En halunnut lapsia... kunnes tapasin hänet

Varmaan jo tuttu tarina täälläkin. En koskaan halunnut lapsia - tiesin sen jo nuoresta lähtien. Olen ollut parisuhteessa lähes aina, lyhyet sinkkuajat välissä, enkä halunnut lapsia kenenkään kanssa. Työ ja raha maistuvat hyvältä, samoin vapaus ja matkailu.

Tapasin miehen, jonka olen nyt tuntenut pari vuotta. Hänellä on ollut tunteita minua kohtaan pidempään, itse havahduin vasta vähän aikaa sitten. Havahtuminen on ollut voimakas ja tunteellinen kokemus.

No, tässä on pari kierrepalloa. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen, että tämä mies voisi olla lasteni isä. En osaa selittää sitä, muuten kuin että hänen silmissään näen itseni kotona lauantai-iltana lukemassa iltasatua, aamulla viemässä taaperoa päiväkotiin ennen töihin menoa. Voin kuvitella jopa korvasäryt, kiukuttelut ja läksyt ja sen loputtoman väsymyksen.

Toinen kierrepallo on se, että olen varattu. Ja täysin valmis luopumaan rakentamastani elämästä.

Kolmas ja pahin kierrepallo on se, että kaikki on myöhäistä. Olen 43-vuotias.

Sanokaa kiltit, että tämä on vain joku hormonitoimintani viimeinen piikki, ja tulen vielä järkiini.

Eihän yksi mies voi vetää kenenkään elämää näin päälaelleen? Vai voiko? Minä olen - hittovie -  älykäs, kyvykäs, itsenäinen. Olen nauttinut elämäni jokaisesta kaarteesta, kunnes yksi päivä tajusin, että millään siitä ei ole väliä, jos vain saisin olla hänen kanssaan.