Onko vauvaperheen elämä ihan kamalaa?

ennen kuin sain lapsia.

Parilla kaverilla tuli synnytyksen jälkeinen masennus, joka teki heidän elämästään todella vaikeaa. Silloin ajattelin etten itse hanki lapsia koskaan jos se muuttaa elämän niin hirveäksi =o



Onneksi kuitenkin uskalsin.

Itse en masentunut ja esikoinen oli ns. helppo vauva ja hänen hoitamisensa mukavaa.

Toinen lapsi oli sitten jo vaativampi tapaus mutta ei sekään elämääni kamalaksi muuttanut eikä parisuhdetta tuhonnut. Väsynyt vaan olin kun en saanut öisin nukuttua.



Nyt kun toisenkin lapsen vauva-aika on ohi, on elämä taas normalisoitunut kun äitikin saa nukkua öisin.



Onhan elämä tietysti erilaista lasten kanssa kuin ilman mutta mukavaa elämää tämäkin on =)

lapsi jonka saisit on OSA sinua ja miestäsi, eli kukaan ei voi tietää millainen hän olisi?



Minä ole täysillä nauttinut jokaisesta saamastani vauvasta, ensinmäinen oli todella helppo kakkonen taas todella vaikea korva-vauva. Itkua riitti kaksi vuotta, seitsemän vuoden päästä saimme vielä kaksi suloista vauvaa (onneksi ilman korva ongelmia). Elämämme ei juurikaan ole muuttunut sitten nuoruusvuosien, ainostaan emme käy kaupungilla usein. Nautin nyt tästä vauvasta joka on meidän viimeinen.



Se muuttuuko elämä vaikeaksi on asenteista kiinni ei muusta!



t. kahden sairaan lapsen äiti (ekalla ja tokalla, korvat)

vauva vaatii aina sitoutumista ja sen tiedostamista, ettei sen jälkeen enää ole samanlaista vapautta. Mutta. Se on ihanaa aikaa. Mulla tässä alkamassa kolmas vauvavuosi peräjälkeen, rv 40+5. Tämä edellinen 1v tässä vieressä leikkii autoilla ja traktoreilla ja käy väliin vähän taputtelemassa äitin polvea, 2v nukkuu vielä ja saakin nukkua, on just oppinu potalle ja juttelee ja laulaa koko ajan. Käy väliin äitin sylissä, halattavana ja taas menee ja touhuaa omiaan.



Väsymyksen ja "kamaluuksien" kanssa autta eniten se, että ottaa asioista selvää. Kun esim. raskausajan hormoonivaihtelut saa mielialan poukkoilemaan, ni kumpaakin osapuolta helpottaa, kun tietää, että se ei oo mitään muuta kuin valmentautumista vauvan kanssa elämään. Itelle on ollu pahinta viimeinen viikko. Supistelee, juilii, sattuu, nivuset hajalla ja tämä pieni ei vaan älyä, että olis aika hankkiutua maailmaan.



Mutta väsymys iskee, kun pieni on kipeä, itkee, tuntuu ettei konsteja ole. Helposti tulee tunne, että on ihan avuton pienen itkun edessä, kun tuntuu, että mitään keinoa ei löydä. Meillä onneksi on sellainen tasapaino, että jos toinen oikein väsyy, tulee toinen ja ottaa tilanteen.. Ja taas on vara sanoa, että en vaan jaksa, nyt on sun vuoro.. Arjesta selviää, kun haluaa..



Parisuhteenkaan ei tarvi kärsiä. Tosin seksi jää vähemmälle, ainakin meillä, kun 2v ei nukahda ennen 22:ta vaikka tekis mitä ja 1v herää ennen 7ää.. Mutta toisaalta se tekee seksistä vaan parempaa. Läheisyys, siis ihan henkinen, tulee isoksi osaksi suhdetta. Puhuminen on tärkeää. Ja vaikeina hetkinä kannattaa palata niihin ihaniin aikoihin, kun se oma puoliso oli parasta maailmassa.. Ja kuinka ollakaan, sitähän se on edelleen.. :)



Vauva-aika vaatii eniten sitoutumista ja joustamista. Pikkuasioista ei kannata nipottaa. Ja kannattaa miettiä, onko jossain tilanteessa tärkeämpää, että ite levähtää, ku että tiskipöytä kiiltää.



Vauva-aika ei ainakaan meillä oo ollu todellakaan kamalaa, vaan ihanaa aikaa. Tosin parasta on vauvan ihan ekat viikot, ku se on kokonaan mun.. Sit ku se kiinnostuu ympäristöstä, se ei oo enää niin kokonaan vain äitin..

Yhden vauvan kanssa voi tehdä melkein mitä vaan, voi shoppailla, matkustella jne. ja kotitöihinkin jää aikaa. Yöimetys ei vaadi valvomista, jos otat vauvan viereen ja isket tissin suuhun ja jatkat unia.

Että kun teet niin ja näin, niin sulla on ihanaa leppoisaa sen vauvan kanssa ja vain nautit elämästä.

Ja näin oikeesti kuvittelevatkin helppojen vauvojen äidit, että heillä on helppoa, koska he osaavat olla äitejä niin kovin luonnostaan.

Mutta oikeesti yöimetys voi vaatia valvomista, jos vauva on yleistyytymätön, eikä hiljene niin helposti, että vaan työntää tissin suuhun. Joitain vauvoja tosiaan joutuu kanniskelemaan tuntikausia aamuyöllä, että taas rauhoittuvat, eikä sille vauvan tyytymättömyydelle aina löydy mitään selitystä niin helposta asiasta kuin allergioista.

Eli vauvan yöhoito voi todellakin vaatia paljon valvomista, kukaan ei voi luvata, ettei vaadi.

Ja yhdenkään vauvan kanssa ei voi aina tehdä mitä vaan, shoppailla ja matkustella. Sillä jotkut vauvat hermostuvat herkästi esim. äänistä, jolloin ostoskeskuksissa liikkuminen aiheuttaa vain sen, että vauva vain parkuu ja parkuu, eikä rauhoitu ennen kuin päästään pois hälystä.

Vauva voi myös huutaa kaikki automatkat, jolloin matkustelukaan ei tunnu fiksulta vaihtoehdolta. Ihmetyttää, jos joku äiti raaskii huudattaa vauvaansa autossa vain siksi, että saa itse nautiskella matkustamisesta. Mitä nautintoa se on, kun pieni ihminen joutuu sen eteen huutamaan ja huutamaan ja huutamaan.

Toki kaikki vauvat eivät ole tällaisia huutajia ja herkästi ympäristöön reagoivia. Mutta sitähän et voi etukäteen tietää, että millainen yksilö sinulle annetaan.

lapsesta, omasta asenteesta ja siitä, onko hoitoapua saatavissa. Meidän ainokaisemme oli helppo vauva, nukkui hyvin ja oli hyvin rauhallinen ja sellainen perustyytyväinen vauva. Itsekin otin kyllä alusta alkaen sen asenteen, että en stressaa lapsen kanssa mistään. Imetän, jos maitoa tulee riittävästi ja koen sen helpoksi ja vaivattomaksi, mutta annan huoletta korviketta, jos tuntuu, että oma maito ei riitä. Otan isän mukaan alusta alkaen tasaveroisena vanhempana, eli en omi vauvaa ja yritä tehdä kaikkea yksin. Lähden heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä kauppaan tai kävelylenkille yksin ja jätän vauvan isän huomaan, jolloin isän on pakko ottaa yksinkin vastuuta alusta alkaen, eikä se ole iso kynnys sitten myöhemmässäkään vaiheessa. Annan vauvan hoitoon isovanhemmille, jos tuntuu siltä, että kaipaan omaa aikaa. Annan isovanhempien huolehtia vauvasta kyläilyjemme ajan, jos he sitä tahtovat (ja hehän tahtoivat). Annan vauvalle valmiita purkkisoseita sitten, kun tulee kiinteiden aika. Käytän kertakäyttövaippoja ja puhdistuspyyhkeitä ympäristöstä välittämättä. En pese vauvan pyykkejä erikseen. En tee toista lasta heti perään.



Em. päätökset pitivät ja nautin vauva-ajastakin täysillä. En koe joutuneeni luopumaan oikeastaan mistään (omaa ja miehen kanssa yhteistä aikaakin on ollut aina tarvittaessa), mutta olen saanut paljon lisää.

elämä on hyvin erilaista, riippuen siitä, miten paljon apua on saatavilla.



Kyllä tuntuu hurjalta katsoa, miten miehen sisko saa lähellä asuvilta vanhemmiltaan jatkuvasti apua,, ja miten hän pääsee ihan minne haluaa edelleen, ja nukkumaan aina kun haluaa jne. Eihän se ole kenenkään vika, että meillä on asiat olleet aivan toisin, mutta aivan varmasti se vaikuttaa siihen, millaista elämä on.

Kannattaa ehkä kuunnella niiden kokemuksia, joilla on useampi lapsi ja lapset ovat jo vanhempia. Asiat menevät isompiin raameihin ja kysymyksen ydin siirtyy vain vauva-ajan miettimisestä sen pohtimiseen, millaista elämä on, kun on lapsia eri ikävaiheissa. Kannattaa haastatella tuttuja vanhempia kasvotusten, silloin osaat suhteuttaa vanhemman kokemukset ja ilmaisutavat siihen, miten hän yleensä kokee asioita elämässä, onko hän helposti stressaantuva tai rauhallinen jne. muilla elämänalueilla. Jollekin kaikki muutokset ja vaivannäkö on "ihan kauheeta", toisia samat asiat eivät rassaa samalla tavoin. Tärkeää olisi myös erottaa se, onko lapsissa jotain erityisiä haastavia piirteitä, jotka kuluttaisivat ketä tahansa vai onko enemmän kyse vanhemman omista voimavaroista ja joustokyvystä.



Sitä hyödyttää myös kysellä, kuinka paljon vanhempi kokee nimenomaan lapsen hoitamisen ja kasvattamisen vaativaksi vai onko (kuten usein on) samalla tapahtunut muita, ehkä yllättäviä muutoksia, kuten talonrakennus, työttömyys, rahahuolet, avioero, oma sairastuminen, läheisen menetys tms. Olennaista on myös, kuinka paljon perheellä on konkreettista apua saatavilla (hoitoapu tai taloudellinen tuki) ja onko perhe saanut sitä sen verran kuin on kokenut tarvitsevansa (kaikki eivät sitä tarvitse, toiset tarvitsevat enemmän).



On hyvä muistaa myös, ettei kukaan oman kokemuksensa perusteella pysty sanomaan, millaista sinun elämäsi tulee olemaan, jos saat lapsia. Jos muilla on ollut ihanaa tai kamalaa, se ei ennusta mitään sinun tulevaisuudestasi.

vai useammasta. Yhden lapsen kanssa omaa aikaa on enemmän ja elämä voi olla aika lokoisaa, jos tietysti lapsi on terve ja muut asiat elämässä mallillaan.

Tuttuni sanoi, ettei ikinä selviäisi, jos ei olisi eläkkeellä olevaa mummua, joka hoitaa lapsia puolet kuukaudesta. On tietysti kivempaa, kun lasten ei tarvitse olla niin paljon ruuhkaisissa päiväkodeissa, aamuiset töihin lähdöt eivät rassaa vanhempia ja lapsi niin paljon, töistä ei tarvitse olla pois lasten sairastaessa, päivähoitomaksuissa säästää jne.

Hyvä niille, joilla hoitoapua on saatavilla, mutta moni joutuu selviytymään ilman sitä, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Silloin elämä pitää rakentaa toisin ja elämä voi olla paljon rankempaa ja joustamattomampaa.

On muuten varmasti totta, että lapsiperheen

elämä on hyvin erilaista, riippuen siitä, miten paljon apua on saatavilla. Kyllä tuntuu hurjalta katsoa, miten miehen sisko saa lähellä asuvilta vanhemmiltaan jatkuvasti apua,, ja miten hän pääsee ihan minne haluaa edelleen, ja nukkumaan aina kun haluaa jne. Eihän se ole kenenkään vika, että meillä on asiat olleet aivan toisin, mutta aivan varmasti se vaikuttaa siihen, millaista elämä on.

Musta tuli nimittäin sellanen höyrähtänyt kanaemo etrtä en ensimmäiseen vuoteen antanut lasta kenellekään paitsi isälle. Ja meillä oli kaksi mummoa jotka vaatimalla vaativat lasta yökylään. En olisi voinut kuvitellakaan, että otan vaan jonkun sukulaisen vauvaa katsomaan ja menen itse nukkumaan.

Eikä kannata valittaa, jos valittamisen aihetta ei ole! Elämä kyllä yleensä tasaa ja lasten kanssa, jos missä, joutuu usein nielemään ehdottomat näkemyksensä.

Ja joskus, kun lapsia on enemmän, auttavista käsistä on apua, jos esimerkiksi tarvitsee jotakin lasta viedä tutkimuksiin tai hoitoihin. Superäidit tietysti viihdyttävät koko konkkaronkkaa lääkärikeskusten tai hoitopaikkojen käytävillä tuntitolkulla.

Mä en tajua tuota ainaista valitusta lastenhoitoavusta Musta tuli nimittäin sellanen höyrähtänyt kanaemo etrtä en ensimmäiseen vuoteen antanut lasta kenellekään paitsi isälle. Ja meillä oli kaksi mummoa jotka vaatimalla vaativat lasta yökylään. En olisi voinut kuvitellakaan, että otan vaan jonkun sukulaisen vauvaa katsomaan ja menen itse nukkumaan.