Äiteys, lapsien hankkiminen ja katuminen

Perheen perustaminen on nimenomaan kiinni oikeasta kumppanista. Jos kumppanin valinta menee metsään, perhe-elämäkin on karmeaa. En ikinä ole ymmärtänyt joidenkin naisien vauvakuumetta ilman sitä oikeaa puolisoa. Mutta tutustu nyt tähänkin ihmiseen kunnolla ensin, lapset muuttavat parisuhdetta niin paljon, että jokatapauksessa yllätyksiä on tiedossa vaikka tuntisitte toisenne kuinka hyvn vaan, joten parasta minimoida kaikki.. 

Vierailija kirjoitti:

Perheen perustaminen on nimenomaan kiinni oikeasta kumppanista. Jos kumppanin valinta menee metsään, perhe-elämäkin on karmeaa. En ikinä ole ymmärtänyt joidenkin naisien vauvakuumetta ilman sitä oikeaa puolisoa. Mutta tutustu nyt tähänkin ihmiseen kunnolla ensin, lapset muuttavat parisuhdetta niin paljon, että jokatapauksessa yllätyksiä on tiedossa vaikka tuntisitte toisenne kuinka hyvn vaan, joten parasta minimoida kaikki.. 

Ymmärrän tämän aspektin kyllä hyvin, ja kommenttini siitä että huono parisuhde oli ehkä osasyy siihen etten halunnut lapsia oli hiukan huonosti aseteltua kyynistä sarkasmia. Tarkoitus oli tuoda ilmi että sen paskempaa suhdetta olisi saanut etsimällä etsiä ja tiesin jo suhteen aikana että tähän suhteeseen lspset olisivat aivan ehdoton no-no, vaikka tunsin muutenkin itseni velaksi.

mutta haluaisin ymmärtää yksittäisen vanhemman sisäisiä ajatusmalleja mitä tulee lastenhankinnasta seuraavaan katumiseen.

Koska ilmeisesti joillakin katujilla on hyvä ja onnellinen parisuhde, mutta katuvat lapsiaan, tai vanhemmuuden valitsemistaan. Ja monet heistä, joilla parisuhde ei ole hyvä, rakastavat silti lapsiaan eivätkä heitä kadu missään nimessä.

Omat lapset ovat haluttuja, mutta esikoisen raskausaikana pohdin pitkään, että olikohan tämä nyt oikea ratkaisu ja voi kun voisin perua koko jutun. Lapsen synnyttyä meni muutama kuukausi tottua ajatukseen, että olen äiti ja lapsi on siinä aikuisuuteen asti. Eikä ihme, onhan tuo suurin elämänmuutos mitä voi olla.

Alkuvaikeuksien jälkeen rakkaus lapseen syttyi ja se oli valtavaa. Toisen lapsen kohdalla kaikki sujui mutkattomasti. Elämä olisi ollut helpompaa ja halvempaa ilman lapsia, mutta uskon olevani onnellisempi lapsien kanssa kuin ilman. Aika menee äkkiä ja ykskaks onkin tilanteessa, jossa lapsi kertoo muuttavansa omilleen.

Se on äitiys.

Eihän sitä voi tietää ellei kokeile. Itse ajattelisin asiaa niinpäin että kaduttaisiko vanhempana etten ole saanut lapsia. Itseäni varmasti kaduttaisi! Koska olen aina halunnut äidiksi. Pakkohan sitä oli sitten kokeilla :)

Nyt olen 26v ja pienen lapsen äiti. Ei kaduta yhtään vaan tuntuu kuin nyt vasta tietäisin mitä elämä on! Kaikki kokemukset rikastuttavat elämää ja ovat olleet hienoja (vaikkakin toisinaan erittäin vaikeita ja kivuliaita). Tosin olet vielä nuori. Ehdit siirtää lastenhankintaa vielä muutamalla vuodella.

Vierailija kirjoitti:

Se on äitiys.

Pyydän nöyrimmin anteeksi kielioppivirheitäni..

Kolmannen viestin kirjoittajalle kiitos vastauksesta.

Sepä siinä on se vaikeus, ettei sitä oikein voi ennalta tietää. Itselleni kävi niin päin, ettei minulla ollut mitään hohdokasta kuvaa äitiydestä, mutta koko homma onkin ollut yllättäen aivan mahtavaa alusta lähtien. Toki välillä väsyttävääkin, mutta ikinä ei ole tullut edes mieleen, että elämäni olisi jotenkin parempaa ilman lasta. Ja minä sentään olen melko introvertti ihminen, joka kaipaa hyvin paljon omaa aikaa ja tilaa.

Mutta toisilla sitten menee just päin vastoin. Ja myönnän täysin, että jos olisin saanut vaikkapa vaikeasti vammaisen lapsen, en varmasti olisi jaksanut samalla tavoin. Ikävä kyllä elämä on arvaamatonta ja vaikka kuinka arvioisi, laskelmoisi ja ottaisi huomioon, voi käydä jotain mitä et ole osannut aavistaakaan. Tässä vaiheessa onkin ihan avainkysymys se, mikä on sinun tapasi reagoida vastoinkäymisiin. Jos sinussa riittää tarmoa ja taisteluhenkeä, joustavuutta uuden edessä ja kykyä nähdä asioiden valoisat puolet, niin voit lähteä soitellen sotaan. Jos ei, on ehkä parempi antaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Sepä siinä on se vaikeus, ettei sitä oikein voi ennalta tietää. Itselleni kävi niin päin, ettei minulla ollut mitään hohdokasta kuvaa äitiydestä, mutta koko homma onkin ollut yllättäen aivan mahtavaa alusta lähtien. Toki välillä väsyttävääkin, mutta ikinä ei ole tullut edes mieleen, että elämäni olisi jotenkin parempaa ilman lasta. Ja minä sentään olen melko introvertti ihminen, joka kaipaa hyvin paljon omaa aikaa ja tilaa.

Mutta toisilla sitten menee just päin vastoin. Ja myönnän täysin, että jos olisin saanut vaikkapa vaikeasti vammaisen lapsen, en varmasti olisi jaksanut samalla tavoin. Ikävä kyllä elämä on arvaamatonta ja vaikka kuinka arvioisi, laskelmoisi ja ottaisi huomioon, voi käydä jotain mitä et ole osannut aavistaakaan. Tässä vaiheessa onkin ihan avainkysymys se, mikä on sinun tapasi reagoida vastoinkäymisiin. Jos sinussa riittää tarmoa ja taisteluhenkeä, joustavuutta uuden edessä ja kykyä nähdä asioiden valoisat puolet, niin voit lähteä soitellen sotaan. Jos ei, on ehkä parempi antaa olla.

Hienosti sanottu! Olen samaa mieltä! :)

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä voi tietää ellei kokeile. Itse ajattelisin asiaa niinpäin että kaduttaisiko vanhempana etten ole saanut lapsia. Itseäni varmasti kaduttaisi! Koska olen aina halunnut äidiksi. Pakkohan sitä oli sitten kokeilla :)

Nyt olen 26v ja pienen lapsen äiti. Ei kaduta yhtään vaan tuntuu kuin nyt vasta tietäisin mitä elämä on! Kaikki kokemukset rikastuttavat elämää ja ovat olleet hienoja (vaikkakin toisinaan erittäin vaikeita ja kivuliaita). Tosin olet vielä nuori. Ehdit siirtää lastenhankintaa vielä muutamalla vuodella.

Kiitos vastauksesta. Itse en ole koskaan aiemmin kokenut haluavani lapsia, ennenkuin nyt tosiaan reilun vuoden olen lämmennyt ajatukselle. Ja aikaahan tosiaan minulla vielä on (jos on koskaan ollutkaan), enkä raskautta olekaan nyt tässä seuraavasta kierrosta yrittämässä, vaan mahdollisesti parin vuoden kuluttua.

Ä-I-T-I-Y-S!!!

Pysy velana.

En henkilökohtaisesti ymmärrä yhtään näitä juttuja lasten saamisen katumisesta, en ollenkaan. Eihän elämä aina ole hauskaa, oli lapsia tai ei, ja molemmissa elämänmuodoissa on omat hauskat ja vähemmän hauskat puolensa. Mutta onko tässä nyt kyse siitä, etteivät iyhmiset nykyään osaa enää rakastaa? Onko niin paljon narsismia ja tunnekylmyyttä, itsekkyyttä.

Vai onko lapsenkatumisjutut sittenkin joidenkin lapsettomien luomia. Ehkä tänne ei jaksa kirjoitella muut, kun on muutakin mietittävää ja tuntuu tyhmältä jankata moista asiaa.

Seiskan kanssa samaa mieltä siitä, että monet asiat ovat pitkälti asennekysymys. Tietenkin sairaudet ja muut eivät lukeudu tähän. Lapsiperhe-elämä ei ole helppoa, mutta kivaa se silti voi olla. Lapsi /lapset voi olla todella temperamenttisia tai muuten vaan haastavia, tai sitten todella aurinkoisia ja helppoja. Et voi tietää millainen oma lapsesi on ja siten et voi kaikkea suunnitella etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sepä siinä on se vaikeus, ettei sitä oikein voi ennalta tietää. Itselleni kävi niin päin, ettei minulla ollut mitään hohdokasta kuvaa äitiydestä, mutta koko homma onkin ollut yllättäen aivan mahtavaa alusta lähtien. Toki välillä väsyttävääkin, mutta ikinä ei ole tullut edes mieleen, että elämäni olisi jotenkin parempaa ilman lasta. Ja minä sentään olen melko introvertti ihminen, joka kaipaa hyvin paljon omaa aikaa ja tilaa.

Mutta toisilla sitten menee just päin vastoin. Ja myönnän täysin, että jos olisin saanut vaikkapa vaikeasti vammaisen lapsen, en varmasti olisi jaksanut samalla tavoin. Ikävä kyllä elämä on arvaamatonta ja vaikka kuinka arvioisi, laskelmoisi ja ottaisi huomioon, voi käydä jotain mitä et ole osannut aavistaakaan. Tässä vaiheessa onkin ihan avainkysymys se, mikä on sinun tapasi reagoida vastoinkäymisiin. Jos sinussa riittää tarmoa ja taisteluhenkeä, joustavuutta uuden edessä ja kykyä nähdä asioiden valoisat puolet, niin voit lähteä soitellen sotaan. Jos ei, on ehkä parempi antaa olla.

Hienosti sanottu! Olen samaa mieltä! :)

Olen aivan samaa mieltä myös. Myönnön että viimeiset 6 vuotta ennen edellisen parisuhteen loppumista olin aivan lannistettu enkä pystynyt enää suoriutumaan vastoinkäymisistä aikuismaisesti enkä käsittelemään stressiäkään, mutta haluaisin uskoa, että olen kasvanut siitä ja muutun yhä parempaan päin. Se, kun pääsin irti aiemmasta parisuhteesta ja sain huomata, että olenkin ihan hyvä ja pärjään yksin näin hyvin, auttoi todella paljon. Tiedän että itsekseen muutos ei tapahdu vaan joudun tekemään töitä (ainakin päänsisäisiä) asian eteen. Toisaalta, jos jäisin nykyisenkaltaisekseni, en varmaan olisi hyvä vanhempi tai selviäisi lapsen kanssa eteen tulevista vastoinkäymisistä.

Oikeasti vaikea kysymys. Olen "vela". Rakastuin kolmekymppisenä mieheen, jonka kanssa alkoikin tuntumaan, että tähän kuvioon sopisi lapsi. Oltiin vuosia onnellisia, mutta lasta ei itsestä riippumattomista syistä saatu. Varmaan vuoden yrittämisen jälkeen minulta haihtui se tunne kokonaan, siis halu saada lapsia. Ja nyt nelikymppisenä olen tyytyväinen, ettei lapsia tullut. Toisaalta. Jos olisin silloin saanut lapsen, uskoakseni tässä kertoisin, että se oli hienoin asia elämässä ja en varmasti katuisi sitä.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sepä siinä on se vaikeus, ettei sitä oikein voi ennalta tietää. Itselleni kävi niin päin, ettei minulla ollut mitään hohdokasta kuvaa äitiydestä, mutta koko homma onkin ollut yllättäen aivan mahtavaa alusta lähtien. Toki välillä väsyttävääkin, mutta ikinä ei ole tullut edes mieleen, että elämäni olisi jotenkin parempaa ilman lasta. Ja minä sentään olen melko introvertti ihminen, joka kaipaa hyvin paljon omaa aikaa ja tilaa.

Mutta toisilla sitten menee just päin vastoin. Ja myönnän täysin, että jos olisin saanut vaikkapa vaikeasti vammaisen lapsen, en varmasti olisi jaksanut samalla tavoin. Ikävä kyllä elämä on arvaamatonta ja vaikka kuinka arvioisi, laskelmoisi ja ottaisi huomioon, voi käydä jotain mitä et ole osannut aavistaakaan. Tässä vaiheessa onkin ihan avainkysymys se, mikä on sinun tapasi reagoida vastoinkäymisiin. Jos sinussa riittää tarmoa ja taisteluhenkeä, joustavuutta uuden edessä ja kykyä nähdä asioiden valoisat puolet, niin voit lähteä soitellen sotaan. Jos ei, on ehkä parempi antaa olla.

Hienosti sanottu! Olen samaa mieltä! :)

Olen aivan samaa mieltä myös. Myönnön että viimeiset 6 vuotta ennen edellisen parisuhteen loppumista olin aivan lannistettu enkä pystynyt enää suoriutumaan vastoinkäymisistä aikuismaisesti enkä käsittelemään stressiäkään, mutta haluaisin uskoa, että olen kasvanut siitä ja muutun yhä parempaan päin. Se, kun pääsin irti aiemmasta parisuhteesta ja sain huomata, että olenkin ihan hyvä ja pärjään yksin näin hyvin, auttoi todella paljon. Tiedän että itsekseen muutos ei tapahdu vaan joudun tekemään töitä (ainakin päänsisäisiä) asian eteen. Toisaalta, jos jäisin nykyisenkaltaisekseni, en varmaan olisi hyvä vanhempi tai selviäisi lapsen kanssa eteen tulevista vastoinkäymisistä.

Em. kirjoitus on siis ap:n, ja edelleen syvimmät anteeksipyyntöni tuolle yhdelle kielioppipoliisille.

Vierailija kirjoitti:

Perheen perustaminen on nimenomaan kiinni oikeasta kumppanista. Jos kumppanin valinta menee metsään, perhe-elämäkin on karmeaa. En ikinä ole ymmärtänyt joidenkin naisien vauvakuumetta ilman sitä oikeaa puolisoa. Mutta tutustu nyt tähänkin ihmiseen kunnolla ensin, lapset muuttavat parisuhdetta niin paljon, että jokatapauksessa yllätyksiä on tiedossa vaikka tuntisitte toisenne kuinka hyvn vaan, joten parasta minimoida kaikki.. 

Riippuu ihmisestä. Minä harkitsin lapsia huonomman miehen kanssa, koska olisi tuonut jotain täytettä siihen suhteeseen. Elämäni rakkauden kanssa en missään nimessä haluaisi ikinä lapsia sotkemaan onneamme ja yhdessäoloa, en ikinä. 

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat haluttuja, mutta esikoisen raskausaikana pohdin pitkään, että olikohan tämä nyt oikea ratkaisu ja voi kun voisin perua koko jutun. Lapsen synnyttyä meni muutama kuukausi tottua ajatukseen, että olen äiti ja lapsi on siinä aikuisuuteen asti. Eikä ihme, onhan tuo suurin elämänmuutos mitä voi olla.

Alkuvaikeuksien jälkeen rakkaus lapseen syttyi ja se oli valtavaa. Toisen lapsen kohdalla kaikki sujui mutkattomasti. Elämä olisi ollut helpompaa ja halvempaa ilman lapsia, mutta uskon olevani onnellisempi lapsien kanssa kuin ilman. Aika menee äkkiä ja ykskaks onkin tilanteessa, jossa lapsi kertoo muuttavansa omilleen.

Tuntuu että äidit oikeen oottaa sitä että se lapsi kasvaa ja muuttaa omilleen, onko siihen asti pelkkää kärsimystä? Miksi edes tehdä lapsia jos vain odottaa heidän kasvamistaan?

Koen olevani liian empaattinen äidiksi. Huolehdin omista vanhemmista, naapurin mummosta ja ventovieraista ihmisistä. Siskoni, äiti hänkin, tiesi että meidän äidillämme oli vakavia sairauden oireita. Oli tietysti yrittänyt saada lääkäriin jne. mutta kun äiti sanoi ettei mene, niin oli todennut että ei voi aikuista ihmistä pakottaakaan. Kun sain kuulla tästä, lähdin siltä istumalta äitini luokse ja käytännössä kannoin hänet lääkäriin.

Muut ihmiset osaa vetää rajan siihen, mikä on heidän jaksamisensa muiden puolesta, että voisi huolehtia omistaan. Toinen esimerkki on 2 ystävääni, jotka ovat molemmat uusperheen äitejä. He vain avoimesti eivät oikein välitä miesten entisistä lapsista, puhuvat ja ruoka tulee pöytään mutta pojilla on isoja ongelmia esimerkiksi koulussa, eikä kukaan katso heidän oppimisensa perään... jne.

En osaisi relata missään asiassa yhtään. Jos lastani kiusattaisi tai ei kutsuttaisi ainoana jonnekin synttäreille niin varmaan listisin jonkun.