Te, joiden äiti oli ennalta arvaamaton...

-

itse saatan olla kyllä just tuollainen ailahteleva äiti, mikä on aika kamalaa. En nyt sentään lasiesineitä heittele, mutta olen tosi räjähdysherkkä ja saatan liikkua aika lailla nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Ensin olen ihan normaali ja hellä, ja sitten lapsi tekee jotain periaatteessa ei niin vakavaa mutta esim. toistuvuutensa takia raivostuttavaa (esim. sössii tahallaan pukeutumistaan voittaakseen aikaa ulos lähtemiseen tai heittäytyy löysäksi kasaksi lattialle kun ei haluaisi mennä päiväunille), ja mä muutun välittömästi karjuvaksi hulluksi. Sitten kaduttaa kamalasti ja menen pyytelemään anteeksi, halailemaan ja vannomaan rakkauttani./i]

Olen myös juuri tuollainen yllä olevan kuvauksen kaltainen. Lapsi on hyvin herkkä ja kyselee usein, oliko se hänen syynsä, että hermostuin. Aivan kauheata.

Minun äitini ei ollut ailahtalevainen tai ennalta arvaamaton.

Itse kuitenkin olen ailahtelevainen, joskus ihana, joskus tosi kamala lapsia kohtaan.

Kun suutun toinen lapsistani pakenee heti sänkyn alle, vaikka en satutakkaan lapsiani. Silti olen pelottava suutuessani.

Saatan naureskella ja vitsailla ja olla hyvällä tuulella ja yhtäkkiä suutun jostain ja taas olen hetkessä hyvän tuulinen.

Joskus en suutu jostain mistä toisena päivänä suutun.



Jos vaan osaisin itseäni muuttaa, mutta aina suutun ja tajuan sen liian myöhään.



Toisista vaan ei ole äidiksi ja valittettavasti sen tajuaa vasta, kun ne lapset on jo olemassa.

Saatan naureskella ja vitsailla ja olla hyvällä tuulella ja yhtäkkiä suutun jostain ja taas olen hetkessä hyvän tuulinen.

Joskus en suutu jostain mistä toisena päivänä suutun.

Jos vaan osaisin itseäni muuttaa, mutta aina suutun ja tajuan sen liian myöhään.

Toisista vaan ei ole äidiksi ja valittettavasti sen tajuaa vasta, kun ne lapset on jo olemassa.

ne voi mennä aikuisena terapiaan.

Äiti nöyristeli ja palvoi miestään,siinä kuviossa lapsilla ei ollut mitään arvoa.

Tiedän, että jos joku tuntuu mukavalta ja ihanalta, niin voin olla varma että se on vain pintaa.



En ystävysty helposti. Olen ystävällinen ja mukava kaikille, mutta en halua lähempää ystävyyttä. Jossain vaiheessa jokaisella alkaa kuitenkin vipsottaa.



Äitiin en ole yhteydessä. Välien katkaiseminen oli ainoa keino saada oma elämäni urilleen.



Ei alkoholi- tms. ongelmia. Ihan ns. normaali ihiminen. Äiti meinaten.

Sama juttu:



"En ystävysty helposti. Olen ystävällinen ja mukava kaikille, mutta en halua lähempää ystävyyttä. Jossain vaiheessa jokaisella alkaa kuitenkin vipsottaa."



Lapsena olin säpsy, pakenin mielikuvitusmaailmoihin, en luottanut aikuisiin (teininä oli aikamoisia auktoriteettiongelmia). Olin isin tyttö - äidin suhteen aina varuillani. Pelästyin jo sitä, jos äiti kutsui nimellä toisesta huoneesta. Aina automaattisesti mielessä, että mitäköhän olen tällä kertaa voinut tehdä, mistä äiti saattaa olla vihainen...



Opin vahtaamaan äitini tunnetiloja kuin haukka. Tarkkailin häntä koko ajan, että osaisin olla "oikein". Jos äiti oli vähänkään kärttyisän oloinen, tein kaikkeni, etten vaan ärsytä häntä. Esim. lomamatkalla en uskaltanut sanoa, että oli ihan hirveä pissahätä, vaan kärsin tuntikausia itkua niellen, kunnes vanhemmat vihdoin itse pysähtyivät vessatauolle.



Nyt aikuisenakin olen säpsy. Ja edelleen katoan helposti mielikuvitusmaailmoihin, ja kun joku tai jokin minut sieltä yllättää, käy automaattisesti pelästys mielessä, että apua, mitähän pahaa olen mahtanut tehdä. Olen pintapuolisesti ihan sosiaalisesti toimiva ihminen, mutta en tahdo ylimääräisiä ihmisiä elämääni - ihmissuhteet rasittavat minua.



Edelleen vaistomaisesti tarkkailen läheisteni mielialoja ja ahdistun heti, jos puoliso vaikka on vähänkään huonolla tuulella. Omat mielialani ovat ärsyttävän riippuvaisia muitten mielialoista. Hyvä tuuleni muuttuu heti huoleksi, jos katsahdan mieheen, joka sattuu vaikka mietteissään kurtistamaan kulmiaan.



En saata kuvitellakaan, että voisin pistää välit poikki äitiin. Sillehän tulisi paha mieli... Ja siitä minulle ahdistus ja paha mieli. Välttelen kaikin tavoin konfliktia äitini kanssa. Muutin kauas asumaan ja tapaamme onneksi aika harvoin. Tapaamiset ovat uuvuttavia - minä en osaa olla huolehtimatta ja vahtimatta, että äiti olisi mahdollisimman hyvällä tuulella ja että kaikki menisi mahdollisimman hyvin.



Juttelen kanssaan puhelimessa usein, mutta olen harjoitellut viime vuosina sitä, että rajoitan äitini tietämistä omista asioistani. Tämä siksi, että huomasin että omassa mielessäni äidin mielipiteet ja huolet ottivat liian helposti vallan omistani...



Ei meilläkään ollut lapsuuden kodissa varsinaista väkivaltaa tai muutakaan "kauheaa". Ihan hyvä, tavallinen koti. Kaikki vaan tuntui jotenkin kaoottiselta. Samasta rikkomuksesta äiti saattoi yhdellä kertaa lempeästi todeta, että eihän tuo nyt mitään haittaa, ja sitten seuraavalla kertaa suuttua kauheasti, karjua, paiskoa tavaroita, rikkoa lasitavaroita, haukkua ja laittaa kotiarestiin. Kotiaresti päättyi aina kun äiti sattui leppymään, ei minkään määritellyn ajan päästä. Koskaan ei tiennyt, odottiko illalla kotona ihana pullantuoksuinen äiti vai huutava, riehuva äiti, vai murjottava äiti, joka vailla mitään syytä työnsi mut inhoten pois, kun yritin lepyttääkseni ryömiä sohvalla hänen kainaloonsa.

Minä olen vasta viimeisen parin vuoden aikana ruvennut kyseenalaistamaan hokemaa, että minulla oli "ihan tavallinen, onnellinen lapsuus". Ja silti tuntuu jotenkin typerältä valitella tällaisesta, kun "niin monellahan on ollut asiat niin paljon huonommin."



Oon käynyt terapiassa jonkun aikaa, enkä yksinkertaisesti meinannut pitkään aikaan tajuta, miten terapeutti viitsi koettaa "tehdä ongelmaa" mun lapsuuden murheista ja säpsähtelyistä, kun kuitenkaan ei hakattu ja tiesin vanhempien kuitenkin rakastavan.



3

On rankkaa tekstiä.

yksi varmimpia tapoja aiheuttaa lapselle mielenterveysongelmia.

Äidin kanssa jouduin opettelemaan olemaan kuin pissi sukassa. Vältän konflikteja ja yritän ennakoidan ihmisten, ja etenkin aviopuolisoni, mielialaa.



Pyytelen anteeksi vähän kaikkea. Ihan kuin kaikki maailman vääryys johtuisi minusta.

En olekkaan tullut miettineeksi, mutta äitini oli juuri tuollainen.



Uskon, että jatkuva miellyttämisen tarpeeni kumpuaa juuri tuolta.

Mä en oikeastaan muista kovinkaan paljoa lapsuudesta ennen n. 8 vuoden ikää. Tekisi mieli meilata vanhemmille sisaruksille ja kysellä heidän muistikuvia lapsuudesta, mutta en jotenkin uskalla. Ei olla niin läheisissä väleissä, eikä olla koskaan puhuttu lapsuudesta... Miten sellaista kysyisi?



3

Sun kannattaa muistaa että äitisi on aikuinen jonka kuuluu kestää omien virheiden tulokset!



Miksi sinusta on OK että sinulla on paha olla mutta äitisi ei saa loukkaantua jos kerrot miten hän on tehnyt väärin sinua kohtaan?

vasta nyt kun itse olen aikuinen. Lapsuudestani ei muista moista käytöstä. Saattaa vetää herneet nenään milloin mistäkin. Vasta viikko tai kaksi vierailun jälkeen selviää, että jotain menikin ihan pieleen käyntimme aikana, mutta silloin ei sanonut mitään. Kiroilee, dramatisoi asioita, saattaa paiskata luurin korvaan. Vatvoo vanhoja asioita ja jos koitan ymmärtää toisen osapuolen kantaa, loukkaantuu. Yritän vaan kestää, äiti on jo aika vanha (kohta 70v) ja asuu yksin. Kai siinä ympyrät väkisinkin käyvät aika pieniksi. Mutta sellainen arvaamaton kun on, niin täytyy miettiä tarkkaan mitä sanoo. En kuormita äitiä huolillani, koska sitten alkaa pohtia, mitä HÄN on aikanaan tehnyt kasvatuksessaan väärin, ts. syyllistää itsensä. Tuokin on minusta arvaamatonta, kun ei yhtään tiedä miten se nyt reagoi taas.

Tohon "aikakautensa uhri" -ajatukseen viitaten. Hän oli itse perheestä, jossa isä oli alkoholisti, ja äiti aika karu (mummoni ei todellakaan ollut mitenkään lämmin henkinen ihminen). Ja äiti oli kouluttautunut pitkälle ja oli stressaavassa työssä, ja sen lisäksi joutui vielä hoitamaan kaikki kodin hommatkin. Isäni oli aika "moderni mies" lastenhoidon suhteen, mutta ei niin pitkälle, että olisi esim. ruoanlaittoon ruvennut...



Osaan selittää ja puolustella äitiäni melkein tapauksessa kuin tapauksessa. Se ei valitettavasti muuta sitä, että syystä tai toisesta sinne "olosuhteisiin" jäi pieni tyttö pelokkaaksi ja hämmennyksiin, jonka arpia kannan kai sitten edelleen.



Ihanaa, että tästä tuli kunnollinen keskustelu. Ja vielä parempi, jos tämä johtaa itsetutkiskeluun omasta äitiydestä. Minä en pelkää olevani samanlainen, kuin oma äitini, mutta omat vikani on todellakin minussakin, ja mietin kovasti, miten niitä lutvia lasten kanssa, tietenkin.



Jotenkin ihmettelen, kuinka monella on ollut "munaa" pistää välit poikki omaan äitiin... Hui hui hui!



- 3

Nämä kasvatus-ja lapsuusasiat nousevat väen väkisin pintaan, silloin kun on itse raskaana tai hoitaa kotona omia pieniä lapsia. Minulla on kuusi lasta ja olen jokaisen raskausaikana kärsinyt unettomuudesta ja ollut välillä ahdistunutkin kun olen alkanut miettiä mikä kaikki on ollut pielessä omassa lapsuudenkodissa. Nyt äitini ilmeisesti on huomannut, että en enää jaksa olla se kiltti tytto joka olen aina ollut. Ja hän soittelee = keksii tikusta asiaa= minulle monta kertaa viikossa. En todellakaan haluaisi olla niin usein tekemisissä ja kohta olen varmaan siinä tilanteessa että joudun sanomaan suoraan, ettei tiivis yhteydenpito kannata. Toisaalta sääli, mutta huomaan, että kaikki lapsuuden kummallisuudet nousevat liian pintaan ja vaikuttaa liikaa omaan hyvinvointiini. Pakkohan täällä on jokaisen elää omaa elämää!

Itselläni myös samanlainen ailahtalevainen äiti ja tuntosarvet pystyssä täälläkin mennään. Että ei siihen puoleen mitään lisättävää.



Mutta tuohon aikakautensa uhri-teemaan liittyen: toki tällaiset äidit ovat aikansa ja perhehistoriansa tuotteita, mutta muistan kyllä myös lapsuudestani kavereiden äitejä, jotka vaikuttivat aidosti empaattisilta ja lämpimiltä ja lastensa asioista kiinnostuneilta. Että kyllä niitä hyviäkin äitejä on ollut kaikkina aikoina!

Hieno keskustelu vuosien takaa. Törmäsin tähän kun etsin hakusanoja 'ailahtelevainen äiti', sillä sellainen omanikin on. Hän on nyt yli 50 ja on kyllä rauhoittunut jonkun verran vuosien varrella. Tietenkin myös se vaikuttaa että olen asunut jo pitkään omillani, joskin melko lähellä lapsuuden kotiani missä vanhempani edelleen asuvat. Olen viime vuosina alkanut käsitellä lapsuuttani ja tiedostaa sitä kuinka se vaikuttaa minuun tänäpäivänä. Olen todella riippuvainen muiden tunteista, etenkin äitini. Jos ilmassa leijailee pientäkin epävarmuutta äidin mielialasta (esimerkiksi jos hän lukee viestini ja jättää vastaamatta) ahdistun pitkäksi aikaa. Tämä johtunee siitä että lapsesta saakka on joutunut tanssimaan äidin mielialojen tahtiin ja kuten täälläkin moni sanoi: "haistelemaan äidin mielialaa". Inhoan tätä itsessäni, tuntuu että elämää menee hukkaan murehtiessa jatkuvasti millä mielellä toinen on. En osaa nauttia olostani lainkaan jos on pieninkään epävarmuus äidin tunteista ja sen sijaan että lakkaisin miettimästä liikoja rankaisen itseäni automaattisesti voimalla pahoin ja murehtimalla lisää saamatta mitään aikaan. Nyt tiedostan kaiken tämän mutta olen tullut pisteeseen etten tiedä kuinka opettaa itseni pois tästä ajattelutavasta. Olen lukenut aiheesta melko paljon ja kauhistuttaa kertomukset siitä kuinka joillekin äidistä irti kasvaminen henkisesti on onnistunut vasta välien katkettua tai äidin kuoltua. En tahdo elää elämääni ahdistuen jokaisesta toisen ihmisen oikusta, tahdon olla vapaa lapsuuden taakasta. Mutta kuinka.