Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tämä aika soppa, kuten kommenteista voi todeta! Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille, kummasti sitä tuntee itsensä vähemmän orvoksi.

Minulla on toisista syistä tällä hetkellä hoitokontakti, ja pari kertaa olemme sivunneet syömishäiriötä lyhyesti. Tuntuu, että minun ehkä pitäisi avata sitä hänelle vähän enemmän: hoitaja - ymmärrettävästi ja syystäkin - ihmettelee monia ajatuksiani ja toimintatapojani, enkä oikein ole saanut sanottua, että epäsuorasti ne kaikki tavalla tai toisella palaavat syömishäiriöön. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri, enkä ole hakemassa minkäänlaisia tukia, vaikkei uutta työtä ole yrityksistäni huolimatta löytynyt. Näin siksi, että painoni nousi pari vuotta sitten kunnon alipainosta lievään ylipainoon, ja siitä saakka olen rankaissut itseäni kaikilla muilla elämän osa-alueilla niin julmasti kuin ikinä vain osaan. Ansaitsen varattomuuden, arvottomuuden ja halveksunnan. Yhteiskunta ei ole vastuussa kaltaisestani häviäjästä.

Miten tällaisen logiikan voisi selittää ilman, että kuulostaa aivan pähkähullulta?

Järjettömältähän toi joo kuulostaa, mut samalla tiedän, et ajattelisin ite ihan samoin tos tilanteessa. 😂

Minulla on tuota samaa. En halua esimerkiksi käydä yhtään missään, kun paino on kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tämä aika soppa, kuten kommenteista voi todeta! Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille, kummasti sitä tuntee itsensä vähemmän orvoksi.

Minulla on toisista syistä tällä hetkellä hoitokontakti, ja pari kertaa olemme sivunneet syömishäiriötä lyhyesti. Tuntuu, että minun ehkä pitäisi avata sitä hänelle vähän enemmän: hoitaja - ymmärrettävästi ja syystäkin - ihmettelee monia ajatuksiani ja toimintatapojani, enkä oikein ole saanut sanottua, että epäsuorasti ne kaikki tavalla tai toisella palaavat syömishäiriöön. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri, enkä ole hakemassa minkäänlaisia tukia, vaikkei uutta työtä ole yrityksistäni huolimatta löytynyt. Näin siksi, että painoni nousi pari vuotta sitten kunnon alipainosta lievään ylipainoon, ja siitä saakka olen rankaissut itseäni kaikilla muilla elämän osa-alueilla niin julmasti kuin ikinä vain osaan. Ansaitsen varattomuuden, arvottomuuden ja halveksunnan. Yhteiskunta ei ole vastuussa kaltaisestani häviäjästä.

Miten tällaisen logiikan voisi selittää ilman, että kuulostaa aivan pähkähullulta?

Järjettömältähän toi joo kuulostaa, mut samalla tiedän, et ajattelisin ite ihan samoin tos tilanteessa. 😂

Minulla on tuota samaa. En halua esimerkiksi käydä yhtään missään, kun paino on kasvanut.

Juuri näin. Häpeän itseäni niin tolkuttomasti, etten oikein kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla ollenkaan. Suihkussa käyn pimeässä, en voi käyttää edes kesällä lyhythihaista paitaa tai lyhyitä housuja. Kuvotan itseäni. Toivoisin voivani vain kuolla pois kuin Númenorin kuninkaat, omasta tahdostani ja aivan hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18. 

Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.

Mistä johtuu että anorektikot eivät näe laihuuttaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18. 

Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.

Mistä johtuu että anorektikot eivät näe laihuuttaan?

Kehonkuvahäiriöisen aivot prosessoivat visuaalista informaatiota väärin. Kyseessä on oikeastaan näköharha käytännössä samalla tavalla kuin psykoosissa olevalla on harhoja.

Kirjoittakaa lisää juttuja tähän ketjuun. Varsinkin anoreksiasta.

En ole ikinä kertonut syömishäiriöstäni kenellekään (aluksi anoreksia, myöhemmin epätyypillinen anoreksia / muu, sekamuotoinen syömishäiriö), mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olisi pakko saada sanottua jotakin. Pari ihmistä terveydenhuollon puolella tästä tietää, mutta koska somaattisesti kaikki on melko lailla kunnossa, tiedossa ei ole "jatkotoimenpiteitä". Yhdellekään harvoista läheisistäni en ole ikinä sanonut sanaakaan, en silloinkaan, kun näytin silminnähden sairaalta. Itseviha on välillä niin voimakasta, että on vaikea hengittääkin. Tavallaan olisi kauhea tarve saada kertoa jollekulle, mutta toisaalta tiedän, että menisin aivan puihin ja karkaisin tilanteesta, jos sellaista yrittäisin. En pysty vastaanottamaan minkäänlaisia reaktioita, en empaattisia sen paremmin kuin ihmetteleviäkään. On kuin olisin hukkumaisillani.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittakaa lisää juttuja tähän ketjuun. Varsinkin anoreksiasta.

Anoreksia on harvinaisin syömishäiriön muoto. Tästä huolimatta potilastarinoita löytyy verrattain paljon. Kokeile hakea googlella jos ketju ei riitä. Myös somesta löytyy anoreksiakokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittakaa lisää juttuja tähän ketjuun. Varsinkin anoreksiasta.

Anoreksia on harvinaisin syömishäiriön muoto. Tästä huolimatta potilastarinoita löytyy verrattain paljon. Kokeile hakea googlella jos ketju ei riitä. Myös somesta löytyy anoreksiakokemuksia.

Saattaa mennä aiheen sivuun, anteeksi siitä.

Aina välillä huomaan miettiväni, että medianarratiivit pitävät aika tiukasti kiinni syömishäiriöstereotypioista. Anoreksia on eittämättä erittäin vaarallinen sairaus, mutta muut syömishäiriöt eivät saisi jäädä tyystin sen varjoon. Anoreksiavaiheessa olin psyykkisesti monin verroin paremmassa kunnossa kuin nyt: painoni on normalisoitunut mutta (epätyypillinen) syömishäiriökäyttäytyminen ja -ajatukset edelleen vahvasti peräsimessä. Voin nyt huonommin kuin koskaan. Olen - paremman sanan puutteessa - iloinen siitä, että tässä ketjussa kirjoittelevat monenlaisista oireista ja monenlaisista sairauden variaatioista kärsivät. Nämä ongelmat kun näkyvät ihmisillä kovin eri tavoin. Klassinen anoreksianarratiivi on käynyt jo varsin tutuksi mediakerronnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittakaa lisää juttuja tähän ketjuun. Varsinkin anoreksiasta.

Anoreksia on harvinaisin syömishäiriön muoto. Tästä huolimatta potilastarinoita löytyy verrattain paljon. Kokeile hakea googlella jos ketju ei riitä. Myös somesta löytyy anoreksiakokemuksia.

Saattaa mennä aiheen sivuun, anteeksi siitä.

Aina välillä huomaan miettiväni, että medianarratiivit pitävät aika tiukasti kiinni syömishäiriöstereotypioista. Anoreksia on eittämättä erittäin vaarallinen sairaus, mutta muut syömishäiriöt eivät saisi jäädä tyystin sen varjoon. Anoreksiavaiheessa olin psyykkisesti monin verroin paremmassa kunnossa kuin nyt: painoni on normalisoitunut mutta (epätyypillinen) syömishäiriökäyttäytyminen ja -ajatukset edelleen vahvasti peräsimessä. Voin nyt huonommin kuin koskaan. Olen - paremman sanan puutteessa - iloinen siitä, että tässä ketjussa kirjoittelevat monenlaisista oireista ja monenlaisista sairauden variaatioista kärsivät. Nämä ongelmat kun näkyvät ihmisillä kovin eri tavoin. Klassinen anoreksianarratiivi on käynyt jo varsin tutuksi mediakerronnasta.

Hyvä kiteytys. Pidän ketjusta myös siitä syystä, että tässä keskustelee aikuisia ihmisiä, ja ikuinen ns nuorten naisten prinsessatautiyleistys ei ole pinnalla. Suurin osa ei edes tavoittele laihuutta.

Minä olen myös voinut parhaiten (psyykkisesti)  aika rankassakin anorektisessa  tilassa, nälättömänä, ja nyt kun sekoilen, sekoilen myös henkisesti. Tämän päivän saavutus oli annos valkoviiniä ja karjalanpiirakka. Eihän minun vanha elimistöni enää tuollaista kestä tai sulata, loppuilta vietetäänkin sitten vessassa (ei oksentaen, maha ei vain kestä enää). 

Väittelin äsken googlen tekoälyn kanssa siitä onko anoreksiaa sairastavilla hyvä itsekuri vai ei. Minun mielestäni on, tekoälyn mielestä ei. Lopulta sanoin että anoreksiaa sairastava voisi käyttää poikkeuksellisen hyvää itsekuriaan toipumisessa, he voisivat käyttää sitä välineenä toipumisprosessiin kuuluvan epämukavuuden sietämisessä, ja sit tekoäly sanoikin: olet aivan asian ytimessä! juuri noin se menee.

up

Muutama päivä on nyt mennyt tosi oudoissa tunnelmissa. Yhtä aikaa lamaantunut ja ylivirittynyt olo, mihinkään en pysty keskittymään, minun on vaikea pysytellä aloillani ja toisaalta olen aivan lopen väsynyt niin, että jalat tuntuvat spagetilta. On vain niin järjettömän vaikea olla itsensä kanssa. Haluaisin riisua koko minuuteni pois, ei tästä tule yhtään mitään. Vähän toivon, etten olisi edes syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittakaa lisää juttuja tähän ketjuun. Varsinkin anoreksiasta.

Anoreksia on harvinaisin syömishäiriön muoto. Tästä huolimatta potilastarinoita löytyy verrattain paljon. Kokeile hakea googlella jos ketju ei riitä. Myös somesta löytyy anoreksiakokemuksia.

Saattaa mennä aiheen sivuun, anteeksi siitä.

Aina välillä huomaan miettiväni, että medianarratiivit pitävät aika tiukasti kiinni syömishäiriöstereotypioista. Anoreksia on eittämättä erittäin vaarallinen sairaus, mutta muut syömishäiriöt eivät saisi jäädä tyystin sen varjoon. Anoreksiavaiheessa olin psyykkisesti monin verroin paremmassa kunnossa kuin nyt: painoni on normalisoitunut mutta (epätyypillinen) syömishäiriökäyttäytyminen ja -ajatukset edelleen vahvasti peräsimessä. Voin nyt huonommin kuin koskaan. Olen - paremman sanan puutteessa - iloinen siitä, että tässä ketjussa kirjoittelevat monenlaisista oireista ja monenlaisista sairauden variaatioista kärsivät. Nämä ongelmat kun näkyvät ihmisillä kovin eri tavoin. Klassinen anoreksianarratiivi on käynyt jo varsin tutuksi mediakerronnasta.

Hyvä kiteytys. Pidän ketjusta myös siitä syystä, että tässä keskustelee aikuisia ihmisiä, ja ikuinen ns nuorten naisten prinsessatautiyleistys ei ole pinnalla. Suurin osa ei edes tavoittele laihuutta.

Minä olen myös voinut parhaiten (psyykkisesti)  aika rankassakin anorektisessa  tilassa, nälättömänä, ja nyt kun sekoilen, sekoilen myös henkisesti. Tämän päivän saavutus oli annos valkoviiniä ja karjalanpiirakka. Eihän minun vanha elimistöni enää tuollaista kestä tai sulata, loppuilta vietetäänkin sitten vessassa (ei oksentaen, maha ei vain kestä enää). 

Kuulostaapa kamalalta, olen pahoillani! Niin se kai on, että keho kestää rääkkiä vain aikansa.
Minä melkein toivoisin, että keho tekisi jonkin äkkipysähdyksen ja lopettaisi kaiken.

Menneen kevään ja nyt alkukesän mittaan on alkanut tuntua siltä, että seinä on tullut vastaan. En näe minkäänlaista ratkaisua, en löydä tietä, joka johtaisi edes vähän terveempään elämään. Itsekunnioituksestani ei ole mitään jäljellä, elämä tuntuu pelkältä kitumiselta. Parasta olisi, jos tämän kaiken saisi sormia napsauttamalla vain loppumaan. En jaksaisi yrittää enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittakaa lisää juttuja tähän ketjuun. Varsinkin anoreksiasta.

Anoreksia on harvinaisin syömishäiriön muoto. Tästä huolimatta potilastarinoita löytyy verrattain paljon. Kokeile hakea googlella jos ketju ei riitä. Myös somesta löytyy anoreksiakokemuksia.

Saattaa mennä aiheen sivuun, anteeksi siitä.

Aina välillä huomaan miettiväni, että medianarratiivit pitävät aika tiukasti kiinni syömishäiriöstereotypioista. Anoreksia on eittämättä erittäin vaarallinen sairaus, mutta muut syömishäiriöt eivät saisi jäädä tyystin sen varjoon. Anoreksiavaiheessa olin psyykkisesti monin verroin paremmassa kunnossa kuin nyt: painoni on normalisoitunut mutta (epätyypillinen) syömishäiriökäyttäytyminen ja -ajatukset edelleen vahvasti peräsimessä. Voin nyt huonommin kuin koskaan. Olen - paremman sanan puutteessa - iloinen siitä, että tässä ketjussa kirjoittelevat monenlaisista oireista ja monenlaisista sairauden variaatioista kärsivät. Nämä ongelmat kun näkyvät ihmisillä kovin eri tavoin. Klassinen anoreksianarratiivi on käynyt jo varsin tutuksi mediakerronnasta.

Hyvä kiteytys. Pidän ketjusta myös siitä syystä, että tässä keskustelee aikuisia ihmisiä, ja ikuinen ns nuorten naisten prinsessatautiyleistys ei ole pinnalla. Suurin osa ei edes tavoittele laihuutta.

Minä olen myös voinut parhaiten (psyykkisesti)  aika rankassakin anorektisessa  tilassa, nälättömänä, ja nyt kun sekoilen, sekoilen myös henkisesti. Tämän päivän saavutus oli annos valkoviiniä ja karjalanpiirakka. Eihän minun vanha elimistöni enää tuollaista kestä tai sulata, loppuilta vietetäänkin sitten vessassa (ei oksentaen, maha ei vain kestä enää). 

Tuleeko ripuli vai mitä, mitenkä niin ei sula?