'Nuorisovalmentaja meni harjoitteluun yläkouluun ja järkyttyi: kilpailu liikuntatunneilla oli kielletty'

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta, se oli arvokasta kokemusta loppuelämää varten, olla vuodesta toiseen se viimeinen joukkueisiin pakolla valittu. Oppii pienestä pitäen sietämään epämukavuutta.

Älä höpötä. Jokainen ihminen tarvitsee eniten onnistumisen kokemuksia ja siihen sivuun jonkun verran epäonnistumisen kokemuksia. Jatkuva epäonnistuminen vain tappaa halun yrittää. 

Vierailija kirjoitti:

Älkää nyt ottako itseenne mutta suurin osa kilpailuhaluttomista ei taida liikkua kovinkaan paljoa. Pitäisikö liikuntatunnilla jalkapalloakin pelata että vuorotellen tehdään maalit? Liika on liikaa mutta terve kilpailuhalu on vain hyväksi.

Miten kilpailuhalu liittyy liikkumisen määrään? Liikuntaa noin lähtökohtaisesti voi harrastaa ihan oman hyvinvoinnin vuoksi ilman kilpailuakin.

Terveisin entinen kilpaurheilija.

"Kilpailulla tapetaan se hentoinenkin into, mikä saattaa liikuntaa harrastamattomalla lapsella olla. Kilpailulla nöyryytetään sitä luokan aina viimeiseksi jäävää pullukkaa. Kilpailulla lisätään kiusatun lapsen kiusaamista. Kilpailulla nostatetaan "suosittujen" lasten sädekehää.

Kilpailu ei välttämättä kuulu mitenkään liikuntaan."

Ja piste!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tasoryhmät olisivat liikunnassakin hyvä idea.  Liikunnalliset ja urheilulliset saisivat kilpailla keskenään ja meille vähemmän liikunnallisille neuvottaisiin hitaasti ja lempeästi. En näe mitään ongelmaa tässä.

 

On myös valinnaisliikuntaa. Oma lapseni sai valinnaisesta 9, pakollisesta 7. Arvaatte varmaan, että oli eri opettaja. Jälkimmäisessä vaikutti se, että harrasti liikuntaa aktiivisesti muutenkin, pakollisessa enemmän ns. pärstäkerroin.

Liikunnan harrastaminen vapaa-ajalla ei saisi vaikuttaa arvosanaan nostavasti mitenkään. Pelkästään oppituntien näytöt merkitsevät. Käy kurkkaamassa päättöarvioinnin kriteerit!

Liikunnasta voisi antaa kotiläksyä, jonka suorittaminen vaikuttaa arvosanaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen toiminut joukkueenjohtajana futiksen puolella jo aika kauan. Olen tavannut monenlaisia valmentajia ja tehnyt heidän kanssaan töitä. Sanoisin, että suurta osaa ei pitäisi päästää toimimaan lasten tai nuorten kanssa lainkaan. Tapa, jolla he kohtelevat lapsia, on pahempaa kuin koulukiusaaminen. Mielistelevät ns. avainpelaajia ja heidän vanhempiaan, jättävät muut huomiotta. Ongelmana on se, että valmentajakoulutus on niin surkeaa. Ja sen läpäisee toisaalta kuka vain. Jos pelaajameriitit ovat riittävät, saa suoraan UEFA C-pätevyyden. Se riittää seuroissa käytännössä mihin vain. Valmentajalla ei siis tarvitse olla mitään tietoja psykologiasta tai pedagogiikasta.

 

Olen itse aineenopettaja, joten näkökulmani on paitsi vanhemman myös kasvattajan. Oma lapseni on tällä hetkellä kilpajoukkueessa, mutta olen itse jäänyt jojon hommista pois. Suomen jalkapallossa olisi paljon tekemistä, mutta tällä osaamisella ja seurojen umpisurkealla toiminnalla on vaikeaa saavuttaa mitään. Valmentajina toimii ihmisiä, jotka oikeasti uskovat voivansa löytää 4-5-vuotiaista lapsista ne, joihin kannattaa satsata. Olen seurannut tällaisen valinnan tuloksia, ja nyt kymmenkunta vuotta myöhemmin vain pari noista 4-5-vuotiaista tähdistä pelaa ylipäänsä missään. Monen osaaminen lopahti kuin lehmän häntä huippuvalmennuksesta huolimatta. Esimerkiksi alkuvuodesta syntyneiden etumatka kurotaan ajan kanssa kiinni. 4-5-vuotiaissa melkein vuoden ikäero alkuvuodesta ja loppuvuodesta syntyneiden välillä on todella suuri. 14-15-vuotiaissa jo huomattavasti pienempi. Toki jos jo varhaislapsuudessa tehdään päätös siitä, keitä ylipäänsä valmennetaan, ero voi olla iso.

 

Koululiikunnassa pitäisi opettaa liikuntataitoja ja kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä kanssa. Vertaamaan tuloksia omiin tuloksiinsa ja luoda uskoa siihen, että kehittyminen on mahdollista. Kehittymisen myötä liikunnasta tulee kivaa. Huonokuntoiselle lenkkeily on kamalaa, hyväkuntoiselle oikein kiva harrastus. Oppiminen tuo iloa. Voimistelua harrastavalla lapselle kärrynpyörä on helppo juttu, voimistelua harrastamattomalle sen oppiminen tuntuu huikealta. 

 

Kilpailu tuntuu kivalta niistä, jotka voittavat tai menestyvät ja kurjalta niistä, jotka eivät pärjää. Myös tuo valmentaja voisi kilpailla itsensä kanssa ja hakea esim. opiskelemaan kasvatustiedettä. Uskon, että se voisi opettaa hänelle paljon.

Koululiikunnassa pitäisi opettaa liikuntataitoja ja kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä kanssa. Vertaamaan tuloksia omiin tuloksiinsa ja luoda uskoa siihen, että kehittyminen on mahdollista. Kehittymisen myötä liikunnasta tulee kivaa. Huonokuntoiselle lenkkeily on kamalaa, hyväkuntoiselle oikein kiva harrastus. Oppiminen tuo iloa. Voimistelua harrastavalla lapselle kärrynpyörä on helppo juttu, voimistelua harrastamattomalle sen oppiminen tuntuu huikealta. 

Tuossa on aika oleellinen osa liikuntakasvatusta. On jossain määrin kummallista laittaa lapsia esimerkiksi juoksemaan Cooperin testi, jos sitä varten ei harjoitella lainkaan. Aivan hyvin sitä varten voisi pitää liikuntatunneilla ihan oikeita juoksutreenejä, jossa treenataan esimerkiksi juoksutekniikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen toiminut joukkueenjohtajana futiksen puolella jo aika kauan. Olen tavannut monenlaisia valmentajia ja tehnyt heidän kanssaan töitä. Sanoisin, että suurta osaa ei pitäisi päästää toimimaan lasten tai nuorten kanssa lainkaan. Tapa, jolla he kohtelevat lapsia, on pahempaa kuin koulukiusaaminen. Mielistelevät ns. avainpelaajia ja heidän vanhempiaan, jättävät muut huomiotta. Ongelmana on se, että valmentajakoulutus on niin surkeaa. Ja sen läpäisee toisaalta kuka vain. Jos pelaajameriitit ovat riittävät, saa suoraan UEFA C-pätevyyden. Se riittää seuroissa käytännössä mihin vain. Valmentajalla ei siis tarvitse olla mitään tietoja psykologiasta tai pedagogiikasta.

 

Olen itse aineenopettaja, joten näkökulmani on paitsi vanhemman myös kasvattajan. Oma lapseni on tällä hetkellä kilpajoukkueessa, mutta olen itse jäänyt jojon hommista pois. Suomen jalkapallossa olisi paljon tekemistä, mutta tällä osaamisella ja seurojen umpisurkealla toiminnalla on vaikeaa saavuttaa mitään. Valmentajina toimii ihmisiä, jotka oikeasti uskovat voivansa löytää 4-5-vuotiaista lapsista ne, joihin kannattaa satsata. Olen seurannut tällaisen valinnan tuloksia, ja nyt kymmenkunta vuotta myöhemmin vain pari noista 4-5-vuotiaista tähdistä pelaa ylipäänsä missään. Monen osaaminen lopahti kuin lehmän häntä huippuvalmennuksesta huolimatta. Esimerkiksi alkuvuodesta syntyneiden etumatka kurotaan ajan kanssa kiinni. 4-5-vuotiaissa melkein vuoden ikäero alkuvuodesta ja loppuvuodesta syntyneiden välillä on todella suuri. 14-15-vuotiaissa jo huomattavasti pienempi. Toki jos jo varhaislapsuudessa tehdään päätös siitä, keitä ylipäänsä valmennetaan, ero voi olla iso.

 

Koululiikunnassa pitäisi opettaa liikuntataitoja ja kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä kanssa. Vertaamaan tuloksia omiin tuloksiinsa ja luoda uskoa siihen, että kehittyminen on mahdollista. Kehittymisen myötä liikunnasta tulee kivaa. Huonokuntoiselle lenkkeily on kamalaa, hyväkuntoiselle oikein kiva harrastus. Oppiminen tuo iloa. Voimistelua harrastavalla lapselle kärrynpyörä on helppo juttu, voimistelua harrastamattomalle sen oppiminen tuntuu huikealta. 

 

Kilpailu tuntuu kivalta niistä, jotka voittavat tai menestyvät ja kurjalta niistä, jotka eivät pärjää. Myös tuo valmentaja voisi kilpailla itsensä kanssa ja hakea esim. opiskelemaan kasvatustiedettä. Uskon, että se voisi opettaa hänelle paljon.

Koululiikunnassa pitäisi opettaa liikuntataitoja ja kannustaa lapsia kilpailemaan itsensä kanssa. Vertaamaan tuloksia omiin tuloksiinsa ja luoda uskoa siihen, että kehittyminen on mahdollista. Kehittymisen myötä liikunnasta tulee kivaa. Huonokuntoiselle lenkkeily on kamalaa, hyväkuntoiselle oikein kiva harrastus. Oppiminen tuo iloa. Voimistelua harrastavalla lapselle kärrynpyörä on helppo juttu, voimistelua harrastamattomalle sen oppiminen tuntuu huikealta. 

 

Tuossa on aika oleellinen osa liikuntakasvatusta. On jossain määrin kummallista laittaa lapsia esimerkiksi juoksemaan Cooperin testi, jos sitä varten ei harjoitella lainkaan. Aivan hyvin sitä varten voisi pitää liikuntatunneilla ihan oikeita juoksutreenejä, jossa treenataan esimerkiksi juoksutekniikkaa.

Tässä olla kyllä asian ytimessä. Muistan omilta kouluajoiltani kuinka olin se hitain, heikoin ja kömpelöin tai ainakin melkein. Kotona arvostettiin muita kuin liikunnallisia arvoja tai urheilua ylipäätään. Niinpä oli sitten koululiikunnassa melkein mikä laji tahansa -  juoksu, voimistelu, hiihto, yleisurheilu - jouduin jotenkin kylmiltään siihen hommaan. Liikunnanopettaja vielä kaiken muun päälle purki turhautumisiaan helppoon kohteeseen, eli sen sijaan että se olisi osannut opettaa minulle jotain lajien tekniikoita sain vain vahvaa nolaavaa vahistusta sille, etten osaa mitään. Ja koin sitten jatkuvaa huonommuutta siitä, etten (treenaamattomana)jaksa juosta yhtäkkiä jotain juoksutestiä. 

Koulussa eletään jatkuvan sosiaalisen paineen alla, eikä se ole ihan yhdentekevää, millaiseksi sinä siinä laumassa leimaannut. Omista kouluajoista on onneksi aikaa, toivottavasti nykyään osataan paremmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikissa muissa kouluaineissa kilpailu on suotavaa? 

Ai joka kerta musiikin tai kuviksen tunnilla oppilaat julkisesti paremmuusjärjestykseen?

Kävin peruskoulun 1996-2005 ja meillä koulussa oli vielä silloin ainakin kaikki paremmuusjärjestykseen laitettu. Itse olin huonoin laulaja mutta paras kuvataiteilija 😄

Ei ymmärrä opetuksesta joten mikä pointti 

Lukee varmaan opetussuunnitelman jos haluaa perehtyä suomalaiseen peruskouluun. Joissain maissa ei ole edes välitunteja tai kunnollisia liikuntatunteja verrattuna Suomeen. Suutari pysyköön lestissään. Sillä kilpailulla voidaan tarkoittaa sellaista itsekästä kehumista ja muiden tallomista, ei niinkään voittamista. 

Toivottavasti pidettäisiin kiinni tästä että ei kilpailuja koulussa