Lasten harrastusten joustamattomuus?

Vierailija kirjoitti:

Yksi vinkkeli on mun mielestä hinta. Osa harrastuksista on jo sen hintaisa, että parempi siellä on olla paikanpäällä ottamassa se kaikki riemu irti. Ennen ei kunnat maksatteneet halli ja sali vuokria, mutta nyt nekin on osalla lisätty harrastajan laskuun. Sen pari kolme sataa kun maksaa kuussa, niin saa kyllä luvan käydä kaikilla tunneilla.

Toisekseen sitten mullekin tuli yllärinä yhden lapsen lajissa, että treeneihin mennään kipeenäkin. Vatsataudissa ei tarvinnut mennä, mutta flunssassa ja kuumeessa kyllä ja jos oli esim jalka murtunut. Näin pysyi kärryillä tehdyistä muutoksista ja uusista liikkeistä... Hän oli vielä siinä vaiheessa harrastesarjassa. Meni vielä tiukemmaksi vaatimukset, kun nousi kilpasarjaan (ala-asteella) ja sitten SM-joukkueeseen yläasteella. Sitten ei enää pikku lenssut häirinneet, maski päällä osallistuivat marssijärjestykseenkin.

Ei jumalauta! Tervetuloa sydänlihastulehdus! 

Terve lapsi ei harrastuksia kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Huipulle ei pääse vaikka treenaisi. Yksi miljoonasta voi olla Suomen paras ja yksi 10 miljoonasta Euroopan paras. Treenaaminen on hyvä harrastus mutta ei sen pidä viedä kaikkea aikaa.

Tämä! Sitäpaitsi ihmettelen miksi kukaan oikeasti edes haluaa huipulle? Onko kivaa uhrata koko elämänsä yhdelle urheilulajille? Onko kivaa kun menestyy niin hyvin, että  kaikki tietää ja tunnistaa sut? Onko kivaa olla koko ajan suurennuslasin alla, ja olla tilivelvollinen kaikelle kansalle tekemisitään? Ei yksityisyyttä, ei epäonnistumisia. Sitähän se elämä sitten olisi. Itse ainakin näen ihan tavan tallaajan elämän paljon houkuttelevampana. Saa kaikessa rauhassa puuhastella sitä sun tätä, eikä kukaan ihmettele tekemisiäsi ja valintojasi. Ulos kun menet, niin ihan rauhassa saat olla. Kukaan ei kiinnitä sinuun erikseen huomiota. Huipulla oleminen on oikeasti kuin vankilassa eläminen. Et voi enää elää miten tahdot. Puitteet voi olla hienot, mutta et voi todellakaan elää vapaasti miten haluat, ja jatkuvasti joudut varomaan ettei aiheuta puheillasi tai tekemisilläsi minkäänlaista skandaalin aihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Huipulle ei pääse vaikka treenaisi. Yksi miljoonasta voi olla Suomen paras ja yksi 10 miljoonasta Euroopan paras. Treenaaminen on hyvä harrastus mutta ei sen pidä viedä kaikkea aikaa.

Tämä! Sitäpaitsi ihmettelen miksi kukaan oikeasti edes haluaa huipulle? Onko kivaa uhrata koko elämänsä yhdelle urheilulajille? Onko kivaa kun menestyy niin hyvin, että  kaikki tietää ja tunnistaa sut? Onko kivaa olla koko ajan suurennuslasin alla, ja olla tilivelvollinen kaikelle kansalle tekemisitään? Ei yksityisyyttä, ei epäonnistumisia. Sitähän se elämä sitten olisi. Itse ainakin näen ihan tavan tallaajan elämän paljon houkuttelevampana. Saa kaikessa rauhassa puuhastella sitä sun tätä, eikä kukaan ihmettele tekemisiäsi ja valintojasi

Jotkut varmaan nauttii siitä, että saavat olla huomion keskipisteenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmalla tulisi olla kykyä tunnistaa oman lapsen lahjakkuus tai lahjattomuus. Pelkkä ankara harjoittelu ei tee urheilun supertähteä. Siihen tarvitaan se äärimmäinen syntyjään oleva lahjakkuus ja ankara harjoittelu päälle.

Varmasti lapsesta kiva, kun on jäänyt pois synttäreiltä ja elänyt kilpaurheilijan orjallista elämää lapsuuden ja nuoruuden- vaan huomatakseen, ettei hänestä tullutkaan huippu-urheilijaa vaan ihan tavallinen tallaaja. Harjoittelumääristä huolimatta.

Onko järkeä hukata lapsuus ja nuoruus eläen huipun arkea pääsemättä koskaan huipulle? Koska suurimmalle osalle näistä orjallisista harjoittelijoista käy niin ja se 2% lahjakkaat ja onnekkaat pääsee huipulle. 

En kyllä koe mitenkään lapsuutta ja nuoruutta hukanneeni vaikka tavoitteellisesti harrastin, mutta en ammattilaiseksi edennyt. Hyvää ja tervettä kasvamista se oli. Pikemm

Ehkä harrastaminen tekee ihmisestä myös tietyssä mielessä ahdasmielisen. Ajatellaan sinun laillasi, että ihmisen vaihtoehdot ovat opettajan tai valmentajan ohjeiden tottelu niin sanotusti tavoitteellisesti tai sitten täysin päämäärätön notkuminen ja turmio.

Minun mielestäni nuo molemmat ovat jotenkin henkisesti flegmaattisen ihmisen valintoja. Tunnen paljon lapsia ja nuoria, jotka tekevät uskomattoman hienoja asioita ilman opettajia, valmentajia tai muita tavoitteita kuin itse asettamansa. Yksi opetteli leikkaamaan hiuksia, toinen soittamaan kitarasooloja. Kolmas leipoo kakkuja jo teini-ikäisenä, neljäs tekee kässähommia. Kirjoittajaksi opetellaan paljolti yksin, vaikka on sanataidekoulujakin. Elämäntapa voi viedä vapaa-ajan, vaikkapa maalla lapsi voi omasta tahdostaan tehdä tilan hommia. Entäpä vaikkapa oman koiran koulutus? Siinä vasta pitkäjänteisyyttä oppii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kilpailu on kovaa. Huipulle ei pääse, jos jättää treenejä välistä. 

Todennäköisemmin huipulle pääsevät ne, jotka harrastavat monia asioita ja joille eri taidot tulevat luonnostaan verraten helposti. Jos kaikki pitää saavuttaa ankaran treenin kautta, loppuvat ne treenitunnit vuorokaudesta jossain vaiheessa.

Lisäksi jos jotain lasta painostetaan harrastamaan vain yhtä lajia kuten jääkiekkoa, uintia, shakkia tai pianonsoittoa todella nuoresta iästä alkaen, niin he saattavat jossain vaihessa lopettaa koko kyseisen lajin harrastamisen ollen siihen lopen kyllästyneitä. Liikunnan harrastaminen on hyvä elinikäinen harrastus, mutta se on todella harvalle mikään ammattivaihtoehto eikä sen takia ainakaan kannattaisi laiminlyödä koulunkäyntiä. Tuskin hyvä yleissivistys on haitaksi kenellekään urheilijalle. 

Yleensä johtuu vanhempien joustamattomuudesta, että pitää suorittaa täysillä. Kyllä mä ainakin arvostan myös lapseni ystäviä sen verran, että jos kutsuvat synttäreille, rohkaisen menemään. Monet vanhemmat jotenkin ylenkatsovat pientenkin lasten sosiaalisia suhteita, että jotkut yhdet synttärit ovat merkityksettömät. Mä taas olen opettanut lapselle, että jos kutsutaan, on epäkohteliasta kieltäytyä kutsusta ilman pätevää syytä. Ei mikään ihme, että ihmiset käyttäytyvät huonosti ja voivat pahoin, kun ei panosteta sosiaalisiin suhteisiin ja arvosteta sitä, että joku kaveri on kutsunut synttäreille.

Meilläkin jotkut vanhemmat ilmoittavat vasta synttäripäivänä, että heidän lapsensa ei pääse. Ilman mitään pahoitteluja tai edes kiitosta kutsusta. 

No, miten on, oleetko havainneet, että seurahenkilöt ovat käyneet lukemassa ketjua ja muuttuneet joustavammiksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmalla tulisi olla kykyä tunnistaa oman lapsen lahjakkuus tai lahjattomuus. Pelkkä ankara harjoittelu ei tee urheilun supertähteä. Siihen tarvitaan se äärimmäinen syntyjään oleva lahjakkuus ja ankara harjoittelu päälle.

Varmasti lapsesta kiva, kun on jäänyt pois synttäreiltä ja elänyt kilpaurheilijan orjallista elämää lapsuuden ja nuoruuden- vaan huomatakseen, ettei hänestä tullutkaan huippu-urheilijaa vaan ihan tavallinen tallaaja. Harjoittelumääristä huolimatta.

Onko järkeä hukata lapsuus ja nuoruus eläen huipun arkea pääsemättä koskaan huipulle? Koska suurimmalle osalle näistä orjallisista harjoittelijoista käy niin ja se 2% lahjakkaat ja onnekkaat pääsee huipulle. 

En kyllä koe mitenkään lapsuutta ja nuoruutta hukanneeni vaikka tavoitteellisesti harrastin, mutta en ammattilaiseksi edennyt. Hyvää ja tervettä kasvamista se oli. Pikemminkin miettii että mihinkähän syrjäytyneisiin nurkissa notkuja jengeihin sitä olisikaan päätynyt, jos mitään ohjattua tavoitteellista toimintaa ei olisi vapaa-ajalle ollut.

Mä en ole todellakaan ammattiurheilija enkä ollut edes lajini kärkeä, mutta kyllä lapsuus ja nuoruus tavoitteellisesti harrastavana lapsena antoivat paljon. Opin työnteosta, sinnikkyydestä, ryhmässä toimimisesta, pettymyksen sietämisestä yms. Muuttaessa on ollut kiva, kun on uudessa paikassa löytänyt tuttuja oman lajin (höntsä)porukasta. Myös liikunnallinen pohja on tosi hyvä. Kyllä harrastus antaa paljon, vaikka ei olisi ammattilainen, kuten useimmat eivät ole. 

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten kun se Tinja-Petteri teini-iässä ei edes ole hyvä siinä lajissaan, ei saa peliaikaa tai näkyvää osaa esityksessään. Mitä siellä harkassa 3 kertaa viikossa on tapahtunut, kun ei se lapsi ole edes niin hyvä, että pärjäisi siinä lajissaan?

No sitten kehitys on mennyt sillä tavalla, ettei ole ryhmän kärkeä. Entä sitten? Voi silti olla tärkeä osa joukkuettaan.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Kyse on harrastuksesta. Se tarkoittaa, että se on mielekästä ja että sitä voi tehdä silloin kun huvittaa, jos huvittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Kyse on harrastuksesta. Se tarkoittaa, että se on mielekästä ja että sitä voi tehdä silloin kun huvittaa, jos huvittaa. 

Silloin ei sitten vaan voi valita joukkuelajia, koska se joukkue lakkaa olemasta jos ei sen jäsenet ole siihen sitoutuneita. Jos futisjoukkueessa on 15 pelaajaa ja matsiviikonloppuna 10 heistä on lähtenyt mökille, niin sen kauden pelit ovat sitten hyvin äkkiä siinä.