Te, joiden äiti oli ennalta arvaamaton...

vaikka minulla on jo oma koti ja perhe. Pelkään enemmän äidin tunteiden loukkaamista ja sen seurauksia kuin omien tunteideni.

En ole itse samanlainen kuin oma äitini. En osaa riehua enkä huutaa - ajatuskin on ihan ihmeellinen. Oikeastaan meillä ei kotona riidellä ollenkaan... Miehen kanssa tuli muutama vuosi sitten keskenmenokriisin jälkeen tilanne, jossa jouduttiin ruotimaan asiaa. Siitä taisi tämä koko itsetutkiskelu alkaakin. Nykyisin ollaan tilanteessa, että kumpikin voidaan ja "saadaan" yhteisestä sopimuksesta sanoa, jos ollaan huonolla tuulella, jos jokin asia vaivaa, tai ihan vaan jos on huono päivä. Minua tietenkin ahdistaa, jos miehellä on huono päivä, mutta koetan sitten selvittää sitä ahdistusta itsekseni ja terapiassa, enkä niin, että intän miehen kanssa, että eihän vaan ole mulle vihainen jne.



Jotenkin lohdullista kuulla, että muilla, joilla on ollut samanlaisia kokemuksia, on nyt aikuisena samanlaisia vaikeuksia. Olen liian pitkään ehkä piessyt itseäni siitä, että olen niin helposti ahdistuva, vaikka "kaikki onkin ollut ihan tarpeeksi hyvin". Sinänsä en itse koe, että saavuttaisin sillä mitään, että selittelisin asiaa äidilleni. Lapsuus on jo ohi. Sitä en voi muuttaa enää minä enkä äitinikään. Ainoa, mitä voin muuttaa on oma tulevaisuuteni, oma suhtautumiseni, oma aivomaailmani. En usko, että saisin siihen puuhaan apua sillä, että rupeaisin syyttelemään 60-vuotiasta äitiäni.



Ehkä surullisin asia tässä on se, että en nuorena uskaltanut puhua äidilleni mistään, mikä ehkä olisi häntä suututtanut tai surettanut. Näin siis tavallaan kielsin itseltäni mahdollisuudenkin siihen, että olisin saanut apua ja tukea vanhemmilta. Esim. tuttavaperheen vanhempi poika raiskasi minut, kun olin 17-vuotias. En uskaltanut kertoa, vaan meikkasin piiloon mustelmia ja menin yksin pitkille metsäkävelyille itkemään. En luullut, että äiti olisi vihainen MINULLE, vaan en vaan kestänyt koko ajatusta, että äiti olisi vihainen ja huolissaan, edes sille pojalle/miehelle... Tuntui, että en olisi jaksanut sitä oman huonon oloni lisäksi.



Nooh. Taas uutta puhuttavaa siellä terapiassa, hehe...



- 3

johon monet ihmiset haluaisivat tutustua lähemmin. Olen ystävällinen ja empaattinen, mutta en halua kertoa itsestäni juuri mitään. Joku on sanonut minua salaperäiseksi.

Vaistoan ihmisten mielialat ja tunteet, ja poistun paikalta jos vähänkään tunnen, etten ole tervetullut tai joku ei vain pidä minusta. Tarkkailen jatkuvasti muiden eleitä. Mietin etukäteen tilanteet läpi, mitä sanon ja miten käyttäydyn tilanteissa.



Äitini sai raivokohtauksia mitättömistä asioista, kotimme oli hänen kotinsa, jossa me saimme olla silloin vain kun hänkin. Joskus jouduin olemaan ulkona myöhään odottamassa kunnes äiti tulee kotiin. Koulusta en olisi halunnut kotiin tulla, kun en tiennyt mikä siellä odotti.

Saatoin lapsena joutua tekemään jotain pientä työtä monta tuntia, jotta opin. Esim, tiskaisin muutamaa astiaa 2h, kun äidin mielestä ne ei tule 15 min. puhtaaksi.

Välit katkaisin silloin kun muutin kotoa pois. En ole ollut moneen vuoteen yhteydessä. Toki sisarusteni kautta joskus hänestä kuulen.

katkaissut kaikki välit äitiini jo melkein 10 v sitten.



JOuduin olemaan aina tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa äidin "tuulta". Tiesin jo siitä, millä lailla äiti avasi ulko-oven avaimella, millä tuulella äiti on. Uskaltaako huikata heit vai painua hiljaa makkariin (mulla ei ollut omaa huonetta, nukuimme kaikki 4 samassa makuuhuoneessa...). Auta armias, jos en ollut siivonnut, tiskannut pyykännyt, helvetillinen huuto alkoi. Nämä oletettiin mun tekevän jo aivan pienestä saakka. Lisäksi hoidin 10 vuotta nuoremman sisarukseni kokonaan, vein ja hain tarhasta, ruokin jne. Hoidin kaikki asiat pienestä pitäen itse. Äiti antoi aivan mielivaltaisesti kotiarestia milloin mistäkin, ja arestit kesti viikkokausia.



Luin kerran Alice Millerin kirjasta, että lapset, jotka on joutuneet aina olemaan varpaillaan, ja menemään vanhemman mielialojen mukaan, eivät aikuisenakaan ole itse mistään mitään mieltä. Tämä pätee täydellisesti minuun. Mulla ei ole aavistustakaan, mikä on mun lempiväri, lempiruoka, mihin ammattiin olisin halunnut koulujen jälkeen (ajelehdin vaan työstä toiseen), ei mitään mielipidettä mistään, kaikki käy, enkä vieläkään tiedä, mitä haluaisin elämältä, mistä tykkään jne.

mutta käytti valtaa syyllistämällä ja esiintymällä uhrina/marttyyrina. Me lapset ei koskaan tehty tarpeeksi kotitöitä vaikka kuinka yritettiin siskon kanssa olla ahkeria ja auttaa kaikessa. Ja kaikki mitä tehtiin oli tietysti huonosti ja huolimattomasti tehtyä ja piti ottaa uusiksi äidin valvonnassa. Mikään ei ikinä kelvannut eikä kelpaa nykyäänkään. Äitienpäivät, syntymäpäivät, juhlapyhät jne. olivat yhtä marttyyripainajaista.



Se oli raskasta ja lopputulos oli minunkin kohdallani se, että yritän olla kaikissa ihmissuhteissani liian herkästi mieliksi ja välttää konflikteja. Kesti pitkään ennen kuin opin millään tavoin pitämään puoliani ja edelleenkin koen hyvin herkästi syyllisyyttä milloin mistäkin vaikkei aihetta olisi. Ja menen konfliktitilanteissa helposti lukkoon ja jään sitten hautomaan niitä yksikseni.

samantyylisiä kokemuksia, mutta meillä oli mukana myös fyysistä väkivaltaa.

Koskaan ei voinut ennalta arvioida, mistä asiasta äiti tai isä raivosi ja huutsi.

Säännöt ja rajat muuttuivat äidin mielen mukaan. Erityisesti muistan, miten äitini saattoi haukkua (ala-asteikäisestä alkaen) jonkun ystäväni, että "Liisan kanssa et ole, Liisa on hänestä niin epämiellyttävä, sellainen löysä vätys" tms., mutta viikon päästä kysyä "Miksi et ole Liisan kanssa ollut tekemisissä?". "Mukavina" hetkinä sitten taas lupaili kaikkea, mutta ei koskaan kuitenkaan pitänyt lupauksiaan.

Nyt aikuisena tarkkailen muiden eleitä koko ajan ja yritän epätoivoisesti lukea heidän mielialojaan, välttelen viimeiseen asti konflikteja, yritän miellyttää kaikkia, en osaa sanoa ei, häpeän itseäni, tunnen suurta syylisyyttä ihan kaikesta.

katkaissut kaikki välit äitiini jo melkein 10 v sitten.

JOuduin olemaan aina tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa äidin "tuulta". Tiesin jo siitä, millä lailla äiti avasi ulko-oven avaimella, millä tuulella äiti on. Uskaltaako huikata heit vai painua hiljaa makkariin (mulla ei ollut omaa huonetta, nukuimme kaikki 4 samassa makuuhuoneessa...). Auta armias, jos en ollut siivonnut, tiskannut pyykännyt, helvetillinen huuto alkoi. Nämä oletettiin mun tekevän jo aivan pienestä saakka. Lisäksi hoidin 10 vuotta nuoremman sisarukseni kokonaan, vein ja hain tarhasta, ruokin jne. Hoidin kaikki asiat pienestä pitäen itse. Äiti antoi aivan mielivaltaisesti kotiarestia milloin mistäkin, ja arestit kesti viikkokausia.

Luin kerran Alice Millerin kirjasta, että lapset, jotka on joutuneet aina olemaan varpaillaan, ja menemään vanhemman mielialojen mukaan, eivät aikuisenakaan ole itse mistään mitään mieltä. Tämä pätee täydellisesti minuun. Mulla ei ole aavistustakaan, mikä on mun lempiväri, lempiruoka, mihin ammattiin olisin halunnut koulujen jälkeen (ajelehdin vaan työstä toiseen), ei mitään mielipidettä mistään, kaikki käy, enkä vieläkään tiedä, mitä haluaisin elämältä, mistä tykkään jne.

Hei te kaikki jotka olette tällaisen äidin lapsia,

Auttakaa parisuhteessani. Miten puhua puolison kanssa, jolla on samanlainen tausta kuin teillä? Miten haluaisitte että teidän puoliso ottaisi vaikeat asiat esille?

Meillä välillä vaikeaa, kun toinen ahdistuu kaikista selvittelyista, kokee että asioiden puiminen on heti riitelyä ja riitelyä tulee hänen mielestään kaikin keinoin välttää.

En siis osaa keskustella puolisoni kanssa, koska tämä ei itse ole koskaan kotona oppinut siihen, vaan ajattelee että konflikti on aina pahasta, ja parasta on vaan olla hiljaa.

Itse tulen hulluksi siitä, että ei puhuta! Että on parempi vaan hiljaa kärsiä, kuin kertoa, mitä pitäisi parisuhteessa yms. perhe-elämässä tehdä toisin, että molemmilla olisi mukavaa.

MInä en kestä, että tämä konfliktin pelkääjä sitten on hiljaa ja näen että samalla on mulle vihainen, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen. En siis oikein ikinä tiedä, onko puolisoni tyytyväinen vai ei.

Antakaa vinkkejä!

joka kulkee tiukat tuntosarvet pystyssä ja aistii kuin meedio, että joku ei ole kunnossa, joku ei ehkä tykkääkään tms.



Minulla on kaksi adoptiolasta ja varsinkin nuorempi on kuin sieni: Imee kaiken ja reagoi heti sulkeutumalla, jos joku jollain tavoin viestittää, että jännittää tilannetta tai häntä tms.

Jaa, vaikea ja tärkeä kysymys.



Varmaan ainakin kotona pyrkiä siihen, että lapsi saa olla mahdollisimaan paljon oma itsensä, eikä pyritä muokkaamaan lasta mihinkään suuntaan.



Että vanhemmat näyttäisivät omat tunteensa ja kertoisivat niistä. "Kylläpä äitiä tänään harmittaa, kun ...." jne. Jotta lapsikin oppisi kertomaan omista tunteistaan.



Varmaan pyrkiä kaikin keinoin siihen, että adoptoitu lapsi uskaltaa suuttua ja raivota, ettei hänelle tule tunne, että hänen pitää käyttäytyä jotenkin paremmin kuin biologiset lapset. Ymmärrätkö, että lapsi tajuaa, että hänen ei tarvitse ansaita sitä että hänet on adoptoitu.



Toisaalta, pitää uskaltaa myös suuttua ja olla itse varomatta liikaa herkkää lasta.



Pitää varmaan antaa lapsen avautua omassa tahdissaan, painostamatta, utelematta. Kun lapsi jotain kertoo, niin antaa tämän kertoa ihan rauhassa, ja olla itse päsmäröimättä. Riittää että itse on hiljaa tai sanoo hmm. yms.



t. hyvin herkän lapsen äiti

eli halusimme lapset adoptoimalla ja adoptiohan ei lähtökohtaisesti olekaan hyväntekeväisyyttä. Tosin lasten kuullen aina joku mummo alkaa paasata sitä, miten hyvä näiden on, kun ovat viimein hyvän kodin saaneet jne.



Lapset saavat näyttää kotona tunteita ja olla myös kiukkuisia, vihaisia jne. Muistan kun esikoinen sai ekan raivarinsa - olin haljeta onnesta, kun viimein uskalsi. Sehän oli minulle luottamuksen osoitus.



Ongelma ei ole niinkään meidän kanssamme, vaan muualla. Siis nyt kun lapset ovat jo eskarissa, koulussa jne. He lukevat minusta liikaa muiden ihmisten mielipiteitä ja todennäköisesti ihan tiedostamattaan pyrkivät miellyttämään ja mukautumaan jne. Ja jos joku on ennakkoluuloinen tai jollain tavoin torjuva, varsinkin nuorin tosiaan menee ihan lukkoon ja sulkee kaiken kommunikoimisen.



Vaikea jotenkin auttaa kotoa käsin, kun ei voi olla enää joka hetki paikalla!



40

Kun lapsi jotain kertoo, niin antaa tämän kertoa ihan rauhassa, ja olla itse päsmäröimättä. Riittää että itse on hiljaa tai sanoo hmm. yms.

Tämä on musta tärkeää. Jos ei pieniä asioita kuunnella, miten sitten isoja. Ja kuuntelu on just tota, että sanoo "hmm", eikä esim. arvota kaikkea. Itsellänikin on aina tuntosarvet pystyssä. Äidilläni on vahvat mielipiteet asioista yleensä.

ja ovat vieläkin.



Vaikuttaa nyt aikuisenakin niin etten voi ikinä luottaa siihen mitä tekevät. Esimerkiksi omat hääjärjestelyt piti kaikki tehdä itse. Tiesin jo etukäteen ettei kannata uskoa äidille mitään tehtävää. Ainoa asia mitä äiti teki ennen häitä, oli että hän soitti joka viikko. Joka toisella kerralla hän oli paniikissa siitä, että ei kai hän vain joudu tekemään mitään häissä/häiden eteen. Joka toinen viikko taas oli vihainen, kun minä en anna hänen tehdä mitään.



Ei se oikeastaan ole kovin ennalta arvaamatonta, olen niin tottunut siihen.



Olen tottunut ajatukseen, että suhtaudun kaikkiin ihmisten puheisiin samalla tavalla: jos joku lupaa jotakin tai jonkin asian on tarkoitus mennä tietyllä tavalla, nyökkäilen mutta en usko sanaakaan. Teen asiat omalla tavallani valmiiksi itse.

johon monet ihmiset haluaisivat tutustua lähemmin. Olen ystävällinen ja empaattinen, mutta en halua kertoa itsestäni juuri mitään. Joku on sanonut minua salaperäiseksi. Vaistoan ihmisten mielialat ja tunteet, ja poistun paikalta jos vähänkään tunnen, etten ole tervetullut tai joku ei vain pidä minusta. Tarkkailen jatkuvasti muiden eleitä. Mietin etukäteen tilanteet läpi, mitä sanon ja miten käyttäydyn tilanteissa. Äitini sai raivokohtauksia mitättömistä asioista, kotimme oli hänen kotinsa, jossa me saimme olla silloin vain kun hänkin. Joskus jouduin olemaan ulkona myöhään odottamassa kunnes äiti tulee kotiin. Koulusta en olisi halunnut kotiin tulla, kun en tiennyt mikä siellä odotti. Saatoin lapsena joutua tekemään jotain pientä työtä monta tuntia, jotta opin. Esim, tiskaisin muutamaa astiaa 2h, kun äidin mielestä ne ei tule 15 min. puhtaaksi. Välit katkaisin silloin kun muutin kotoa pois. En ole ollut moneen vuoteen yhteydessä. Toki sisarusteni kautta joskus hänestä kuulen.

Voi sua pikkuista! Jos pystyisin, rupeaisin sun äidiksi, oltaisiin oikein hyviä kavereita. Ehkä sä voisitkin ottaa "sisäisen äidin" tai äidin mallin jostain tuntemastasi naisesta, tai olla itse itsellesi lempeä äiti. Semmoinen mitä me kaikki tarvitaan, ettei tultaisi säikyiksi näkymättömiksi lapsiksi.

Niin en tiedä.



Ainoa mikä tulee mieleen, että silloin kun olette yhdessä liikkeellä ja kohtaatte noita ennakkoluuloja tms., niin näytät esimerkilläsi miten sellaiseen pitäisi suhtautua.



Eli kun joku laukoo jotain, niin näytät lapselle että et itse mene hämillesi, sanot joko jotain asiallista takaisin, tai sitten vitsailet tms. lapsesi kanssa, että mitähän toikin oikein puhuu.



Eli oma esimerkkisi on varmaan ainoa mitä voit tehdä. Näytä että et jännitä ja opeta lapsiasi suhtautumaan ihmisiin avoimesti. Opettaa voi vain omalla esimerkillä.



Esim. sille mummolle voi lapsen kuullen sanoa jotain takaisin, jotain mitä lapsi voi sitten itsekin käyttää kun joutuu tilanteeseen yksin.



"Mehän tässä ollaan onnellisia, kun saatiin näin ihanat lapset!" tms.



miltä kuulostaa?

johon monet ihmiset haluaisivat tutustua lähemmin. Olen ystävällinen ja empaattinen, mutta en halua kertoa itsestäni juuri mitään. Joku on sanonut minua salaperäiseksi. Vaistoan ihmisten mielialat ja tunteet, ja poistun paikalta jos vähänkään tunnen, etten ole tervetullut tai joku ei vain pidä minusta. Tarkkailen jatkuvasti muiden eleitä. Mietin etukäteen tilanteet läpi, mitä sanon ja miten käyttäydyn tilanteissa.

Varsinkin tuo, vaistoan jos joku ei pidä minusta enkä varmasti tuppaannu seuraan. Sen takia mulla on aina ollu vaan pari kaveria, kun en paljon lähesty ihmisiä, jos en ole ihan varma että se kaipaa mun seuraa. Enkä myöskään halua kertoa itsestäni, ellen todella luota ihmiseen. Ärsyttävintä on nyt se että mun mies on hillitön hölösuu, kertoo kaikille kaiken itsestään. Oon huomannu että mun äiti käyttää sitä hyväkseen ja kyselee mun mieheltä esim. millon minä olen lomalla tai miten mulla koulussa menee. Ei voi kysyä multa ja varmaan siksi kun tietää etten kertoisi. Miksi kertoisin kun tekemisissäni on kuitenkin jotain väärää.

Mun äiti on todella vaativa ja ties vaikka mitä. Raivosi pienemmästäkin asiasta. En muista että se ois koskaan osannu pyytää lasta tekemään mitään. Huusi pää punasena siitä, että en oo taaskaan siivonnu sitä ja tätä vaikka sata kertaa sanottu. En koskaan kuullut että ois sanonut.. Mä olen lukenut narsismista ja olen kyllä tullut siihen tulokseen, että hänellä on paljon niitä piirteitä. "Näkymätön lapsi = täydellinen lapsi" jne.

Älä tee sitä tai tätä, ettei äidille tule paha mieli.

Älä itke, ettei äidille tule paha mieli.

Älä valita, asiat on vain pakko kestää.



Negatiivisia tunteita ei saanut eikä saa näyttää. Ei ainakaan itkeä, se kun on ahdistavaa äidistä. Piti olla vahva ja reipas!



Vasta aikuisena opin näyttämään kaikkia tunteita. Opin vihdoinkin, että minulla on lupa itkeä ja huutaa siinä missä nauraakin.



Vieläkin syyllistyn helposti ja mietin muiden tunteita ennen omiani. Minulla on juuri nyt terveysongelmia ja yritän kovasti olla tuntematta syyllisyyttä mieheni ja lasten puolesta. Heillä kun on huoli minusta. Tähän soppaan äitini heitti lusikkansa myös sanomalla olevansa aivan tolaltaan terveyteni puolesta. Nyt sitten varon taas sanomisiani äidille, ettei hänelle tulisi pahempi olo puolestani, arg!



Toivon etten tukahduta omien lapsieni tunteita niin kuin äitini teki/tekee. Lapseni saavat itkeä ja raivota, vaikka se sattuisikin minuun. Välillä lipsahtaa jokin: Äidille tulee paha mieli, jos teet noin, mutta yritän karsia niitä tietoisesti pois.

Noin juuri me pyritään aina toimimaan. Yleensä nykyään en edes huomaa tuijottamisia yms.



Huomasin että koulussa adoptiolapsiin suhtaudutaan todella ennakkoluuloisesti: Lähtökohtaisesti niin, että he eivät voi menestyä koulussa, ovat jotenkin tyhmempiä tms.



Eli lapsella on tosi iso riski alisuoriutua ja epäonnistua, kun paine on nimenomaan siihen suuntaan. Se on se mitä odotetaankin.



Tai sitten heiltä ei vaadita samaa - eli hyvitellään sitä karua lapsuutta väärällä tavalla.



Ei vaan osata ottaa vain lähtökohtaisesti lapsena, vaan ennakkoluulot värittävät suhtautumista.



40

Oma äitini oli arvaamaton sekä vihoviimeinen marttyyri. Lapsuuteni oli todellakin sitä että yritimme miellyttää äitiä ettei äidille vain tullut mistään paha mieli, mutta äitiä ei kiinnostanut yhtään kuinka paha mieli minulle tuli hänen sanomisistaan.

Meidän äiti uskoi ruumiilliseen kuritukseen. Vielä tänäkin päivänä kelailen syitä milloin mistäkin syystä hyppynarulla piestiin, syyt oli välillä aika tuulesta temmattuja.

Muutin myös asumaan kauas äidistäni, mutta nyt palattuani takaisin kotikaupunkiin äiti alkaa kontrolloida elämääni.

Yritän edelleen käyttäytyä ettei äitini loukkaannu mistään, ja nyt kun tiedostan mistä oma käytöseni johtuu, ärsyynnyn siitä miellyttämisestä. Alan uskoa että loppu elämä sujui itseni kanssa paremmin jos kävisi puhumassa lapsuuteno möröistä.

pintaan raskausaikana tai kun hoitaa vauvaa? Mulla on ollut ihan kauheita fiiliksiä nyt jo useampaan otteeseen, oon viimeisilläni raskaana ja hoidan pientä taaperoa kotona. Alkaa välillä ahdistaa ihan järjettömästi nämä asiat :(



Oon äidillenikin puhelimessa jo itkenyt, mutta se ei vain ymmärrä :( Äiti alkaa vain naureskella, että "ei musta tunnu yhtään pahalta, toi on tollaista teinimäistä, käyttäydy kuin aikuinen!"



Äitini ei esimerkiksi halunnut osallistua vauvanhoitoon mitenkään, kun ehdotin että hän voisi vaihtaa vaipan niin käveli vain pois. Sitten valittaa kovaan ääneen "enkö mä kelpaa, enkö mä saa tulla katsomaan sitä pientä". Sitten kun olen lopulta kivahtanut, että senkun tulet, ihan koska haluat, en minä ole kieltänyt, niin menee ihan hiljaiseksi. Pariin viikkoon ei kuulu pihahdustakaan, sitten kun puhutaan puhelimessa niin alkaa taas se, että hän ei voi tulla katsomaan lapsenlastaan, kun minä olen aina niin vihainen enkä anna hänen tehdä mitään.



Tätä äiti hokee varsinkin kaikille tutuille mielellään, kuinka hänen tyttärensä on sellainen, että kylään ei uskalla mennä ja mitään ei uskalla tehdä, kun minulta tulee hänelle sanomista.



En jaksaisi enää tätä ja toivoin jotenkin että äiti olisi minulle tukena nyt kun saan lapsia :( Turha oli tietysti muuta odottaakaan. Muistan kyllä hyvin etten nuorena uskaltanut puhua ikinä mistään ongelmistani, kaiken piti olla aina täydellistä jne.



Äiti manipuloi isää aina suuttumaan ja huutamaan meille lapsille ja tuli sitten jälkeenpäin selittämään kuinka isää ei kannata suututtaa, isässä on jotain vikaa jne. Olen vasta aikuisena alkanut ymmärtää tämän kuvion.



Olen nykyään aika usein itkenyt näiden asioiden takia. Tuntuu että monet hyvät ihmissuhteeni ovat kariutuneet kun olen kuunnellut äitiäni enkä itseäni. Äiti eristi meidän lapset tehokkaasti kaikista sukulaisista ja nykyään mielellään syyllistää minua siitä, että en pidä yhteyttä näihin itselleni tuntemattomaksi jääneisiin ihmisiin.

ei voi vain muuta, kuin alkaa elämään omaa elämäänsä. Äidistä on pakko päästää irti. Eli jos äiti suuttuu, niin se on sen oma häpeä.



Muuten ei voi täysipainoisesti elää omaa elämäänsä tai oman perheensä elämää.



Nämä asiat todella nousevat lapsen saannin myötä pintaan. Yhtäkkiä muistaa asioita lapsuudesta ja tajuaa millaiset omat vanhemmat ovat olleet.



Ehkä lopullinen irtiotto omista vanhemmista tapahtuu vasta silloin.