 10 vuotta nuoremman sisarukseni kokonaan, vein ja hain tarhasta, ruokin jne. Hoidin kaikki asiat pienestä pitäen itse. Äiti antoi aivan mielivaltaisesti kotiarestia milloin mistäkin, ja arestit kesti viikkokausia. Luin kerran Alice Millerin kirjasta, että lapset, jotka on joutuneet aina olemaan varpaillaan, ja menemään vanhemman mielialojen mukaan, eivät aikuisenakaan ole itse mistään mitään mieltä. Tämä pätee täydellisesti minuun. Mulla ei ole aavistustakaan, mikä on mun lempiväri, lempiruoka, mihin ammattiin olisin halunnut koulujen jälkeen (ajelehdin vaan työstä toiseen), ei mitään mielipidettä mistään, kaikki käy, enkä vieläkään tiedä, mitä haluaisin elämältä, mistä tykkään jne.

Kiitos, kun kirjoitit. Monen muunkin kohdalla olen kokenut sielujen sympatiaa, mutta tämä vei voiton. Minulla ei myöskään ole lempiväriä tai -ruokaa. Koskaan en ole oikein tiennyt mitä haluan. Mutta äidin tuulia kyllä piti haistella. Ja sen jälkeen olen yrittänyt "vainuta" vähän kaikkien mielialat.

Minä myös katkaisin välit. En enää jaksanut sitä, että hän ei koskaan kysynyt mitä minulle kuuluu, mitä lapsillemme kuuluu. Ei häntä edes kiinnostanut. Suurin syy oli kuitenkin, kun ymmärsin lasten syntymien jälkeen kaiken sen mitä äiti oli tehnyt: olimme sisarusten kanssa eriarvoisissa asemissa, minä Tuhkimo. Kökköä oli niin paljon, että ihan hirvitti. Annoin äidille mahdollisuuden pyytää anteeksi, mutta hän syytti minua valehtelijaksi. Joten välien katkaiseminen oli ainoa tapa saada jonkinlainen mielenrauha. Äidin ei olisi tarvinnut sanoa kuin, että on pahoillaan, että hän ei kaikkea tarkoittanut.

että onko nämä meidän äidit oman aikakautensa uhreja? Tuntuu, että ennen naisten elämä oli aika katkeraa. Kasvettiin usein hallitsevan isän ja arvostetumpien veljien varjossa, nähtiin oman äidin alistuvuus. Isä saattoi piestä perhettä ilman että mikään tai kukaan sitä esti. Ja tämä oli ihan normaalia siihen aikaan, yhtä normaalia kuin se, että keskiajalla lasta kasvatettiin kiltiksi viiltelemällä lapsen jalkapohjia tai paijaamalla lapsen sukupuolielimiä lapsen rauhoittamiseksi.



Ehkä äitimme eivät ihan oikeasti osaa nähdä käytöksessään mitään vikaa. Voiko näitä äitejä syyttää? Tätäkin puolta olen miettinyt, kun olen pohtinut äitini suorastaan mielipuolista käytöstä. Äitini ei luonnollisesti näe mitään vikaa itsessään. Kauhulla mietin mistä oma lapseni saattaa kantaa minulle kaunaa tulevaisuudessa.

että onko nämä meidän äidit oman aikakautensa uhreja? Tuntuu, että ennen naisten elämä oli aika katkeraa. Kasvettiin usein hallitsevan isän ja arvostetumpien veljien varjossa, nähtiin oman äidin alistuvuus. Isä saattoi piestä perhettä ilman että mikään tai kukaan sitä esti. Ja tämä oli ihan normaalia siihen aikaan, yhtä normaalia kuin se, että keskiajalla lasta kasvatettiin kiltiksi viiltelemällä lapsen jalkapohjia tai paijaamalla lapsen sukupuolielimiä lapsen rauhoittamiseksi. Ehkä äitimme eivät ihan oikeasti osaa nähdä käytöksessään mitään vikaa. Voiko näitä äitejä syyttää? Tätäkin puolta olen miettinyt, kun olen pohtinut äitini suorastaan mielipuolista käytöstä. Äitini ei luonnollisesti näe mitään vikaa itsessään. Kauhulla mietin mistä oma lapseni saattaa kantaa minulle kaunaa tulevaisuudessa.

Yritin usein ajatella, kun äiti oli oikein hurjana että monenlaista on hänenkin elämässään sattunut. Lapsuus oli niukka ja ankea. Mutta kyllä aikuisen ihmisen täytyy silti vastata teoistaan. Ei hän voi pahaa mieltään, ahdistustaan, elämätöntä elämäänsä lapseen purkaa. Se ei ole oikein eikä sitä pidä hyväksyä. Eikä se oikeuta lapsen huonoon tai jopa rikolliseen kohteluun.

Minulla helpotti tuska lapsuudesta sen jälkeen, kun lakkasin äitiä puolustelemasta mielessäni. Minun tehtävä on puolustaa omia lapsiani, kuten olisi äitini tehtävä ollut puolustaa minua.