Itseään kunnioittava nainen synnyttää keisarileikkauksella

vinkkinä sektioon joutuville: opetelkaa oikea ylösnousu tekniikka ja liikkeelle mahd. pian, ei silloin satu niin paljoa.

vinkkinä sektioon joutuville: opetelkaa oikea ylösnousu tekniikka ja liikkeelle mahd. pian, ei silloin satu niin paljoa.

Tekniikan kun oppii, niin on jalkeilla tuota pikaa. Ja ylösnousemista pitää vain sitkeästi treenata.

Minä olen näitä ihmenaisia, jotka nousivat ylös jo parin tunnin päästä. Kätilö pakotti, mutta toisaalta oli niin hyvät kipulääkkeet että ei haitannut. Vauva nukkuin vatsan päällä ja sain hänet hyvin hoidettua, vaipat vaihdettua, syötettyä. Joten ihan hienosti meni.

[/quote]

Ensimmäinen synnytys nimenonaan n. 30 vuotta sitten oli luomu. Sain toki kamman käteeni, jota sain puristella. Repeydyin niin pahasti, että istuin uimarenkaan päällä useamman viikon. Luomua oli niin viimeisen päälle. Seuraavat olivat sektioita. Pahoinvoitilääkitys ei ollut sitä luokkaa kuin nykyään. Oliko edes. Oksensi kaaressa. Alakautta en enää voinut synnyttää, sillä siinä rytäkässä ensimmäisellä kerralla menivät värkit sen verran pahaan kuntoon. Omalta kohdaltani ei tarvitse enää huolehtia synnytyksistä. Se on mennyttä elämää. Haluaisin vain, että tulevilla sukupolvilla olisivat nämäkin asiat paremmin. Mutta ei taida löytyä muita halukkaita asiaa parantamaan.

[/quote]

helvetillinen alatiesynnytys 30:nen vuoden takaa... Onko sulle ap tullut mieleen että hommat voi mennä nykyään hiukan eri tavalla kuin 30 vuotta sitten? Ja että kaikkien mielestä alateitse synnyttäminen ei ole yhtä kamalaa kuin sun mielestä?



Mä ainakin kunnioitan itseäni naisena ja omaa kroppaani, ja nautin just siitä että mun kroppa on neljä kertaa tehnyt sen mihin naisen elimistö on luotu- synnyttänyt lapsen. On siinä apuna tarvittu lääketiedettäkin- mitä nyt milloinkin eri synnytyksissä; käynnistystä, imukuppia, ilokaasua, epiduraalia, spinaalia... ja onneksi on ollut noita apukeinoja. Muuten tunnelmat olisivat voineet olla vähän erit synnytyksen jälkeen eikä lopputuloksena olisi ollut aina sitä tervettä vauvaa. Mutta kaikista synnytyskokemuksistani huolimatta (niin hyvistä kuin huonostakin) ei ihan äkkiseltään tulisi mieleen vaatimalla vaatia sektiota joka on rajumman puoleinen lääketieteellinen toimenpide- toisin kuin spontaani alatiesynnytys. Eri asia tietenkin on tilanne jossa alateitse synnyttäminen muodostaa riskin äidille tai lapselle- silloin pitää valita se pienin mahdollinen riski eli sektio.



Toivottavasti ap saat joskus tuon synnytystraumasi käsiteltyä, se syö sinua sisältä ja kuluttaa voimavarojasi turhaan ahdistukseen...

Ja olen ylpeä että uskalsin ja näin että jaksoin. Niiden jälkeen ei ole tarvinnut valittaa pienistä kivuista. Tunnen itseni paremmin, tiedän selviytyväni melkein mistä vain. Kummastakaan synnytyksestä ei jäänyt mitään traumoja, jsa luomusti synnytän seuraavankin jos se on lapsen kannalta mahdollista.

Toivottavasti ap saat joskus tuon synnytystraumasi käsiteltyä, se syö sinua sisältä ja kuluttaa voimavarojasi turhaan ahdistukseen...

Tosin voin todeta, että niin kauan kun on sinunkaltaisiasi reippaita tyttöjä, niin nämäkään asiat eivät muuksi muutu. Pistä kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tykönäsi on ollut joko suojelusenkelit tai tavattoman hyvä onni. Olisit saattanut joutua elämäänsä kyllästyneen kätilön käsiin toisessa sairaalassa tai hyvä tohtori olisi sanonut, että nyt ei kannata enää spinaalia laittaa. Näin käy liian monelle. Ja niin ei pitäisi käydä yhdellekään.

Minäkin olin aikanani niin reipas tyttö, että hankalan ensimmäisen kokemuksen jälkeen vielä leikkiin ryhdyin. AJattelin, että ei se voi sen hurjempaa olla kuin ensimmäisellä kerrallakaan. Halusimme mieheni kanssa suuremman perheen ja lapset olivat ja ovat meille rakkautemme sinetti. Joten kyllä traumat on silloin jo käsitelyt, kun päätös muista lapsista on tehty.

Asia on sydäntäni lähellä. Olen tällainen utopisti. Haluaisin, että naiset saisivat kokea synnytyksen sellaisena kuin se heille sopii - ei sellaisena kuin se kätilölle tai kunnan budjettiin parhaiten passaa.

jos olisin silloin tiennyt mita nyt tiedan, ni oisin ottanut sektion.

Niin miehet kuin naisetkin ovat todenneet, että kannattaa ottaa kaikki kivunlievitykset mitä vaan on tarjolla. Myös imetyksen suhteen ovat hyvin vapaamielisiä, eivätkä todellakaan painosta tai syyllistä.



Kyllä se on niin että äidit itse näitä käsityksiä pitävät yllä, ei lääketiede. Synnytys nousee hattuun aika monella.

että voitaisiinko pikkuhiljaa päästä siitä "kipu palkitsee" -meiningistä synnytyksen suhteen, kuten on päästy kaikkien muidenkin operaatioiden suhteen? Eli naiset, ei klorifioitaisi enää tänä päivänä sitä, miten joku on ilman lääkkeitä ja kärsien synnyttänyt....



Lopputulos, elävänä syntynyt lapsi ja hyvinvoiva äiti, kai lienevät se tärkein lopputulos. Eikö vaan?

Kyllä se on niin että äidit itse näitä käsityksiä pitävät yllä, ei lääketiede. Synnytys nousee hattuun aika monella.

Tuo oli sattuvasti sanottu. Niinhän sitä väitetään, että synnytysjutut ovat naisten inttitarinoita.

Toivottavasti ap saat joskus tuon synnytystraumasi käsiteltyä, se syö sinua sisältä ja kuluttaa voimavarojasi turhaan ahdistukseen...

Tosin voin todeta, että niin kauan kun on sinunkaltaisiasi reippaita tyttöjä, niin nämäkään asiat eivät muuksi muutu. Pistä kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tykönäsi on ollut joko suojelusenkelit tai tavattoman hyvä onni. Olisit saattanut joutua elämäänsä kyllästyneen kätilön käsiin toisessa sairaalassa tai hyvä tohtori olisi sanonut, että nyt ei kannata enää spinaalia laittaa. Näin käy liian monelle. Ja niin ei pitäisi käydä yhdellekään. Minäkin olin aikanani niin reipas tyttö, että hankalan ensimmäisen kokemuksen jälkeen vielä leikkiin ryhdyin. AJattelin, että ei se voi sen hurjempaa olla kuin ensimmäisellä kerrallakaan. Halusimme mieheni kanssa suuremman perheen ja lapset olivat ja ovat meille rakkautemme sinetti. Joten kyllä traumat on silloin jo käsitelyt, kun päätös muista lapsista on tehty. Asia on sydäntäni lähellä. Olen tällainen utopisti. Haluaisin, että naiset saisivat kokea synnytyksen sellaisena kuin se heille sopii - ei sellaisena kuin se kätilölle tai kunnan budjettiin parhaiten passaa.

mutta meidän sairaalassa (olen samassa sairaalassa synnyttänyt kaikki neljä) ei pihdata kivunlievityksissä eikä vähätellä äidin tuntemuksia. Nykyisin kun lääketiede tietää että äidin kivuliaisuus ja puutteellinen kivunlievitys pitkittää synnytystä ja heikentää sikiön vointia.

Ja kaikki palaute, niin kätilön sanomisista kuin tekemisistäkin tai minun tuntemuksistani sen suhteen mitä itse koin kätilön tarkoittavan, on otettu hyvin vakavasti. On keskusteltu, käyty läpi papereita, pyydetty anteeksikin.

Olen kanssasi samalla asialla sen suhteen että haluaisin naisten saavan kokea synnytyksen sellaisena kuin se heille sopii - ja kaikille ei tosiaankaan sovi sektio, eri syistä, koska me naiset olemme kaikki erilaisia.

Sanot että traumat on käsitelty kun lisää lapsia syntyi... no, oma äitini kantoi traumaa minun syntymästäni kuolemaansa asti, 26 vuotta, vaikka on minun jälkeeni synnyttänyt lapsia alateitse hyvällä menestyksellä. Synnytys epäilemättä oli karmea ja hänen tosiaan olisi pitänyt saada läpikäydä sitä ammattilaisten kanssa. Ihminen on vaan niin taitava että pystyy työntämään pahankin trauman piiloon ja pitämään sen piilossa pitkään mutta sitten se jossain sopivassa tilanteessa aktivoituu taas ja puskee pintaan.

Itse tajusin tämän vasta hiljattain neljättä lastani odottaessa. Eka synnytys ei ollut kiva kokemus, kätilö tyri kipulääkityksen kanssa ja monta juttua meni päin prinkkalaa. Toka synnytys oli kaikin puolin upea kokemus. No, kolmas taas- sujui kyllä periaatteessa hyvin mutta ekan synnytyksen traumat löivät läpi ja henkilökunnan suhtautuminen oli tyyliä "älkää te rouva hyvä puuttuko tähän MEIDÄN synnytykseemme".

Kun sitten neljättä odottaessani hakeuduin pelkopolille, tajusin vasta silloin itsekin kuinka suuria traumoja olinkaan kantanut mukanani. Ja oli aika vapauttavaa puida ne perusteellisesti. Nyt on takana neljäskin synnytys, niin hieno ettei sitä voi sanoin kuvata! Ei se mikään helppo nakki ollut sekään, mutta niin viimeisen päälle hyvin hoidettu kuin olla ja saattaa.

Olet siinä oikeassa että meidän naisten täytyy olla solidaarisia toisillemme. Kyllä- näin on. Ja siihen solidaarisuuteen kuuluu, että jokainen saa synnyttää juuri niin kuin haluaa. Tässä pienen ongelman tuo se syntyvän vauvan turvallisuus, joka edellyttää ajoittain lääketieteellistä puuttumista. Se saattaa muodostaa ristiriidan äidin toiveiden kanssa, ja se miten tilanne hoidetaan on paljon henkilökemiastakin kiinni. Väittäisin kuitenkin, että tämän päivän kätilöt hoitavat hommansa äitiä kunnioittaen ja tekemänsä ratkaisut asianmukaisesti perustellen.

Kuule, nyt meni pieleen

Ensimmäinen synnytys nimenonaan n. 30 vuotta sitten oli luomu. Sain toki kamman käteeni, jota sain puristella. Repeydyin niin pahasti, että istuin uimarenkaan päällä useamman viikon. Luomua oli niin viimeisen päälle. Seuraavat olivat sektioita. Pahoinvoitilääkitys ei ollut sitä luokkaa kuin nykyään. Oliko edes. Oksensi kaaressa. Alakautta en enää voinut synnyttää, sillä siinä rytäkässä ensimmäisellä kerralla menivät värkit sen verran pahaan kuntoon.

Omalta kohdaltani ei tarvitse enää huolehtia synnytyksistä. Se on mennyttä elämää. Haluaisin vain, että tulevilla sukupolvilla olisivat nämäkin asiat paremmin. Mutta ei taida löytyä muita halukkaita asiaa parantamaan.

Ei tietenkään se mene niin, että ilman kivunlievitystä alakautta on aina mahtava ja onnistunut elämys. Monihan joutuu myös sektioon kesken alatiesynnytyksen yrityksen!

Mutta joskus - ilmeisen usein - se kuitenkin onnistuu niin mukavasti, että äidille jää IHAN OIKEASTI hyvä mieli synnytyksestä, ja tahto ja toive synnyttää seuraavankin kerran alateitse. Jos sitä ei halua uskoa, niin ei halua.

Et ole ainoa lapsi, jonka vuoksi äiti on kantanut pelkoa tai traumoja synnytyksestä. Pahin näkemäni tapaus on se, jossa äiti ei edes halunnut lasta, kivun ja surun, aiheuttajaa syliinsä. Tuli surku pientä ihmistainta, jonka vika asia ei mitenkään ollut. Olen usein miettinyt miten mahtoi suhde jatkua. Toivottavasti läheni.



Me käsittelemme myös traumoja niin monin tavoin. Minä olen niitä ihmisiä, jotka surevat ja märehtivät - maailma loppuu justiinsa. Sitten kun on riittävän kauan tätä tietä kuljettu alkaa kaikki kirkastua. Olen valmis jättämään asian taakseni.



Minulla on sellainen olo, että meitä äitejä kyllä myös manipuloidaan paljon tuolla "lapsen parhaaksi" teemalla. Luulen, että jos joku riittävän arvovaltainen taho keksisi väittää että on lapsen parhaaksi, että äiti juo lehmän pissiä raskauden alkuvaiheessa niin jo sitä oltaisiin navetan ovien takana jonottamassa.



Synnytyksessä on mielestäni paljon näitä "Keisarin uudet vaatteet" asioita. Väitteet perustellaan tilastoihin, tulkitaan prosentin sadasosan heitot "merkittäviksi riskeiksi" jne.



Mutta kiitos 68. Olet sitkeä ja upea nainen.

No, ammatillisista syistä tunnen useita gynekologeja. Niin miehet kuin naisetkin ovat todenneet, että kannattaa ottaa kaikki kivunlievitykset mitä vaan on tarjolla. Myös imetyksen suhteen ovat hyvin vapaamielisiä, eivätkä todellakaan painosta tai syyllistä.

Kyllä se on niin että äidit itse näitä käsityksiä pitävät yllä, ei lääketiede. Synnytys nousee hattuun aika monella.

Minusta kivunlievitysmahdollisuuksista on kerrottu hyvin ja niitä myös tarjotaan. Koska synnytykseni ovat olleet nopeita ei kivunlievitystä ole keritty minulle koskaan antaa ja henkilökunta on sitä kovasti pahoitellut. Tämä on minusta ollut omituista, koska enhän selvästikään ole tarvinnut lievitystä jos en sitä ole huomannut ajoissa pyytää esim. siksi että olen nukkunut. Ei sitä kamalan kipeä voi olla jos nukkuu ilman lääkkeitä.

Missä ihmeen paikoissa noita synnytysjuttuja kerrotaan (nettipalstoja lukuunottamatta)? En edes tiedä miten työkaverini ovat synnyttäneet. Hämärästi muistan serkkujeni synnytystavat, mutta en mitään yksityiskohtia ole varmasti kuullut. Samoin itse olen vauvan ollessa vastasyntynyt vastannut lyhyesti synnytystä koskeviin kysymyksiin, mutta tarkemmin asiasta olen puhunut vain äitini ja parhaan ystäväni kanssa. Huvittavalta kuulostaisi jossain mammakerhossa tai puistossa kertoa synnytyksestään. "Hei olen Tiina, Kaapon ja Karoliinan äiti ja luomu-melkein-syöksy-synnyttäjä."

En pidä sitä että en ehtinyt kivunlievitystä saada/ tarvinnut sitä minään olennaisena asiana. Paljon synnytyskipua kovempaa kipua olen kokenut hampaanpoiston ja käden murtumisen yhteydessä enkä koe näidenkään asioiden muuttaneen minua tai ainakaan saaneen minusta parempaa ihmistä.

Luulen että se lääkkeettömällä synnytyksellä ylpeily on usein kuulijan korvassa.

Luottaa pitäisi voida ammattilaisiin, nii-ih... Vaan yllättävän usein ei voi. Itse hämmästyn joka kerran kun kohtelu on hyvää saati erinomaista.



Ongelmahan ei ole pelkästään synnyttäjien kohtelu, vaan naista halveksuvat asenteet yleisemminkin, joita lääketieteen kanssa tekemisiin joutuva nainen saa osakseen pitkin elämäänsä. Sellaisella on seurauksensa vähättelyn kohteille: jotkut sulkevat silmänsä ja ruikuttavat ekstrasti siinä toivossa että viestistä menisi edes kymmenys perille. Toiset taas alkavat pelätä ja väistellä.



Itse olen aina hiukan varuillani ja huolellisesti yritän antaa itsestäni ei-hysteerisen vaikutelman saadakseni mahdollisimman asiallista kohtelua. Saatan liioitella aikaa jonka olen jo mukavasti pärjäillyt oireiden kanssa ettei kuviteltaisi, että kerran kun vihlaisee niin ämmäriepu heti ovella kolkuttaa. Ja esitän vielä rempseämpää kuin olen. Samaten yritän valmistautua henkisesti antamaan suoraan tiukkaa palautetta törkeästi käyttäytyville lääkäreille ja joskus myös hoitajille. Kuin myös valmistaudun puolustamaan vanhenevan äitini oikeuksia heti tarpeen tullen eikä sitten vasta kun on jo myöhäistä. Yritän myös hankkia mahdollisimman paljon tietoa kulloisestakin aihepiiristä, ettei ylitseni olisi niin helppo oikaista.



Esimerkiksi sydänkohtaukseen naiset kuolevat miehiä herkemmin, koska heidän usein epämääräisempinä ilmaantuvia oireitaan ei oteta vakavasti - eivät siis naiset itsekään, varoessaan ärsyttämästä terveydenhuoltohenkilöstöä tekemällä tikusta asiaa.



Ainoa lääkäri joka suhtautuu ankaran vakavasti naisen pienimpäänkin toiveeseen onkin sitten reippaasti rahastava plastiikkakirurgi... joka puolestaan ei piittaa pätkääkään siitä, että auttaessaan yhtä naista näyttämään kuvitellulta "oikealta naiselta" hän samalla saattaa tuhannet todelliset naiset yltyvään epäuskoon oman naisellisuutensa suhteen. Räikeää arvokkuudenriistoa arvokkuuden varjelemisen nimissä.



Naispuolinenkin terveydenhoitoammattilaisto harrastaa vähättelyä - ja ehkä vielä pahemmin? Nainen naiselle suttakin pahempi!?!! Tässäkin keskustelussa on valiteltu puolin ja toisin solidaarisuuden puutetta, ja aivan aiheesta. Ei anneta lupaa toisten kokemuksen pätevyydelle, mutta samaan hengenvetoon omista kokemuksistaan kertojat kuitenkin pitävät niitä kumoavana todisteena toisen vastakkaiselle kokemukselle! Mistä tämä ehdoton tarve olla oikeassa toistenkin asiassa, ja tarve kiistää tasan kaikki mitä toinen sanoo? Eikö toinen saata silti olla osittain oikeassa?



Kiitos kaikille keskustelijoille, jotka ovat yrittäneet pitää kokonaisuuden mielessään ja hyväksyä muidenkin kokemukset kokematta tarvetta vähätellä ketään!

Synnytin alateitse. Minulle oli yllätys, että jouduin odottamaan epiduraalia pari tuntia, sillä nukutuslääkäri ei ehtinyt tulla sitä aikaisemmin antamaan. Kysyin silloin, kun kivut vielä olivat siedettäviä, että saanhan varmasti puudutuksen heti kun sen haluan. No, kätilö lupasi, mutta lisäsi sitten, että täysin varma asiasta ei tietenkään voi olla.



Lopulta vain itkin sängyllä, ajantaju hävisi, en jaksanut enää liikkuakaan. Supistukset olivat rajuja, enkä ehtinyt kunnolla edes vetää henkeä niiden välissä.



Epiduraalin saatuani loppusynnytys sujui hienosti. Pystyin rentoutumaan ja jopa juttelemaan miehelleni, joka oli avuttomana seurannut tuskiani.



Ihmettelenkin eniten sitä, ettei synnytyssairaalassa, jossa suurin osa siellä olevista potilaista on tullut nimenomaan synnyttämään, ollut enempää nukutuslääkäreitä. Aivan käsittämätöntä minusta. Kiireellisin tapaus menee muiden edelle ja siksi moni saattaa jäädä kokonaan ilman puudutusta. Tässä olisi paljon parantamisen varaa.



Olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi saada valita synnytystapansa. Tähänkin asiaan suhtaudutaan mielestäni kuitenkin liian kiihkeästi ja keskustelut menevät lähes aina väittelyksi.

Synnytin alateitse. Minulle oli yllätys, että jouduin odottamaan epiduraalia pari tuntia, sillä nukutuslääkäri ei ehtinyt tulla sitä aikaisemmin antamaan. Kysyin silloin, kun kivut vielä olivat siedettäviä, että saanhan varmasti puudutuksen heti kun sen haluan. No, kätilö lupasi, mutta lisäsi sitten, että täysin varma asiasta ei tietenkään voi olla. Lopulta vain itkin sängyllä, ajantaju hävisi, en jaksanut enää liikkuakaan. Supistukset olivat rajuja, enkä ehtinyt kunnolla edes vetää henkeä niiden välissä. Epiduraalin saatuani loppusynnytys sujui hienosti. Pystyin rentoutumaan ja jopa juttelemaan miehelleni, joka oli avuttomana seurannut tuskiani. Ihmettelenkin eniten sitä, ettei synnytyssairaalassa, jossa suurin osa siellä olevista potilaista on tullut nimenomaan synnyttämään, ollut enempää nukutuslääkäreitä. Aivan käsittämätöntä minusta. Kiireellisin tapaus menee muiden edelle ja siksi moni saattaa jäädä kokonaan ilman puudutusta. Tässä olisi paljon parantamisen varaa. Olen sitä mieltä, että jokaisen tulisi saada valita synnytystapansa. Tähänkin asiaan suhtaudutaan mielestäni kuitenkin liian kiihkeästi ja keskustelut menevät lähes aina väittelyksi.

Juuri näin! On se kumma, että tähän maailman aikaan pitää vielä tunti tai pidempäänkin odotella että saisi kivunlievitystä. Sitä kipua kärsivälle se on tuskallisen pitkä aika.

minun toiveitani kuunneltiin... olin vesialtaassa, joka ei auttanut. Sitten minulle tarjottiin ilokaasua...upea aine...helpotti kipua. Kun synnytyksen kesto venyi... kätilö tuumasi että nyt on epiduraalin ja oksitosiinin aika etten ihan väsähdä ja jää voimia ponnistaakkin. Olin tyytyväinen tähän päätökseen. Lääkäri tuli nopeasti laittamaan epiduraalin ja lapsi syntyi siitä 3h päästä. Omasta toivomuksestani ja koska siihen ei ollut lääketieteellisiäesteitä, ponnistin lapseni jakkaralta 4 minuutissa maailmaan.



Koin että minua kuunneltiin... tietenkin vauvan hyvinvointi olisi mennyt omien toiveideni edelle.

että saisivat sektion, en jaksaisi sitä juonittelua ja kitinää mikä hoitohenkilökuntaan kohdistetaan sektion toivossa.

ompelun jälkeet haava alkaa hitaasti kiristyä, sen yläpuolella oleva, raskauden aikana isoksi venynyt vatsa rempsahtaa sitten siihen yläpuolelle roikkuvaksi pussiksi. Olisin ehdottomasti vaatimassa että yhteiskunta maksaa tämän kauhean kauneusvirheen siistimisestä plastiikkakirurgilla. Please ilmoittakaa mulle missä saan tämän korjausleikkauksen!!!!