Miten olette selvinneet äidin kuolemasta?

Eipä siihen ole muu auttanut kuin aika.

Aika muuttaa sitä surua sellaiseksi, että sen kanssa pärjää.

Uusi kriisi tuli tilalle.

3.5 vuotta äidin kuolemasta.

Isä kuoli 2012, en ole toipunut siitäkään.

Kroppa vanheni 100 vuotta.

Nyt soitat ystäville ja pyydät kylään ja pitäkää pitkä juttu tuokio, se että saa kertoa jollekin toiselle miltä tuntuu helpottaa oloa.

Mies sanoi juuri eilen että elämä on sopeutumista.

Hyväksymällä.

Hyväksymällä että kuolema on.

Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.

En nyt osaa mitenkään hyvin auttaa, mutta oikeasti ainoa joka auttaa on aika. Sen surun ja tuskan kanssa on vaan elettävä kun muutakaan mahdollisuutta ei ole, ja ajan kanssa se helpottaa. Kliseisesti suru ei ikinä poistu, sen kanssa oppii vaan elämään. Joskus tulevaisuudessa äitisi miettiminen "vain" kouraisee vatsasta ja itket pari kertaa vuodessa kun tulee joku tietty asia hänestä mieleen.

Äitini kuoli 12v sitten. Aika on ainoa, joka auttaa. Joka päivä äiti on mielessä, mutta tuska on " hälventynyt". Toivon, että vielä tapaamme. Elämä on outoa, ehkä elämän tarkoitus on totuttautua menetyksiin, että osaisimme löytää todellisen tarkoituksen täällä maan päällä olemisellemme. Ei meille ole luvattu helppoa elämää. Elämän tarkoitus on opettaa meitä. Joskus todella kovankin kautta. Joskus asioita on vaikeaa ymmärtää. Mutta ehkä tällä kaikella on jokin tarkoitus. Se selviää aikanaan. Näin minä ajattelen.

Äiti kuoli kaksi vuotta sitten ja aina välillä on järkyttävän kova ikävä. Etenkin, kun katsoo oman lapsen kasvamista ja miettii millainen isoäiti oma äiti olisi ollut. Mutta kaikkeen tottuu tai ainakin turtuu.

Kuolema nyt vaan kuuluu tän matkan pakettiin.

En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin asiaa näin etukäteen, ja tiedän sen tulevan olemaan minulle maailman vaikein paikka. Elämä muuttuu silloin täysin, mutta sille ei voi mitään. Ajattelen, että yritän elää normaalia arkipäiväistä elämääni ja keskittyä joihinkin lämpimiin asioihin, kuten esimerkiksi lapsiin. Ajan myötä on sitten pakko elää asian kanssa. Voisi olla järkevää yrittää ajatella sitä kaikkea hyvää ja ihanaa mitä on saanut äidin kanssa kokea koko elämän ajan. Olla kiitollinen siitä kaikesta.

Se oli myös minulle sen hetkisen elämäni vaikein paikka.

Ennalta mietin virretkin, muttei tarvittaessa jaksanut edes niitä kaivaa esiin.

En tiedä opinko mitään, vai kuluttiko loputkin voimani.

Onnellisia ovat he jotka eivät yksin kulje.

T. Ainut lapsi

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..

Onkos sulta kuollut?

Tunnekylmä?

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli 12v sitten. Aika on ainoa, joka auttaa. Joka päivä äiti on mielessä, mutta tuska on " hälventynyt". Toivon, että vielä tapaamme. Elämä on outoa, ehkä elämän tarkoitus on totuttautua menetyksiin, että osaisimme löytää todellisen tarkoituksen täällä maan päällä olemisellemme. Ei meille ole luvattu helppoa elämää. Elämän tarkoitus on opettaa meitä. Joskus todella kovankin kautta. Joskus asioita on vaikeaa ymmärtää. Mutta ehkä tällä kaikella on jokin tarkoitus. Se selviää aikanaan. Näin minä ajattelen.

💜😭

Shampanjasta ei humallu niin pahasti etteikö seuraavana päivänä olisi taas kunnossa.

Itse olen menettänyt jo molemmat vanhempani, yhden siskoistani ja yhden veljistäni.

Osa tuosta edellä mainitsemastani läheisteni joukkiosta on kuollut ns. liian nuorena, ja vikajärjestyksessä ajatellen, että toisenkaan vanhemmistaan ei kyllä kuuluisi haudata omia lapsiaan ennen omaa lopullista elämästään lähtemistään.  Eikä se oikealta ole tuntunut sisaruksen osassakaan, että sisarusparvesta on on kaksi poissa ikuisesti.  

Mutta minulla on vielä oma perheeni kasassa, ja jopa lapsenlapsiakin on siunaantunut puolisolleni ja minulle.   Ja olen ajatellut asian niin, että me ihmiset emme voi tietenkään vaikuttaa, kuka täältä kuolee  ja milloin sekä minkä takia.  Itsekullakin kuolema on edessä päin, mutta sitä ennen on hyvä asennoitua niin, että elääääääää siihen saakka.  Suremalla jo poisnukkuneita läheisiämme emme saa kuitenkaan itsellemme päivääkään enempää elämää pidennettyä, eivätkä jo poislähteneet saavu takaisin. Meillä on vain heistä rakkaat muistot, ei muuta.   Jokaisella meillä on oma aikamme täällä elää.  Koitetaan elää ne päivät täysillä ja iloiten niin kauan kuin voimme.   Elämämme on kuin tilkkutäkki.  Nauttikaamme kaikesta mistä voimme vielä nauttia ja niin kauan kunnes oma tiemme tulee päähänsä.  Lopuksi kiitos ja kumarrus, koska yhtäkään se Kuoleman majesteettinen hovi ei ole tänne unohtanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..

Onkos sulta kuollut?

Tunnekylmä?

Olin lapsi. -eri

Kirjoittaja tarkoittaa varmaan samaa. Menettänyt lapsena äidin. Kyllä minustakin tuntuu hänen kanssaan hiukan samalta.

Tottakai suru on kova vaikka äiti olisi 90-vuotias, mutta. Koittakaa ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

En kyllä ihan oikeasti ymmärrä aikuisia ihmisiä, joiden maailma mukamas kaatuu, kun ÄITI kuolee..

Joidenkin äiti on ollut hyvä äiti, sellaista tulee ikävä.

Minulla oli juuri äidin kuolinpäivä. Hän kuoli 15v sitten kun itse olin vasta 30v. Kyllä se koville otti. Puoli vuotta oli ihan kauheaa, vuosi kauheaa ja puolitoista vuotta kauheahkoa aikaa. Sitten alkoi helpottaa ja vahvimmat katkeruuden tunteet alkoivat lientyä. Äiti ei olisi halunnut että olen onneton koko ajan. Hänen kuolinpäivänään vietinkin oikein kivan päivän. Kiittollinen olen siitä millainen äiti minulla oli, maailman ihanin!