Haluton vaimo

Täällä on muutamia, jotka oikeasti tunnistavat itsensä ap:n mainitsemanlaiseksi, muut puhuvat enemmän mututuntumalta.



Oma kokemukseni on ollut olla tuollainen vaimo. Pihtaaminen ei ollut oma valinta, eikä se johtunut itsetuntoasioista. Tiuskiminen tai läheisyydenkammo ei ollut tietoista. Inhotus kosketusta kohtaan, läheisyyttä, suukkoja, normaalia keskustelua... ne kumpusivat jostain selittämättömästä.



Mieheni jumaloi minua, antoi omaa aikaa, kannusti ja mahdollisti pääsytn harrastuksiin, osallistui kotitöihin ja huolehti ihailtavasti lapsistamme. Kunnioitin häntä ja arvostin, mutta en pystynyt sitä hänelle osoittamaan. Seksi oli välillä todella vastenmielistä suorittaa, välillä se oli osaltani aivotonta jyystämistä ja oman nautinnon hakemista.



Henkinen yhteys oli kuollut jo vuosia aikaisemmin ennen kuin sitten erosimme. Vika varmaan omassa päässä, mutta tunne elää tuollaisessa suhteessa nitisti voimat ja tahdon jatkaa. Annoin miehen mennä ja toivon hänen saavan rinnalleen arvoisensa ihmisen.

Ajattelin voisiko hän olla masentunut? Itse olin masentunut noin vuoden esikoisen syntymän jälkeen mutta käsitin sen vasta kun aloin parantua. Masennusaikanani en jaksanut antaa parisuhteelle mitään. Olisin kiihkeästi kaivannut hellimistä ja ihaiulua mutta en osannut hakea sitä mieheltäni vaan vetäydyin "käppyrään" kun pelkäsin torjumista ja siitä seuraavaa vieölä pahempaa mieltä. Minun mieheni ei toisaalta tukenut yhtään vaan nälvi ja illkui jos huomasi minun olevan epävarma tai saamaton. Tukemisen sijasta hän kosti oman väsymyksensä minulle ja minä taas aloin olla mielenterveyden rajamailla.



Kun aloin parantua ja tajusin missä tilanteessa minä/me olimme olleet, olin todella pettynyt mieheeni. Olen itse tukenut häntä paljon ja tunsin itseni täysin petetyksi kun tuen sijasta hän vain pahensi oloani nyt kun minulla oli ollut vaikeaa. En kyennyt haluamaan häntä ollenkaan ja meillä myös seksi jäi lähes täysin pois. Haaveilin siitä minkä ikäisenä lapsemme kestäisi eron ja pääsisin siitä suurimmasta itse tuntoni murentajasta.



No, tulin raskaaksi siitä kuukauden ainoasta seksikerrasta ja olin aivan maassa että ero ja vapaus huolehtia itsestä lykkääntyi taas parilla vuodella. Mieskin kirosi pari ensimmäistä tuntia... Raskauden puolenvälin lähestyessä luulin miehen olleen ihastunut työkaveriinsa ja asiaa selvitellessä sanoin miehelle että alan vasta np-ultran alla toivoa että kohdussa on elävä lapsi ja että olin jo täysin odottanut eroa mutta raskaus "pilasi" sen mutta nyt tuntuu hyvältä että saimme pakko-jatkoajan. Mies oli täysin hämmästynyt. Ei ollut tiennyt minun suunnitelleen eroa ja oli toki tiennyt että yllätys-raskauteni oli ollut järkytys molemmille, mutta ei ollut arvannut minun suhtautuvan toiseen yhteiseen lapseen niin kielteisesti.



Minä olin luullut että tilanne oli ollut miehelleni täysin selvä. Olimme kuitenkin puhuneet paljon ja olin muun muassa sanonut monta kertaa suoraan olleeni masentunut ja olevani pettynyt häneen kun en saanut häneltä mitään tukea vaikka olin itse antanut pilkkeen silmäkulmastanikin hänelle tukien häntä vuosia hänen omien ongelmiensa kanssa. Olin sanonut täysin suoraan etten koe saavani mieheltäni mitään tukea, enkä halua ottaa sitä riskiä että kokisin tulevaisuudessa vaikeita kausia miehen kanssa joka vain masentaa lisää. Ilmeisesti kuitenkin vain minä olin kuunnellut ja ottanut tosissani asiat joista olimme puhuneet... Mieheni päästi suustaan kaikkea mielestäni uskomatonta kuten että minähän olen (henkisesti) vahva, enhän minä tarvitse tukea vaan olenhan aina ennekin pärjännyt omillani. (Uskotteko miehet oikeasti että se, ettette ole ennenkään tukeneet vaimoanne, tarkoittaa ettei hän tarvitsisi tukeanne myöskään sen hetkisissä ongelmissa?!).



Molemmat luulivat tietävänsä mitä toinen ajatteli mutta todellisuudessa olimme täysin hakoteillä. Ilman tuota yllätysraskautta ja pettämisepäilyjäni olisi mies varmaan tajunnut minun olevan tosissani vasta kun olisin tuonut eropaperit ja alkanut käytännössä puhumaan asunto- ja huoltajuusjärjestelyistä (nyt jo oltiin puhuttu jos erotaan niin mitä sitten-keskusteluina mutta tätäkään mies ei ollut ottanut riittävän vakavasti).



Tuo kun epäilin miehn pettäneen minua ja hänen oli pakko pysähtyä ja keskittyä keskusteluihimme ja todella kuunnella mitä minä sanoin hänelle, taisi olla mies paralle aika moinen järkytys. Siihen asti hän oli täysin ajtellut että tämä nyt on tätä vauvaperheen arkea, välttämätön paha joka menee itsestään ohi sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy. Hän oli ollut loistava isä, hyvä kodinhoitaja ja elättajä - muttei lainkaan kumppani.



Ajattelin lähinnä että oletko AP varma että olet vaimollesi myös kumppani? Pelkkä imurointi ei riitä, eihän sinullekaan riitä että vaimosi pitää kodin kunnossa vaan tahdot hänestä koko vaimon. Voisiko vaimosi olla masentunut, epävarma ulkonäöstään tai itsestään muuten, ehkä hän pelkää että haet seksiä muilta?



Ei saa tehdä oletuksia siitä että toinen tietää sinun tunteesi eikä ainakaan saa ajatella että vaimosi on vahva. Jospa hän onkin riittävän heikko ettei uskalla näyttää sitä tai sinä olet niin varma siitä että tunnet vaimosi ettet osaa kuunnella mahdollisia vihjauksia?



Me muuten ei miehen kanssa eletä vieläkään mitään kuherruskuukautta mutta menee jo paljon paremmin. Lapset taitaa jäädä näihin kahteen vaikka alunperin suunniteltiin isoa perhettä. Suhtaudun edelleen liittomme pienellä varauksella, mutta en enää suunnittele tai toivo eroa. On taas mukava koskettaa ohimennen miehen kättä ja tuntuu ihanalta jos hän tulee halaamaan kesken päivän. Seksi on taas vauvaperheen seksiä- koko ajan kuulostellaan koska itku alkaa :/ Mutta sitä on useammin eikä se perustu "olis varmaan aika purkaa paineita ennenkuin toinen tuntuu sietämättömältä"-seksiä vaan molemmat oikeasti halutaan sitä. Selkeimmin muutos näkyy kuitenkin juuri noissa läheisyyden ja hellyyden osoituksissa ja tunteissa, siis siinä että ne ovat palanneet.