HS: Kadutko lasten saamista? -kysely

Minä kadun. Ei musta oikein ole ollut äidiksi ja lapset olisivat ansainneet paremman elämän. Yhdestäkään ei kasvanut kunnon kansalaista ja syytän siitä vain itseäni. Olen niin pahoillani :(

Tällä palstalla on monta ketjua aiheesta. Muun muassa

https://www.vauva.fi/keskustelu/4584067/kuinka-yleista-katua-lasten-han…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2152819/mua-kaduttaa-lapsen-saaminen

https://www.vauva.fi/keskustelu/2792995/sina-joka-olet-katunut-lasten-s…

https://www.vauva.fi/keskustelu/3392038/kun-aitiys-kaduttaa

https://www.vauva.fi/keskustelu/3278292/kadutko-koskaan-lasten-hankkimi…

https://www.vauva.fi/keskustelu/3159173/kun-aitiys-ei-ollutkaan-unelmie…

https://www.vauva.fi/keskustelu/4969247/aitiys-kaduttaa-tutkijat-pereht…

https://www.vauva.fi/keskustelu/3598881/aitiyden-katuminen

https://www.vauva.fi/keskustelu/2552565/onko-kukaan-katunut-lasten-hank…

https://www.vauva.fi/keskustelu/2796729/aiteys-lapsien-hankkiminen-ja-k…

https://www.vauva.fi/keskustelu/4626854/vaestoliiton-mukaan-lapsen-saam…

En todellakaan. Paljon olen muutenkin saanut aikaan, mutta lapset (3) on ilman muuta kaikkein paras juttu.

Kyllä kadun, koska hullu akka alkoi kiusaamaan minua niillä lapsilla eron jälkeen ja on vieraannuttanut lapset täysin minusta paskapuheillaan ja kaikin keinoin mitä on vaan keksinyt.

Vierailija kirjoitti:

Minä kadun. Ei musta oikein ole ollut äidiksi ja lapset olisivat ansainneet paremman elämän. Yhdestäkään ei kasvanut kunnon kansalaista ja syytän siitä vain itseäni. Olen niin pahoillani :(

Tämä meni vähän tunteisiin. Teit varmasti siinä elämäntilanteessasi ja niillä voimillasi mitä sulla oli, sen mitä pystyit ja jaksoit.

Lapset on parasta mitä ikinä voi olla. Montaakin asiaa voisin katua, mutta en lapsia.  Ei elämässä oikeasti ole mitään niin rakasta ja arvokasta, kuin oma lapsi. 

Kaikki muu on enemmän ja vähemmän turhaa.

Ei elämässä voi olla mitään parempaa, kuin oma lapsi. Mutta sen voi ymmärtää vai sellainen, joka tämän onnen on saanut kokea. Jos ihminen ei näkisi värejä, ei hän voisi koskaan ymmärtää, miltä maailma näyttää väreissä. 

Kun vastasyntynyt lapsi lasketaan syliisi on sinulla kaikki maailman onni ja rakkaus. Miten voisin sitä koskaan katua?

Vierailija kirjoitti:

Kun vastasyntynyt lapsi lasketaan syliisi on sinulla kaikki maailman onni ja rakkaus. Miten voisin sitä koskaan katua?

Siinä vaiheessa voi kaduttaa, kun se ihana vastasyntynyt esim. ajaa humalassa autolla kaverinsa tai jonkun sivullisen kuoliaaksi.

Helppoahan se olisi, jos lapsi olisi ikuisesti sylivauva.

Minä kadun ainakin nyt yhden viinilasillisen jälkeen. Puolison kanssa vuorotellen tehtiin pidempää päivää, ikinä ei voinut tehdä töissä yhtään enempää ja molemmilla suht vaativat työt. Töissä toki joustettiin perheen takia, mutta vastavuoroisesti oltaisiin välillä tarvittu joustoa myös perheen puolelta ja se meni mahdottomaksi. Oli tavallaan riittämätön olo joko siitä, ettei voi kaikkea antaa töissä eikä sitten kotonakaan osaa olla täysillä kun työt odottaa. Molempien työt otti perheen takia osumaa, joskin siis hyvin pärjättiin taloudellisesti eli kyseessä ennemmin henkinen osuma. Ennen lasta oltiin ajateltu, että ehkä ura ei ole enää niin tärkeä osa elämää kun lapsi syntyy. Pieleen meni se arvaus. Tietyn ajan jälkeen oli todettava ettei täyttä uraa ja lapsiperhearkea voi tehdä samanaikaisesti. Olisin halunnut koiran, muttei sitä voitti ottaa kun ei aika olisi riittänyt. Arkisin ehtiminen ja tavallisiin kotiaskareisiin jaksaminen kuten syömään,suihkuun ja nukkumaan oli jo työn takana. Viikonloput meni usein palautuessa ja menee edelleen. Lapsen kanssa toki kaikki ei ole aina ihan suoraviivaista suorittamista eikä toki kuulukaan olla. Pitäisi ehtiä leikkiä, tai olla edes läsnä. Lomamatkat sai unohtaa kokonaan ja kaiken vapaa-ajan tekemisen. Eikä meillä miehen kanssa kovin kummoisia harrastuksia ollut ennen lastakaan, me viihdyttiin ihan kirjojen, leffojen, lautapelien jne kotona tehtävien harrastusten parissa. Meitä kutsuttiin kotihiiriksi, vaikka tosin matkustettiin usein vuodessa joko kotimaassa tai ulkomailla. Kaikki jäi lapsen takia. Ei vaan energia riittänyt, vaikka lapsi itsessään ollut tosi helppo, nukkui yöt hyvin (paremmin kuin me) on rauhallinen, ei kiukkua herkästi. Lapsen kasvaessa toki joo arki helpottuu jossain määrin ja toisaalta tulee lisää huollettavaa, kun toivoo että toisen elämä saa hyvän alun. Lapsi aloittaa parin v päästä yläasteen.

Upp

En kadu.

Lapset ovat ilo. Rakastan heitä.

Elämää.

En tietenkään. En ole ikinä katunut ja itsestäni on ilmeisesti kuiskuteltu sellaista.  että olisin ollut lapsivastainen, . Bullshit.

Siis mitä helvettiä  kun asiat  on oikeast ihan  toisin jos jotkut tajuaa mitä tarkoitan. .

Kyllä se lapsivastaisuus  on ihan muualla ollut vuosien varrella. 

Onko teilläkin ollut niin,  että joku yrittää vastuuttaa teitä joistain sanomisista ja tekemistä 30 vuoden takaa?

Hilpeää että tuollaisiin vedoten,  yritetään esittää,  että joku olisi jotain 2020 luvulla? .  Tai siis oikeastasn ei hilpeää vaan raukkamaista ja  säälittäväö.

Ensin järjestetään ja sabotoidasn asioita jotta saadaan luotua tietty kuva. 

Se ei murene, koska  niin paljon valheita ka vääristelyjä liitetään asioihin  vuosien varrella ja suurin osa ihan ulalla niistä,

Ihmiset on sitten tyhmiä. Eivät osaa  kyseenalaistaa miten asiat  ihan oikeasti on ja lähtevät niin helposti  sairaisiin puolueellisuuksiin mukaan, vaikka tietäisivätkin, että jopa tikoksia tehty eräällä naiselle ja lapsilleen. 

Tekevöt jopa  rikoksia koska? Niin, vain koska joku kertonut heille jotain? 

Kadun. Nepsylapsi, joka sai diagnoosin vasta aikuisena. Elämä ollut hänellä yhtä kärsimystä: koliikkia, viivästynyttä kävelyyn opettelua, motorista kömpelyyttä, aistiyliherkkyyksiä, matemaattisia vaikeuksia jotka rajasivat hirveästi pois ammatteja, koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, koeaikapurkuja (sekä itsensä että työnantajan toimesta), uupumusta, mielenterveysongelmia, itsetuhoisuutta, huumekokeiluja, työttömyyttä. 

Miksi lapseni ei vaan voi olla normaali? Tai edes sillä tavalla normaali, että työssäkäynti sujuisi. Välillä tuntuu, että rakastanko edes häntä. Säälin häntä toisaalta myös, ja toivon hänelle pelkkää hyvää.

Olen alkanut epäillä autismia ja adhd:ta myös itselläni koska en vaan stna jaksa enää. Tai no negatiiviset tunteet ja vihan hallinta ovat koko elämäni ajan olleet vallitsevia tunnettiloja. Ne harvat ilon hetket ovat impulsiivista kohentamista ja kyllästyn pian. Lapsikin on varmasti saanut käytöksestäni osansa. Eli minäkin olen osasyy hänen kirjaan elämäänsä. Lastentekoon pitäisi olla ”ajokortti”.