Lasten harrastusten joustamattomuus?

Vierailija kirjoitti:

Mitä järkeä on sitten missään harrastuksessa, jos niihin ei sitouduta. Riikkapetterin synttärit tai rippijuhlat eivät ole etusijalla.

 

Järkeä? Harrastuksissa on se järki, että on jotain kivaa vapaa-ajan puuhaa, joka aktivoi pois ruutujen ääreltä, ja tuo iloa arkeen. Ei se harrastaminen niin vakavaa ole. Työ ja koulu on ne asiat jotka nyt vaan on hoidettava. Harrastus on pelkkä harrastus. Vapaa-ajan viettoa tietyn itselle iloa tuovan toiminnan parissa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan valitettavasti näin on että lajista riippuen, poissaolo kostautuu tavalla tai toisella. Lätkän pelaaja ei saa peliaikaa ja voimistelija ei saa paikkaa kisoissa. 

Minun tyttäreni on harrastanut joukkuevoimistelua 6 vuotta, on nyt kutosella. Treenit on viidesti viikossa ja kisakaudella kisat lisäksi. Syksyllä ja keväällä. Kun ei treenata, liimataana strasseja ja harjoitellaan kampausta. Pois ei saa olla kuin sairaana tai kisapaikka ohjelmassa menee. 

Mä en antaisi mun lasten osallistua tuollaiseen. Ihan sairasta! Lasten kuuluu saada olla lapsia! Ikävä kyllä, moni lapsi joutuu harrastamaan vanhempiensa mieliksi muun elämän kustannuksella. Lapsi saattaa jopa väittää harrastavansa omasta halustaan, koska huomaa että se on vanhemmille tärkeää, ja hän haluaa miellyttää vanhempiaan. Sitten kun ei olekaan tarpeeksi hyvä, kokee pettäneensä vanhemmat, kun on aina nähnyt itsensä arvokkaana vain pärjäämisen kautta. Masennusta, syömishäiriötä, itsetuhoisuutta. Sääliksi käy fanaattisten vanhempien lapset ja nuoret.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan valitettavasti näin on että lajista riippuen, poissaolo kostautuu tavalla tai toisella. Lätkän pelaaja ei saa peliaikaa ja voimistelija ei saa paikkaa kisoissa. 

Minun tyttäreni on harrastanut joukkuevoimistelua 6 vuotta, on nyt kutosella. Treenit on viidesti viikossa ja kisakaudella kisat lisäksi. Syksyllä ja keväällä. Kun ei treenata, liimataana strasseja ja harjoitellaan kampausta. Pois ei saa olla kuin sairaana tai kisapaikka ohjelmassa menee. 

Mä en antaisi mun lasten osallistua tuollaiseen. Ihan sairasta! Lasten kuuluu saada olla lapsia! Ikävä kyllä, moni lapsi joutuu harrastamaan vanhempiensa mieliksi muun elämän kustannuksella. Lapsi saattaa jopa väittää harrastavansa omasta halustaan, koska huomaa että se on vanhemmille tärkeää, ja hän haluaa miellyttää vanhempiaan. Sitten kun ei olekaan tarpeeksi hyvä, kokee pettäneensä vanhemmat, kun on

 - - - 

Eri mieltä tai ainakin eri tulokulma asiaan!

Yleisurheilussa treenaaminen ei ole niin joukkuekeskeistä, mutta lasten junnutasolla pärjäämisen kokeneena voin kertoa menestymisen kuin automaattisesti tuovan mukanaan omaehtoista halua harjoitteluun ja kehittymiseen. Nyt jo isovanhempana arvioin 11-17 ikävuoden välin olleen perhe-elämässä riemukkainta aikaa kisareissuineen ja NMV-leirityksineen. Urat ylsi ikäluokan SM-finaaleihin ja loppukierroksille, mitaleille ei koskaan sillä tasolla. FJG:stä mitaleita on hatullinen ja ne ajat ovat myös lapsilla lämpiminä mielessä.  Yhtä kaikki, kun oli seuraharjoitukset, oli itsestään selvyys että se ilta käytetään siihen koska myös lasten tutut ja kaverit olivat siellä ja ei niihin tarvinnut mitenkään painostaa tai houkutella.

Itse en muista kohdanneeni kuin painotuseroja lasten laji-halujen ja vanhempien näkemysten välillä siitä, mitä lajia kannattaa painottaa.

Noi vanhemmat on jotenkin rigidejä mieleltään. Itse olen joustanut kuten ap. Ainoastaan silloin kun tyttöni oli SM-tason joukkueessa ei harrastuksesta saanut olla pois. Tämä oli ala-asteen 6. Ja yläasteen alku. 

Harrastakaa yksilölajejs niin ei ole joukkeen mukaanan tuomia paineita ja aikatauluja.

Tennis, golf, sulkapallo, juoksu, kamppailulajit, suunnistus - pois lätkä, futis, koris jne.

Poikani halusi alkaa harrastaa jalkapalloa 5-vuotiaana, koska päiväkotikaveritkin harrasti. Nyt pojat ovat 13-vuotiaita 7.luokkalaisia, ja pelaaminen jatkuu. Treenit on jo vuosia olleet 3 kertaa viikossa ja pelireissut päälle. Aina lähtee innokkaana treeneihin, ja pelireissut on parhautta. Kaveripiiri on enimmäkseen siellä joukkueessa, kaverisynttäritkin järjestettiin aikoinaan silloin, kun ei ollut treenejä. 

En uskokaan, että pojasta tulee huippujalkapalloilijaa, mutta niin kauan kuin haluaa pelata, pelatkoon. Pysyypähän pois pahanteosta, ja aikaa pleikan ääreen ja puhelimen kanssa kyllä on ihan riittävästi eikä tarvitsekaan ennättää notkumaan kauppakeskuksiin, kuten muutama luokkakaverinsa tekee. 

Mieheni on joukkueen jojo, järjestää pelimatkat, ruokallut ym. ym. Vanhempia ei juuri kentän reunalla näy eikä kukaan halua osallistua mihinkään, missä kerätään rahaa joukkuelle. Valitetaan kyllä kalliista pelireissuista ja siitä, että pelireissuilla odotteluajoilla teinit roikkuu liikaa puhelimella. 

Onko täällä osa porukasta tosiaan sitä mieltä, että peliaikaa pitää saada vaikkei treeneissä kävisikään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmalla tulisi olla kykyä tunnistaa oman lapsen lahjakkuus tai lahjattomuus. Pelkkä ankara harjoittelu ei tee urheilun supertähteä. 

Hölynpölyä. Edes huippuvalmentajat eivät pysty lapsista sanomaan, kuka aikuisena menestyy ja kuka ei. (Tästäkin on tehty tutkimus.) Lapsen "lahjakkuus" urheiluun näkyy lähinnä kiinnostuksena tai innostuksena, eikä sitä pidä jarrutella. Kukaan ei pysty sanomaan,  miten ihminen kehittyy kasvun ja iän myötä psyykkisesti ja fyysisesti ja miten se korreloi jonkun lajin harrastamisen kanssa. Ja ne ns lapsitähdet eivät yleensä tai välttämättä ole huipulla enää murrosiän jälkeen. 

Toinen asia on se, että keuhkojen, lihasten, kehonhallinnan ja nopeuden yms harjoittelu edistää mitä tahansa urheilua, eli lajia on helppo vaihtaa myöhemmin jos on pohjaa valmiina. Monipuolinen liikunta antaa positiivista siirtovaikutusta mihin tahansa lajiin. Jos lapsi on saanut harrastaa urheilua lapsena mielin määrin, hänelle on annettu mahdollisuus erikoistua esim yläasteikäisenä johonkin lajiin ja yrittää sitten kaikkensa. -Tai sitten ei, sillähän ei ole mitään väliä, koska urheiluharrastuksessa matkanteko ja matkalla koetut muut hyödyt ovat ne varsinaiset helmet. Niinkuin elämässä yleensäkin. 

Ei kukaan vanhempi ajattele mitään supertähteyttä tai ammattia, jos lapsi alkaa harrastamaan seurassa. (Miten joku voi edes sanoa noin idioottia?) Realismia kuitenkin on, että mitä enemmän harrastajia, sitä todennäköisemmin joku Suomesta saavuttaa sitä menestystäkin. Joten kyllä se on yhteinen etu ihan jo kansanterveydenkin kannalta, jos Suomen pelikentillä ja radoilla riittää vipinää ja harrastavia lapsia! 

"Joten kyllä se on yhteinen etu ihan jo kansanterveydenkin kannalta, jos Suomen pelikentillä ja radoilla riittää vipinää ja harrastavia lapsia! "

Se on juurikin, se on... Moni täällä tuntuu näkevän, että liikunta on suoraan saa ta nas ta. 

Vierailija kirjoitti:

Harrastakaa yksilölajejs niin ei ole joukkeen mukaanan tuomia paineita ja aikatauluja.

Tennis, golf, sulkapallo, juoksu, kamppailulajit, suunnistus - pois lätkä, futis, koris jne.

Tennikseen, golfiin ja sulkapalloonkin pitää varata vuoro, kamppailulajeissa on usein treenit tiettyyn aikaan, jopa juoksussa jos on vaikka valmennusryhmässä.

Täällä kovasti kauhistellaan, että lapsia näin "pakotetaan" harrastuksiin. Itse harrastin lapsena 8-vuotiaasta lähtien kilpailullisella tasolla erästä lajia ja täytyy sanoa että olisin kyllä ollut ihan helvetin katkera jos jotkut puolitutun tädin synttärit tai teatterinäytökset olisi mennyt harjoitusten, saati kilpailujen edelle kalenterissa. Varsinkin kun kyseessä oli kesälaji, jonka kilpailukausi oli verrattain lyhyt.

Sori siitä jos jotain harmittaa ettei meidän perhe kesäisin ollut joka kissanristiäisissä mukana. En saanut traumoja. Harmi ettei aikuisena enää riittänyt tuossa lajissa taso taikka raha jatkaa kilpailijana. Elinikäisiä hyviä muistoja ja ystäviä jäi.

Kyllä meillä kersa valitsee treenit sata kertaa sadasta ihan itse. Hulluhan se on, urheiluhullu.

Nykyään tuntuu että lapsista koitetaan valmentaa rikkaita. Eli jos on pienikin mahdollisuus että urheilusta saisi edes hetkellisen ammatin, sille annetaan kaikki eikä yhtään mietitä mitä järkeä tässä on. Toisaalta vanhemmat kilpailee myös keskenään kenen lapsi on paras jossain lajissa, vaikka harva myöntää lapsen olevan vanhemman oman itsetunnon kohottaja. Toki treenejä voidaan käyttää myös tekosyynä jos jokin lapsi ei ole riittävän hyvästä perheestä ja tästä tuttavuudesta jotenkin hyödytä niin synttäreille ei kannata mennä. Tosi julmaksi mennyt monella ja hyvin luokkatietoiseksi. 

Omille lapsille en antanut lupaa esim. alkaa pelata jalkapalloa, koska kesäisin me ollaan mökillä viikonloput eikä missään helteisen nurmikon laidalla tai myymässä mokkapaloja. Samoin kaikki muutkin liian tavoitteelliset harrastukset on kieltolistalla. Musta luontosuhteen oppiminen ja aito rentoutuminen on tärkeämpää kuin kieli vyön alla milloin minnekin säntäily. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaan valitettavasti näin on että lajista riippuen, poissaolo kostautuu tavalla tai toisella. Lätkän pelaaja ei saa peliaikaa ja voimistelija ei saa paikkaa kisoissa. 

Minun tyttäreni on harrastanut joukkuevoimistelua 6 vuotta, on nyt kutosella. Treenit on viidesti viikossa ja kisakaudella kisat lisäksi. Syksyllä ja keväällä. Kun ei treenata, liimataana strasseja ja harjoitellaan kampausta. Pois ei saa olla kuin sairaana tai kisapaikka ohjelmassa menee. 

Mä en antaisi mun lasten osallistua tuollaiseen. Ihan sairasta! Lasten kuuluu saada olla lapsia! Ikävä kyllä, moni lapsi joutuu harrastamaan vanhempiensa mieliksi muun elämän kustannuksella. Lapsi saattaa jopa väittää harrastavansa omasta halustaan, koska huomaa että se on vanhemmille tärkeää, ja hän haluaa miellyttää vanhempiaan. Sitten kun ei olekaan tarpeeksi hyvä, kokee pettäneensä vanhemmat, kun on

Juuri näin. Eihän se lapsi muusta elämästä  tiedä edes, kun kaikki aika kuluu voimisteluun. Lapset ja nuoret tarvitsevat monipuolista liikuntaa ja monipuolisia harrastuksia muutenkin. Voi ihan itsekseenkin harrastaa monenlaista ohjattujen harrastusten ohella. Lisäksi on tärkeä hoitaa koulu hyvin. Myös levolle ja kavereille sekä perheen kanssa vietetylle ajalle pitää olla aikaa joka päivä. Lasten ja nuorten kuuluu kokea monenlaista ja avartaa maailmaansa. Yksipuolinen jokapäiväinen urheilurääkki ei tuota tarjoa.

Minulla on kilpaurheileva lapsi, jonka kavereiden vanhemmat varmaan kommentoi tähänkin keskusteluun tai ainakin mielessään, kun ei koskaan pääse kenenkään synttäreille. Todellisuudessa varsinkin kevät-kesä-syksy-aikana on paljon kisoja ja lapsi menee ihan omasta halustaan mielummin kisoihin kuin synttäreille. Enkä nyt ole kokenut, että pitäisi pakottaa synttäreillekään, kun harrastus on rakas ja tärkeä.

Vanhempia arvostellessa kannattaa muistaa, että osa lapsista on hyvin pienestä hyvin tavoitteellisia. Ja niin kauan kun koulu sujuu hyvin, saa tavoitella unelmiaan juuri niin paljon kuin haluaa. Toisekseen: se aika, kun ne vanhemmat olla sidottuja lapsen harrastukseen, on kuitenkin aika lyhyt. Muutama nopea vuosi ja ehtii taas tekemään ihan mitä itse haluaa. Kolmanneksi: monesti se on myös priorisointikysymys. Ehkä ne kaverit ei oikeasti halua ap:n kanssa mihinkään? Itse ehdin lapsen kilpaurheilun lisäksi treenata ja juosta maratoneja. Mutta en minäkään tähän arkeen yrittäisi mahduttaa mitään, mitä en halua tai jaksa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen (ei-liikunta-alan) harrastusope ja mulla on välillä lapsiakin. Yksi on jäänyt mieleen kun itki katkerasti kun luuli, että seuraavalla viikolla on loma, sanoi että on niin väsynyt (ikää jotain 8-10v). Ja sillä oli joka arki-ilta joku harrastus. Voimistelua, kokkikerhoa, mitä lie. Ja kisat viikonloppuisin. Mun kävi niin sääliksi se tenava. Välillä saivat vaan ihan LEIKKIÄ. 

Lapseni luokalla on ollut koko kouluajan tällainen tyttö. Kauhea kuri kotona ja harrastuksia joka ilta. Välillä kaksikin päivässä. Huhheijaa mikä murrosikä tällä tytöllä on nyt. Lopettanut kaikki harrastukset ja vanhemmat ovat ihan pulassa tämän kanssa.

Kohtuus ja lapsen omien tarpeiden ja mielipiteiden kuuntelu on avainsanat harrastuksissa. Myös tavoitteellisissa.

Hankalaa kyllä esim jalkapallossa kun treeneissä on mukana niin paljon eri tasolla olevia.Yksi valmentaja ja sitten vanhemmista apuvalmentajat (näihinkään ei ole tunkua). Osa siis käy treeneissä kerran kuukaudessa ja on ihan pihalla, mikä on epäreilua välillä muille kun sitten kaikki aika menee valmentajalla sen yhden neuvomiseen.Yksittäinen poissaolo ei haittaa,mutta näille vähemmän tosissaan harrastajille saisi silti olla omat ryhmät.

Vierailija kirjoitti:

Täällä aina huudetaan näiden rentojen höntsäryhmien pariin, mutta todellisuudessa niitä ei halua kukaan. Lajissa ei voida edetä koskaan alkeita pidemmälle, koska aina on uusia käypäläisiä. Sitten taas niitä muutamaa enemmän käyvää ärsyttää samojen alkeiden junnaaminen.

Näihin ryhmiin pesiytyy myös käytösongelmaisia lapsia, joita laji ei kiinnosta pätkääkään, mutta jotka vanhemmat tuovat väkisin paikalle, jotta saavat omaa aikaa. Sitten yhden ohjaajan aika menee näiden paimentamiseen, jotta ne eivät tapa toisiaan tai itseään. 

Tämähän se. Meillä seiskaluokkalaisen harraste salibandy vaihtui kilpailevampaan joukkueeseen tämän takia. Taso oli olematon, "valmentaja" käytännössä vain valvoja ja meno muutenkaan ei paljoa ostarilla notkumisesta eronnut. Nuuskapussit lenteli ja juoksukaljoja välitettiin repusta toiseen. Kentällä nämä joukkueen "kovikset" rikkoivat jatkuvasti sääntöjä, esimerkiksi pelasivat kädellä, roikkuivat paitsiossa, tönivät sääntöjen vastaisesti, pelasivat sääntöjen vastaisilla mailoilla jne. kun ei taidot riittänyt. Valmentaja ja muu seuran väki kommentoi vaan että "tää on harrasteryhmä, ei tää oo niin vakavaa" jos koitti puuttua siihen menoon.

Vähän tiukemmassa valmennuksessa se liikunnanriemu löytyi sitten taas. Toki siinä kilpailevammassa harrastamisessa on todella iso vastuu aikuisilla, ettei tule ylilyöntejä, mutta kyllä se että siihen toimintaan oikeasti sitoudutaan tekee kokonaisuudessaan hommasta vaan paljon mielekkäämpää kaikille, vaikka aina ei niin huvittaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko, että kukaan pääsee harrastuksessaan kilpatasolle ilman säännöllistä ja kurinalaista harjoittelua. Vaikka olisi oman mummon hautajaiset, sinne treeneihin mennään. 

Mä luulen että sellainen, jonka menestys on kiinni yksistä treeneistä, ei olisi mitenkään menestynyt muutenkaan.

"oikkuivat paitsiossa"



Salibandyssä ei ole paitsiota.