Mitä odotettavissa, kun tukiverkkoja ei ole yhtään vauvan synnyttyä.

vai onko teillä miten suuri perhe ennestään?

eiköhän sieltä uusia ystäviä ja keskustelua vertaistukea löydy!



miksi sukulaisiin on välit etäisiä tai katki? ehkä niitä vois lämmitellä nyt..?

nukkumisen yms. kanssa, ota ensikotiin yhteyttä

ensimmäiseen vuoteen ekan lapsen kohdalla. Eipä tuo haitannut, koska niin pientä en edes hoitoon olisi jättänyt. Vuoroteltiin miehen kanssa vauvan hoidossa jos oli rankkaa ja salillakin pääsin käymään useasti viikossa.

Onhan sillä vauvalla isäkin.



Ja on me muutkin pärjätty. Minullakin on neljä lasta eikä maksutonta hoitoa ole ikinä saatu.

Ei tietenkään av:lta voi odottaa vertaistukea mutta fiksummista paikoista.



Meillä se ettei ole turvaverkkoja on alkanut haitata kunnolla vasta muutaman vuoden kuluttua. Pelkkä yksi vauva oli muutenkin niin meissä kiinni ettei sitä olisi kukaan "turvaverkkolainen" voinut ottaa hoitoon ilman suurta parkua ja tuskaa.

ei kaikilla muillakaan mitään "tukiverkkoja" ole vaan ihan itse se on jaksettava ja järjestettävä elämänsä sellaiseksi, että sen jaksaa.

Ehkä sitten kun lapsi/lapset kasvaa, niin alkaa kaivat sitätukiverkostoa. Eri asia sitten jos vauva huutaa yötäpäivää ja voimat loppuu.

pärjäätte kyllä. Meilläkään ei kummallakaan sukulaisia edes samassa maassa, eikä sellaisia ystäviä, joille olisi voinut jättää vauvan hoitoon, mutta sitä ei tarvittu alussa. Meillä on miehen kanssa läheiset välit, ehkä juuri tästä syystä, eikä onneksi suhteen takia tarvinnut panikoida. Rankkaa oli kuitenkin, kun mies joutui olemaan töissä aika paljon, mutta keskityin olennaiseen eli vauvan hoitoon ja jätin esim. kodinhoidon vähemmälle. Kaikkea ei tarvitse jaksaa tehdä. Tsemppiä!

tukiverkkoja siinä lasten hoidossa aina muka tarvitaan? Ei me mitään verkkoja olla 3 lapsen kanssa tarvittu.



Ja kun sen jo etukäteen tietää, niin miksi lapsia sitten tekemään jos ei masentumatta selviä?

tarvitaanko tukiverkkoja, jos ei tule mitään yllätyksiä: lpasen tai omaa sairautta tms. Mutta hyvähän sitäkin mahdollisuutta on ajatella. Ei kaikki aina mene parhaalla mahdollisella tavalla.



t. ei-ap

on taatusti ihan kiva olla olemassa. siis ei nyt mitään ajtkuvaa hoitajapalvelua ap varmasti kaivanntukaan,mutta jos asuu jossain missä ei tunne juuri keään,niin varmasti on kynnys lähteä vauvan kanssa kerhoihin jne korkeampi kuin jos sieltä jotain muita äitejä tuntee edes hyvää päivää-asteella.



ja jos kaikki muut tutut ovat töissä,olisi varmsti mukava joskus päivisin käydä kylässä/kävelyllä/yhdessä kaupungilla tm..... Kyllä talläisenkin voi laskea tukiverkoiksi,tai että on joku jolle soittaa ja jutella "aikuista" välillä.



Missä päin ap asut?

Jotkut on yksin..

Itselläni oli samantyyppinen tilanne. Olimme juuri muuttaneet kauas sukulaisista (joista ei muutenkaan olisi ollut avuksi). Lapsi oli vaativa, itkuinen, mies paljon töissä.



Seinät meinasi kaatua välillä päälle. Käytin MLL apuja- muuten en olisi varmaan selvinnytkään. Kävin perhekahvilassa, etsin vertaistukea, tutstuin naapureihin.

Minulle oli yksi elämäni suurimmista haasteista pyytää apua. Kannatti kuitenkin, sain ihania ystäviä silloin.

Ota selvää kerhot ja äiti-vauva -jumpat, ota perhevalmennusryhmästä toisten äitien numerot ylös. Perusta heidän kanssaan "ruokapiiri", eli vaikka joka torstai syötte yhdessä lounaan jonkun luona, kiertävällä vuorolla. Sain tällä tavalla neljä hyvää uutta ystävää läheltä kotiani.



Nämä siksi, että suurin riskitekijä vauvan kanssa on minusta se, että jää neljän seinän sisälle. Jos taas tutustut toisiin (esikoisen) äiteihin, niin äitiysloma voi olla ihanaa aikaa nauttia pitkistä vaunulenkeistä, jne, jne.



Meillä on minun suku 300 km päässä ja miehen suku ulkomailla. Lapsia on kolme, ja hyvin olemme pärjänneet. Mutta asenne on tärkeä: päätä pärjätä.

Hoitoapua ei ole ollut isovanhemmista. Onneksi saatiin yhdeltä projektilta kotiapua silloin tällöin, ja sieltä oli kodinhoitaja yötäkin toisen, huonommin nukkuvan kanssa, että saatiin miehen kanssa vähän nukuttua. Silti olin todella uupunut, ja kävin jonkin aikaa psykologilla ja söin masennuslääkkeitä. Asiaan vaikutti varmasti se, että meillä ei öisin nukuttu välillä lainkaan.



Puhu noista ajatuksistasi jo neuvolassa, ja jos lapsen synnyttyä tuntuu raskaalta, hakeudu psykologille ja pyydä apua kunnalta tai kaupungilta.

Meidän ipana valvoi yöt melkein 3 ekaa vuotta ja toinenkin oli siihen tullut jo valvomaan tasaisen varmasti.

Kaksi kertaa sain isäni 100 km päästä katsomaan vauvaa kun kävin neuvolassa ja hammaslääkärissä. Mies kävi töissä toisella paikkakunnalla suurimman osan ajasta ja oli viikonloput kotona. Neuvolasta joskus kysyin mitä tehdä kun vauva ja isompi eivät oppineet nukkumaan, mitään apua ei saanut.Joskus soitin lastenkotiin jossa järjestetettiin unikoulua, mutta meidän lapsi oli sinne liian vanha (ei ollut nukkunut kuin kerran 4 tuntia ja oli jo yli 2 vuotias) ja sinne ei otettu lapsia joiden perheessä oli myös mies. Myöhemmin kuin esikoinen oli melkein kolme vuotta sain lääkäriltä lähetteen sairaalaan unitutkimuksiin, mutta lääkäri ei ottanut asiaa sairaalassa tosissaan ja taas mentiin kotiin itkemään.

Pärjättävä oli ja hengissä selvittiin, mutta kakkosen vauva ajasta en muista mitään.

Apua en enää ikinä edes yritä pyytää mistään kun tiedän ettei sitä kuitenkaan saa. Kyllä sitä pärjää kun on pakko. Välillä tosin haudoin itsemurhaa unenpuutteen vuoksi.

Nyt lapset ovat jo kouluikäisiä eikä turvaverkkoja enää tarvita.Lapset pärjäävät jo hetken yksinään, tosin 5 vuotiasta en kovin pitkäksi aikaa jätä isompien kanssa.

Mummolassa voimme pikaisesti käväistä ja mummolle keitämme kahvit, jos meillä käy mutta sen enempää emme ole tekemisissä heidän kanssaan.

Lasten serkkuja käy meillä joskus yötä, mutta he eivät suostu ottamaan meidän lapsia yöksi, me otamme heitä joskus yöksi. Ehkä nämä serkut ovat se meidän turvaverkko vaikka asuvatkin useiden satojen kilometrien päässä ;)

(Vanhin lapsistamme on erityislapsi ja erittäin vaativa, joten ymmärrän ettei kukaan halua olla samassa talossa kovin pitkää hänen kanssaa).

Keksikää jo ennen lapsen syntymää selviytymisstrategia niin varmasti pärjäätte.

lastenhoitoapua ensimmäiseen vuoteen, sillä en olisi antanutkaan lasta edes hoitoon silloin. Henkistä "vertaistukea" sain ihan riittämiin ystäviltäni, jotka olivat myös pienten lasten äitejä.



Hoidin lastani ensimmäiset kolme vuotta kotona pääsääntöisesti itse. Mies oli paljon töissä, joten aika kiinni olin lapsessa. Se alkaa jossain vaiheessa ehkä väsyttämään ketä tahansa.

Kannattaakin yrittää järjestää itselleen myös omaa aikaa ilman lasta säännöllisesti, jos vain siihen on mahdollisuus, esimerkiksi vuorottelemalla miehen kanssa lapsen hoitovastuuta. meillä toimii yhä edelleen hyvin se, että vuorottelemme siinä, kumpi saa vapaapäivinä nukkua pitkään - kummankin ei kannata herätä kukon laulun aikaan, vaan toisen kannattaa nukkua varastoon. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin:-).



Etteköhän te pärjää ihan hyvin vauvan kanssa ilman turvaverkkoakin.

Kaksi ystävää on samassa elämäntilanteessa, ja samassa kaupungissakin. Sukulaisista harvemmin muillakaan varsinaista tukea saa lapsiperheen arkeen.

tarvitaanko tukiverkkoja, jos ei tule mitään yllätyksiä: lpasen tai omaa sairautta tms. Mutta hyvähän sitäkin mahdollisuutta on ajatella. Ei kaikki aina mene parhaalla mahdollisella tavalla. t. ei-ap

tai vammaa molempien lasten kohdalla ja kaikki sukulaiset ja vanhat ystävät asuvat satojen kilometrien päässä mutta ihan hyvin ollaan silti pärjätty. Alettiin heti kulkemaan esikoisen kanssa kaikissa vauvakerhoissa mihin päästiin, vauvauinnissa jne. Hankittiin niitä uusia ystäviä ja sitä kautta saatiin tukiverkkoa, johon on voinut jopa joskus turvautua lasten hoidon suhteen. Suurin merkitys mulle tuolla tukiverkolla on kuitenkin ollut se että on niitä ystäviä ja kevereita joiden kanssa voi puhua ja viettää aikaa, yksin en olisi jaksanut.

Onneksi tänäpäivänä on meset ja skypet niin yhteydenpito sujuu myös kaukana asuviin sukulaisiin helpommin. Esikoisen vauva-aikana ei mulla vielä noita ollut ja silloin olisin juuri eniten tarvinut sitä sukulaisten tukea (vammainen lapsi eikä vielä ystäviä täällä). Mutta siitäkin selvittiin joten eiköhän sitä selviä muutkin.