Onko vauvaperheen elämä ihan kamalaa?

mietin minäkin, sillä tosi monessa- lähes jokaisessa- tuttavaperheessä arki näyttää olevan alle 6v lasten kanssa aika kamalaa.

kyllä siinä omat ongelmansa on mutta kaikki on sen arvoista.

Mutta ei kaikilla yhtä rankkaa. Asioihin voi varmasti varautua ja suunnitella. Teillä kun on jo kahden elettyä parisuhdetta takana, ei varmaan tule parisuhteen alkukriisejä samaan aikaan kun lapset pieniä.



Lapset tuovat elämään myös huippuhetkiä ja jatkuvuutta. Lisää rakkautta ja yllätyksellisyyttä. Mutta se ei tule ilmaiseksi.

Mutta se olikin ihanaa. Vauva oli ns. helppo vauva, mies paljon mukana hoitamassa. Paljon se ottaa, mutta paljon myös antaa. Jospa sitä uskaltaisi toisen tehdä...

Tää on sellainen asia, joka vain on ostettava sikana säkissä.

Haasteet lisääntyivät huomattavasti kun lapsi oli ehkä puolentoista vuoden ikäinen. Siihen asti oli voinut tehdä, mitä vanhempia huvitti... nyt pitää mennä enemmän lapsen tahtiin.



Mutta aikaansa kutakin. Ei tämä nyt sentään yleensä mitään hirveää ole.

Suloiseksi vauvaksi naamioitunut olento on tosiasiallisesti ilkeä despootti, jonka itsekkyydessä ei ole mitään rajaa.



Vauva pitää sinua ja muuta perhettä alamaisenaan ja silloin tällöin saattaa vahingossa väläyttää pienen hymynpoikasen orjilleen.



Vauva orjuuttaa vuorokaudet ympäriinsä täysin omien halujensa vuoksi ja heräilee yöllä ihan vaan kiusalla testatakseen kuinka nopeasti alamaiset hänen luokseen tulevat.



Vauvat ovat siis tyrannimaisia julmureita, joihin on kaikenmuun lisäksi kytketty tunnistuslaite, joka reagoi siihen kun vanhemmat yrittävät lähestyä intiimisti toisiaan. Tunnistuslaitteen reagoidessa vauva luonnollisesti estää lähestymisyritykset huudollaan.



Vauvan tyrannivaihe kestää vähintäänkin neljä vuotta ja sen aikana on moni vaipunut hulluuteen....

Mutta antakaas, kun aikaa kuluu ja talossanne on tuollainen 16-vuotias kipakka teinityttö. SILLOIN on ajoittain aika kamalaa ;D

ainakin meillä, MUTTA nyt kolmatta haaveillessa olen törmännyt inhottaviin juttuihin mitä kaikkea vartalolle voikaan tapahtua (esim. tuo yks keskustelun aihe, jossa on kuva alapäästä, joka joidenkin mukaan on aika normaali)... Taitaa jäädä haaveeksi kun kahdesta olen niin hienosti selvinnyt...

Vauvat ovat keskenään hyvin erilaisia, samoin kuin aikuisetkin. Joillain on samantyyppinen luonne kuin itsellä, toisilla on ihan erityyppinen.



Minun kaksi vauvaani olivat keskenään kuin yö ja päivä (ja toinen ei muistuttanut kumpaakaan vanhempaansa temperamentiltaan), mutta ei niistä kumpikaan tehnyt meidän elämää kamalaksi. Etukäteen kuvittelin että vauvavuosi olisi pakollinen paha joka on kestettävä jotta saa lapsen, mutta yllätyksekseni rakastinkin vauvan kanssa olemista.

Sillä mun kokemus on täysin päinvastainen: Ekan vuoden verran kaikki muu elämä jää syrjään, kun kaikki on mentävä vauvan rytmeissä ja vauvan mukaan. Sitten siitä eteenpäin lapsi ymmärtää jo enemmän ja on joustavampi, ja silloin vanhemmatkin taas voivat jo vaatia omien tarpeidensa huomioimistakin.

Yhdellä asia on näin ja toisella juuri toisin päin. Etkä voi etukäteen tietää miten joustava omasi on jo vauvasta asti, vai oppiiko joustavaksi vasta opettamisen kautta.

Haasteet lisääntyivät huomattavasti kun lapsi oli ehkä puolentoista vuoden ikäinen. Siihen asti oli voinut tehdä, mitä vanhempia huvitti... nyt pitää mennä enemmän lapsen tahtiin. Mutta aikaansa kutakin. Ei tämä nyt sentään yleensä mitään hirveää ole.

Sillä pahimmalla hetkellä noin kello kolme aamulla, kun on kantanut koliikkivauvaa ympäri asuntoa viimeiset neljä tuntia, se on aika helvetillistä.



Mutta suurimman osan ajasta se on ihanaa.



Ja sitä tunnetta ei voi kuvata kun seuraa oman lapsensa kehitysta, niinkin pieniä juttuja kuin kääntyminen ja pinsettiote. Ne kuulostaa lapsettomista niin itsestään selvyyksiltä, eikä niissä sinänsä ole mitään ihmeellistä mutta se on vaan niin hienoa.

Vauva vaatii paljon, väsymys on aivan kauheaa, päässä viiraa ja mieskin tuntuu ihan käsittämättömän ärsyttävältä toisinaan. Lapsen saaminen vaatii paljon venymistä ja elämän uusiksi panemista molemmilta vanhemmilta.



Itse olen ollut aivan poikki vauvavuoden jälkeen, mutta palautuminenkin on yllättävän nopeaa, kunhan imetys loppuu ja vauva alkaa nukkua öitä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.



Toisaalta vauvavuosi on aivan ihanaa aikaa. On sanoinkuvaamaton tunne seurata oman lapsensa kehittymistä ynisevästä makkarasta puhuvaksi ja touhuavaksi pikkutaaperoksi. Ja siitä eteenpäin tietysti myös. Lapset ovat pieniä niin hirveän lyhyen ajan, ja sen tajuaa vasta siinä vaiheessa, kun ne jo menevät kavereiden kanssa baanalla...



Pari neuvoa:

-vetäkää aina yhtä köyttä miehenne kanssa!

-vaikka tulee riitoja yms, muistakaa sen johtuvan ennen kaikkea väsymyksestä ja kaiken uutuudesta, ei siitä, että toinen olisi yhtä-äkkiä muuttunut tosi vastenmieliseksi. :)

-isi hoitamaan vauvaa heti alusta yhtälailla äidin kanssa!

-huolehtikaa omasta jaksamisestanne, sekä puolison jaksamisesta

-älkää hankkiko toista lasta, ennen kuin todella jaksatte uuden vauvavuoden. Jokainen ikäero on hyvä ikäero.

-menkää välillä siitä, missä aita on matalin. ;)

Vaikka vauva olisi 'helppo', yöimettäminen vaatii sellaista valvomista, mihin ei ole tottunut, saunomisesta, nukkumisesta, omien asioiden tekemisestä tulee ylellisyyttä. Ja kun lapsia on enemmän, kävelylenkistä tai mistä tahansa omasta tarpeesta tulee ylellisyyttä.



Mutta on siinä omat hyvät puolensa. Enkä osaa kuvitella, miten voisin elää ilman lapsiani, jos heidät menettäisin, maailmani romahtaisi. Mutta olen joutunut myös tutustumaan itsessäni sellaisiin tunteisiin, myös uupumuksen, vihan ja turhautumisen, mitä en ilman lapsia olisi joutunut kohtaamaan.

Yhden vauvan kanssa voi tehdä melkein mitä vaan, voi shoppailla, matkustella jne. ja kotitöihinkin jää aikaa. Yöimetys ei vaadi valvomista, jos otat vauvan viereen ja isket tissin suuhun ja jatkat unia.

Esikon kanssa melkeen eka vuosi meni helposti ilman ongelmia eikä parisuhdekaan kärsinyt. Ongelmat alkoi kaikilla osa-alueilla hiljalleen, kun lapsi rupesi reagoimaan mahallaan ja unillaan ruoka-aineisiin. Eli mahavaivoja, huutoa, itkua ja huonoja unia -> koko perhe rupesi olemaan väsynyt -> parisuhde "katkolla". Tilannetta ei oo helpottanut pikkukakkonen, joka on saannu alkunsa ennen noita esikon ongelmia. Kakkonen syönny huonosti ja minä kuoleman väsynyt. Onneksi samaan aikaan saadaan apua tuon esikon ongelmiin ja sain yhden ruoka-aineen kiinni viikko sitten, mikä kiusannut mahaa ja nyt on lapsonen nukkunutkin neljä yötä niin hyvin, etten muistanut olevan mahdollista. Eli jos jotain raskasta niin valoakin tunnelin päässä. Ei en vaihtaisi pois, vaikka voisinkin lähteä viikonlopuksi johonkin lepäämään ja keräämään voimia.



Eli kamalaa on, jos tulee jotain "ongelmia" eikä saa tarpeeksi apua joko neuvolan kautta taikka sitte läheisiltä. Hyvällä tuurilla ei ole yhtään mitään ja elämä jatkuu lapsen kanssa niinkun ennenkin.



Parisuhdekin vaikka on "katkolla" tällä hetkellä, niin elellään eteenpäin ja odotetaan että lapset kasvaa ja otetaan sitten taas aikaa enempi meille. Ei pidä niin helposti luovuttaa.

niin sitten se on. Musta vauva-aika oli ihanaa

on elämää, ei sen vähempää! Väillä täyttä kaaosta, välillä kovin harmoonista. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa. En vaihtaisi päivääkään pois :)

Kyllä vauvavuosi oli meillä raskas, molemmilla kerroilla. Valvominen kävi raskaaksi, oli allergioita ja kaikenlaisia vaivoja. En ole erityisesti "vauvaihminen" vaan nautin enemmän sitten kun lapset kasvavat vähän ja alkavat puhua jne.



Mutta lapseni ovat tärkeintä ja parasta mitä minulla on.

Meillä kaksi valvottajaa. Olen todellakin ollut mielettömän väsynyt välillä, mietin vain nukkumaan pääsyä ja päivästä selviämistä. Yöllinen koliikki oli myös aikamoista.



Toisilla lapset nukkuvat tyyliin yön läpi kaksikuisesta. Meillä ei nukuta edes kaksivuotiáana, eivät nämä kaksi eikä tästä syystä ehkä kolmatta tule. Väsymys voi olla kamalaa.



Mutta pois en vaihtaisi. Ovat maailman ihanin asia nämä lapset! Niin paljon tuovat iloa.