Miehen työmatkat ahdistavat ja väsyttävät henkisesti

kuin yh:na. Työmatkaleskellä on sentään se toinen vanhempi edes matkan päässä, jonka kanssa pystyy pohtimaan ja keskustelemaan lasten asioista. Yh taas kantaa kaiken vastuun yksin.

Ei se arjen pyörittäminen rankkaa ole vaan se, että on kaikesta vastuussa yksin ja henkisesti yksin tekemässä niitä päätöksiä.

Eikä ne miehen ole työmatkoilla 365 päivää vuodessa.



t. entinen työmatkaleski, nykyinen yh (ei yh työmatkojen takia) :)

Ei meillä ainakaan miehen työmatkavuosina (14 vuotta) niitä matkoja tiennyt etukäteen.



Ja se on muuten ad hoc, ei ad-hock. Se on latinaa, ei mitään pseudoenglantia...

Meillä on kolme pientä lasta ja todellakin koin tukiverkoista huolimatta miehen työmatkat raskaiksi ja epäoikeudenmukaisiksi. Tämä johti vuosien väännön jälkeen siihen, että mieheni vaihtoi töitä ja on nykyään kotona osallistumassa PERHEEN ARKEEN yhtä kokonaisvaltaisena jäsenenä kuin minä. Ollaan sovittu, että kunhan lapset kasvaa, niin hän siirtyy varmaan taas reissutöihin. On itsekin sanonut, että perhe-elämä on nyt tasapainossa ja arvot kohdallaan, kun lapset on pieniä.

Mieheni on upseeri ja tällä hetkellä tuolla Afganistanin suunnalla. Lapset on 11, 7 ja 5 ja hyvin me täällä kotona pärjätään.

Ollaan tosin totuttu, että rakas mieheni ja lasteni isä on tietynlaisen ammatinvalinnan tehnyt. Tukiverkko on ystävissä suurimmaksi osin, koska molempien vanhemmat asuvat vähän kauempana. Ja jännää, että sieltäkin saa ihan yhteyden Suomeen ja onneksi lomat pelaa. Kukin taplaa tyylillään. Itsekin olen upseerin lapsi ja muutettiin paljon lapsuudessa ja isä ei aina ollut "niin läsnä", mutta olemme siitä huolimatta ihan älyttömän läheisiä. Nämä asiat kun eivät ole niin mustavalkoisia.

Mä en ainakaan kestäisi, en. Ehkä jos olisi enemmän apujoukkoja. Nyt niitä on NOLLA! Mä jo valitan miehen iltavuoroistakin kun nekin ovat raskaita kun mun pitää hoitaa kaikki yksin. Kadehdin niitä joiden miehet tulevat joka ilta klo 17 kotiin...

Pakko tulla tänne sanomaan, että ärsyttää nuo ihmiset, jotka vertaavat työmatkaleskeyttä ja yksinhuoltajuutta keskenään. En väitä, etteikö yksinhuoltajuus olisi rankkaa, mutta kun toisen kanssa on naimisissa, niin siinä on se perusajatus, että toinen on vierssä ja arjessa mukana, eikä kuukausikaupalla toisella puolella maapalloa. (Kun mieheni matkat eivät ole mitään muutan päivän pituisia...) Meillä ei vielä ole lapsia, eikä tule ennenkuin työreissut vähenevät. Pitäköön kuka tahansa tätä ajatusmaailmaa kamalana, mutta minä haluan PERHEEN sitten aikanani, enkä työmatkaleskeyttä!

Siinä vaiheessa kun esikoinen sai diagnoosin ja kuopus ilmoitteli tulostaan, sanoin että nyt loppuu. En vaan jaksanut sitä kaikkea. Esikoisen lääkäri sanoi myös suoraan, että erityislapsi vaatii kyllä kaksi vanhempaa tai toinen uupuu väkisinkin. Mies kiukutteli aikansa mutta vähensi sitten töitään selvästi.



Nykyään elämme tosi vaatimattomasti ja raha on usein tiukilla, mutta paljon parempi näin. Nyt lapsetkin näkevät isäänsä päivittäin.

Oman mieheni kohdalla reissut saattoivat tulla parin tunnin varoitusajalla, paluusta ei tietoa.

Ei sellaista elämää jaksanut, mitään et voi suunnitella ja koin että vastuu kaikesta jäi minun harteille.

Onneksi mies väsyi yhtälailla kuin minäkin ja vaihtoi työpaikkaa.

Miten pitkä voisi olla työmatka, johon päästäisitte miehenne, mikä idea on edes hinkua työmatkalle,,? Koetaanko se jotenkin pakopaikkana suhteesta, että saa lentää yksin muualle, jos työmatka ei ole edes pakollinen, miksi oman perheen arkea haaskataan työnantajan aikaan?

Jos työmatka ei ole pakollinen edes raha ei voi olla syynä.

Tästä tulee joka kerta hirveää vääntöä, saisi työantaja sanoa että ei enää työmatkoja, sillä.pilataab vaan muun perheen arki.

Ottakaa au pair. Reissutyötä tekevän päivärahoista sen maksaa hyvinkin.

Jestas millaisia asenteita. Miehet ei saisi hoitaa töitään kunnolla, vaan pitää tulla juoksujalkaa neljältä himaan, ettei muun perheen arki pilaannu. Äiti on poikki, kun vanhemmat lapset pitää viedä päikkäriin virikkeistymään ja vauva on niin kauheen vaativa.

En ymmärrä tällaista suhtautumista ollenkaan! Onhan jokaisen työnsä hoidettava, ja silloinkin, kun siihen sisältyy työmatkoja. Minun mieheni on usein työmatkoilla ympäri maailmaa, ja joskus pitkiäkin aikoja. Ne kuuluvat hänen työhönsä hyvin kiinteästi. Mieheni työkaveri oli kerran ihmetellyt minun asennettani, sillä hänen vaimollansa oli kuulemma vaikeata asian kanssa. Asia oli tullut ilmi siinä, kun mieheni oli kertonut minun auttavan pakkaamisessa ja vaatteiden valinnassa yms. Kerran mieheni matka maailman ääriin oli ollut hyvin vaikea ja mutkikas, mutta lopulta perille päästyään, nälkäisenä ja väsyneenä hotellihuoneessaan, hän oli löytänyt laukusta sinne pakkaamaani mieliherkkuaan. Hän sanoi, että itku meinasi tulla.

Kannatan lakia jolloin työmatka saisi olla maximissaan 10km. tuo matka on siedettävissä.

Ylimenevä osa on kirjaimellisesti tuomittavaa. Saastetta syntyy verorahoja polttamalla.

Tiet kuluu ja on vaaraksi ihmisille moinen reissaaminen, hajoitaa perheitä tavalla jos toisella. Työn luokse pitää voida muuttaa ja alkaa elämään turvallista perhe-elämää.

Tätä menoa kaikki työpaikat ovat joko Lauttasaaressa tai Erottajalla, jonne kukaan ei pääse ruuhkien takia. Tehtaat voisivt ihan hyvin olla keskellä maaseutua jossa olisi yrityksen tarjoamia asuntoja yksinäisille ja perheille kuten oli ennen ja se oli toimiva ratkaisu. Monet pääsivät elämän alkuun juuri noissa asunnoissa kunnes oli varaa rakentaa oma viihyisä koti läheiselle kumpareelle tai järven rantaan. Nykyajan suuntaus on slumiuttaa työväestö ja nikerryttää ihmisarvoinen elämä ja yhdessä olo. Se oli kaunista aikaa ja antoi toivoa paremmasta joka oli käsin kosketeltavissa. Nykyisin kaikki luisuu läpi käsien ulotumattomuuksiin.