Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan katunut lasten hankkimista myöhemmin?
01.05.2016 |
Monesti saa lukea, että ihmiset ovat katuneet lapsen vauva-aikana lapsen hankkimista, koska vauvan hoito, valvominen ym. on ollut raskasta. Mutta onko kenelläkään kokemusta, että vauvan hoitoon on ollut helppo sopeutua, mutta sen jälkeen on mennyt paljon raskaammaksi kuin on osannut odottaa ja on alkanut katua vasta silloin?
Kommentit (75)
Vierailija kirjoitti:
No, mulla. En kadu lapsia, mutta en haluaisi itse hoitaa heitä. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, että kunpa kotona ei olisi yhtään ketään... Mulla on niin kova huoli lasten selviämisestä, etten itse haluaisi olla heidän äitinsä, koska teen mä mitä tahansa, niin pieleen se menee kumminkin, ongelmia lapsille tulee aikuisina minusta johtuen kumminkin ja heidän elämänsä on näin ollen ehkä kenties aika turhaa kumminkin. Mutta sitten koska se huoli on osin irrationaalista en voi olla varmakaan, että hylkäämällä heidät heille jäisi ympärilleen parempia ihmisiä ja he pelastuisivat ongelmilta. Tavallaan ajattelen, että hylkääminen olisi vielä pahempi. Niin sitten mä yritän selviytyä äitinä, vaikka vihaankin elämää, kun se on selviytymistä, ei sen kivempaa.
Miksi teit lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mulla. En kadu lapsia, mutta en haluaisi itse hoitaa heitä. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, että kunpa kotona ei olisi yhtään ketään... Mulla on niin kova huoli lasten selviämisestä, etten itse haluaisi olla heidän äitinsä, koska teen mä mitä tahansa, niin pieleen se menee kumminkin, ongelmia lapsille tulee aikuisina minusta johtuen kumminkin ja heidän elämänsä on näin ollen ehkä kenties aika turhaa kumminkin. Mutta sitten koska se huoli on osin irrationaalista en voi olla varmakaan, että hylkäämällä heidät heille jäisi ympärilleen parempia ihmisiä ja he pelastuisivat ongelmilta. Tavallaan ajattelen, että hylkääminen olisi vielä pahempi. Niin sitten mä yritän selviytyä äitinä, vaikka vihaankin elämää, kun se on selviytymistä, ei sen kivempaa.
Miksi teit lapsia?
Halusin perheen jota mulla ei itsellä ollut kun olin vihaisen yh-äidin ainoa.
Mulla juurikin noin kuin ap kirjoitti. Vauva-aika oli lepposaa ja helppoa. Saatiin kesävauva (oli siis ihan toivottu lapsi), jonka kanssa nautin kesästä ja kävin paljon ulkona ja puuhailin kaikkea mitä tekisin yksinkin kesällä, kävin paikoissa. Imettäminen sujui kuin vettä vaan ja vauva nukkui yöt lähes läpeensä. Isä oli ihanasti mukana kaikessa aina kun töiltään ehti.
Sitten koitti se vaihe, kun vauva ei enää ollutkaan niin vauva. Oisiko ollut lähemmäs ekaa ikävuotta. En tiedä mitä tapahtui, mutta kaikki alkoi tuntumaan todella raskaalta, olin väsynyt ja lievästi sanottuna masentunut. Mikään ei tuntunut miltään, itkin aina kun mies lähti pitkäksi päiväksi pois ja jäin yksin. En jaksanut puuhastella enää kotona, enkä edes lähteä ulos. Saatoimme kyyhöttää kotona useemman päivän, kunnes aina havahduin, että nyt on kyllä pakko lähteä johonkin. Alkoi harmittaa, kun ystävät eivät enää kutsuneet minua mihinkään. Aattelivat varmaan, et enhän mä pääse kun mulla on lapsi.
On varmaan sekava teksi, mutta en kuitenkaan ole katunut ikinä lapsen tekoa ja lapsemme on edelleen helppo, jos niin voi sanoa. Syö ja nukkuu hyvin. On pirteä ja leikkisä, eikä turhaa itkeskele tai uhmaile ainakaan vielä. Lapsella ikää pian 2v. Tässä jotenkin mennään koko ajan parempaan päin, itse olen virkistynyt ja mieli on parempi. Ehkä mulla sitten tosiaan oli joku pitkä kausi "masennus". Silloin vain hetkittäin tuntui siltä, että minusta vaan ei ole äidiksi, lapsi raukka, kun joutui mulle syntymään.
Sellainen sepustus :)
Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat, ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelliselle: lapsesi on vieläkin hyvin hyvin pieni. Erilaisia vaiheita tulee ja menee, elämä ehtii muuttua vielä moneen kertaan. Tsemppiä sinulle :)
S
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, mulla. En kadu lapsia, mutta en haluaisi itse hoitaa heitä. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, että kunpa kotona ei olisi yhtään ketään... Mulla on niin kova huoli lasten selviämisestä, etten itse haluaisi olla heidän äitinsä, koska teen mä mitä tahansa, niin pieleen se menee kumminkin, ongelmia lapsille tulee aikuisina minusta johtuen kumminkin ja heidän elämänsä on näin ollen ehkä kenties aika turhaa kumminkin. Mutta sitten koska se huoli on osin irrationaalista en voi olla varmakaan, että hylkäämällä heidät heille jäisi ympärilleen parempia ihmisiä ja he pelastuisivat ongelmilta. Tavallaan ajattelen, että hylkääminen olisi vielä pahempi. Niin sitten mä yritän selviytyä äitinä, vaikka vihaankin elämää, kun se on selviytymistä, ei sen kivempaa.
Miksi teit lapsia?
Halusin perheen jota mulla ei itsellä ollut kun olin vihaisen yh-äidin ainoa.
Äitihullu. Olet kyllä 100 kertaa vihaisempi ja paskempi äiti kuin sinun äitisi oli
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva-aika voi olla raskasta tai voi olla olematta. En ole kuullut, että kukaan normaalilla ja tasapainoisella psyykellä varustettu ihminen omia lapsiaan katuisi, vaikka olis vähän rankkaa ollutkin.
Minkä ikäiset lapset aloittajalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullekin lasten vauva-ajat olivat mukavempaa aikaa. Kai se tunne siitä, että minusta ei ole tähän lisääntyy lasten vaatimisten lisääntymisen myötä. Kun se ei enää tyydykään vain siihen kun saa kuivan vaipan, maitoa, unta tms. Vaan pitäisi oikeudenmukaisesti osata ratkoa lapsen kaikenlaisia tarpeita, ettei nyt vain aiheuta traumoja ja sitten oma äiti tulee pään sisällä jatkuvasti muistuttamaan sinua miten hirveä ihminen lapsena olitkaan ja alkaa miettiä, että eihän näin hirveä ihminen ole hyvä äiti.
1
Mulla on nyt tytär 7 v ja hänen ollessa vauva inhosin elämääni. Inhosin imettämistä ja yöherätyksiä. Mulle sopii tämä isomman lapsen äidin elämä. Juuri tällä viikolla lasta koulusta hakiessa mietin, miten ihmeellisen täydellinen lapsi mulla onkaan ja miten onnellinen hänestä olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat, ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.
ap
En minäkään aio. Siitä, että on meitäkin, jotka kokevat näin on hyvä puhua. Mä en saa enää lasten kanssa olemisesta yhtään mitään, vielä tuossa vaiheessa jaksoin työnnellä pikkuautoja edes jonkin verran lapselle ja äännellä että brum brum, antaa keinussa vauhtia (kivaa kun toinen hihkuu) mutta mitä enemmän on tullut haasteita sen vähemmän tästä saan.
1
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut kokemusta lapsista, en ollut viettänyt lasten kanssa aikaa, joten en tiennyt kuinka raskasta ja turhauttavaa pikkulasten kanssa oleminen on. Vauvalta saa positiivista palautetta useinkin ja vauvaa on ihana pitää sylissä. Mutta pikkulapset jankkaavat tylsiä juttujaan, vaativat koko ajan, juoksevat ja meluavat, ja leikkivät yksitotisia leikkejä, joihin aikuinen joutuu hammasta purren osallistumaan. Oikeasti siitä vain ei saa itselleen yhtään mitään. Miksi ihmisille valehdellaan, että lasten kanssa olosta aikuinenkin saa jotain, kun ei kerran saa? Itse en ainakaan aio levittää valhetta eteenpäin, koska ei se ole lastenkaan etu.
ap
Tämä on niin totta! Arki lasten kanssa yleensä hirveän tylsää odottamista ja rutiinien toimittamista. Ei sellaista ymmärrä etukäteen eikä sitä pysty kuvittelemaan kuinka monta vuotta sitä kestää. Lapset ovat ihania ja rakastan omiani yli kaiken, mutta ikinä en osannut ajatella millaista elämä tulee olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen joskus katunut. Lähinnä sillä "voi teitä raukkoja, miksi teidät tänne toin kärsimään"-ajatuksella. Pelottaa noiden tulevaisuus, tuleeko kunnon ihmisiä vai idiootteja, jotka saa ittensä hengiltä ennenku ovat 20. Pelottaa, että mitä jos heidät tapetaan. Kaikki pelottaa. Tahtosin kääriä kuplamuoviin ja unohtua tänne taloon heidän kanssaan. Pitää turvassa.
Toinen tilanne, milloin tulee joskus mieleen, lähinnä "olempa huono äiti"-ajatuksella maustettuna: kun kaverini, joka on yh, harrastaa, käy ulkona, näkee ystäviä ym. Minä en voi harrastaa, koska mies ei jää lasten kanssa ja kaikki rahani menevät heihin. Samoista syistä entiset ystäväni eivät tod. Näk pidä enää yhteyttä. Tai sitten oon vaan muuttunu tylsäksi. Kummakos tuo, kun mun elämä on 24/7 lapsia. Oon ikäni ollu tosi sosiaalinen, joten on ottanu yllättävän koville, että laaja kaveripiiri kutistu pariin ihmiseen lasten jälkeen...
Valitusta ja uhriutumista :)
Mediassa keskitytään hirveästi siihen vauva-aikaan. Nehän on kuitenkin vasta maratoonin ensimetrit, siihen vaiheeseen tullaan kuitenkin melko lailla levänneenä, ja takana on vuosia lapsettoman ihmisen vapaata elämää, tai sitä perhe-elämää on useimmilla takana sen pari-kolme vuotta, mikä on lyhyt aika vaikka ei siltä välttämättä aina tunnu.
Kun sitä perhe-elämää on pyörittänyt vaikka sen kymmenen vuotta, ja sitä on vielä en toiset kymmenen edessä, niin ne haasteet on erilaisia ja väsymyskin voi olla erilaista. Vanhempien tehtävä on kasvaa olemaan vanhempia juuri tälle lapselle, joka on oma yksilönsä ja jolla on elämässään omat vaikeutensa. On paljon isompi juttu selvittää esimerkiksi lapsen kouluvaikeuksia, yksinäisyyttä ja kiusaamista kuin huolehtia omassa turvallisessa kodissaan änkyröivästä pienestä lapsesta, jolla kuitenkin on asiat koko ajan hyvin jos vanhemmat ovat hyviä.
Mutta katuminen. En ymmärrä katumista. Mitä hyötyä siitä on? Nopein tapa hankkia itselleen mielenterveysongelmia on kiinnittää katse peruutuspeiliin ja alkaa oikein urakalla katua kaikkea mitä on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Sen aiheuttama paha olo on itse kovalla vaivalla aiheutettua, ja typerää touhua. Mikä on tehty on tehty, mitä ei ole tehty ei ole tehty, ne ei siitä miksikään muutu vaikka kuinka kieriskelisi itsesäälissä ja jauhaisi menneitä.
Vierailija kirjoitti:
Vauva-aika voi olla raskasta tai voi olla olematta. En ole kuullut, että kukaan normaalilla ja tasapainoisella psyykellä varustettu ihminen omia lapsiaan katuisi, vaikka olis vähän rankkaa ollutkin.
Tässä puhutaan nyt muustakin kuin vauva-ajasta. Itse en missään tapauksessa sillä tavalla kadu lapsiani etten heitä enää haluaisi. Silti voin tunnustaa että usein koen kuin yllä olevissa kommenteissa. Ehkä tilanne muuttuu kun he tulevat sellaiseen ikään, että heidän kanssaan voi tehdä aikuisellekin mieluisia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Kun sitä perhe-elämää on pyörittänyt vaikka sen kymmenen vuotta, ja sitä on vielä en toiset kymmenen edessä, niin ne haasteet on erilaisia ja väsymyskin voi olla erilaista. Vanhempien tehtävä on kasvaa olemaan vanhempia juuri tälle lapselle, joka on oma yksilönsä ja jolla on elämässään omat vaikeutensa. On paljon isompi juttu selvittää esimerkiksi lapsen kouluvaikeuksia, yksinäisyyttä ja kiusaamista kuin huolehtia omassa turvallisessa kodissaan änkyröivästä pienestä lapsesta, jolla kuitenkin on asiat koko ajan hyvin jos vanhemmat ovat hyviä.
Minä en jaksa ymmärtää juuri tätäkään tehtävää lasten kanssa. Että pitäisi huolehtia heidän yksinäisyydestää tai muista vaikeuksistaan mihinkään suuntaan, muuta kuin käskeä heitä itseään muuttumaan. Minulle opetettiin, että on minun tehtäväni sopeutua kaikkialle, ei niin, että mitään muuta paikkaa tai tahoa sopeutettaisiin minuun. Ja että on minun oma vikani, jos mulla on jotain ongelmia. Minussa on siis vikaa.
Koitan kyllä tarpeenmukaan huolehtia jos jotain ongelmia tulee tai laittaa miehen asialle, koska minusta on niin noloa tai hävettävää, jos lapsella on jotain ongelmia, sehän on lapsen vika jos hänellä on jotain ongelmia, niin apua miten noloa mennä jonnekin selvittelemään asiaa! Tällä asenteella ymmärrän, että on raskasta ja vaikeaa auttaa omia lapsiaan, mutta kun ei minuakaan autettu vaan sanottiin ongelmiani minun omaksi syykseni niin on vähän vaikea toimia toisin. On muistona vain paha olo kun ei sitä oikeudenmukaisuutta ikinä itse saanut, niin silti nyt sitä pitäisi itse antaa. Koitan silti toimia toisin kun mun kohdalla toimittiin, mutta yhtä kärsimystä tää elämä on.
1
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vauva-aika voi olla raskasta tai voi olla olematta. En ole kuullut, että kukaan normaalilla ja tasapainoisella psyykellä varustettu ihminen omia lapsiaan katuisi, vaikka olis vähän rankkaa ollutkin.
Tässä puhutaan nyt muustakin kuin vauva-ajasta. Itse en missään tapauksessa sillä tavalla kadu lapsiani etten heitä enää haluaisi. Silti voin tunnustaa että usein koen kuin yllä olevissa kommenteissa. Ehkä tilanne muuttuu kun he tulevat sellaiseen ikään, että heidän kanssaan voi tehdä aikuisellekin mieluisia asioita.
Tämäkin on tuttua, että kun ei kiinnosta tehdä moniakaan lasten asioita kun he ovat vielä sellaisia alkuopetusikäisiä. Sitten mulle (täällä palstalla) sanotaan, että olen itsekäs. No, kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. En tiedä onko se nyt poikkeuksellista itsekkyyttä. Odotan minäkin sitä, että lapset olisivat jo noin 17-vuotiaita. Matkustelu saattaisi heidän kanssaan kiinnostaa. No, varmaan ennen sitäkin tapahtuu perheen parissa joitain aikuisellekin mukavia juttuja.
1
Lakkaa jo jankkaamasta äitihillu
Persoonallisuushäiriöiset on oma lukunsa. Sun hulluus puistattaa
Muuta pois ja anna lapsillesi mahdollisuus
No, mulla. En kadu lapsia, mutta en haluaisi itse hoitaa heitä. Viimeksi tänä aamuna ajattelin, että kunpa kotona ei olisi yhtään ketään... Mulla on niin kova huoli lasten selviämisestä, etten itse haluaisi olla heidän äitinsä, koska teen mä mitä tahansa, niin pieleen se menee kumminkin, ongelmia lapsille tulee aikuisina minusta johtuen kumminkin ja heidän elämänsä on näin ollen ehkä kenties aika turhaa kumminkin. Mutta sitten koska se huoli on osin irrationaalista en voi olla varmakaan, että hylkäämällä heidät heille jäisi ympärilleen parempia ihmisiä ja he pelastuisivat ongelmilta. Tavallaan ajattelen, että hylkääminen olisi vielä pahempi. Niin sitten mä yritän selviytyä äitinä, vaikka vihaankin elämää, kun se on selviytymistä, ei sen kivempaa.