Lue keskustelun säännöt.
Vanhalle äidilleni soittaminen on kerta kerralta sietämättömämpää! En jaksa!
08.10.2025 |
Asun vanhasta äidistä toisella puolella Suomea. Äiti on hyväkuntoinen, perusterve vanhus omassa asunnossaan.
Soitan hänelle ehkä noin kerran-kaksi kuukaudessa. Hän ei koskaan soita minulle, paitsi syntymäpäivänäni. Ei edes jouluaattona soittanut.
Puhelut ovat piinallista kiertelyä, manipulointia ja hänen itsensä vähättelyä ja huokailua, mistä ei tule kuin paskamainen olo. Hän esittää urheaa sillä tavalla kierteisesti, että tulee selväksi ettei hänellä olekaan asiat ollenkaan niin hyvin kuin hän puheissaan väittää. Tiedättekö sellainen tapa että "eiiiiihän mulle nyt mitään kuulu, ja eiiiiihän täällä nyt mitäääään tapahdu ja enhän minä mitään tarvitse tai halua". Ja samalla tulee selväksi miten tyytymätön on kaikkeen, en edes tiedä mihin kaikkeen.
Tiedän että hänellä on ystäviä ja vanhoja työkavereita joiden kanssa ovat tekemisissä paljonkin. Hänellä käy vieraita jatkuvasti ja hän on itse tämän tästä menossa jonnekin.
Kuitenkin puhuessani hänen kanssaan hän vähättelee itseään koko ajan ja joka asiassa. Mikään ei ole mitään ja hän ei ole mitään.
Tunnen että hän haluaa minut saamaan tuntemaan jotain syyllisyyttä, mutta en oikein pääse selville että mistä. Elän ihan tavallista viiskymppisen naisen elämää, enkä yritä esittää mitään.
Äiti on aina ollut piiloviestinnän, kiertoilmaisujen ja kaksoisviestinnän Suomen Mestari.
Ja tässä hän ei ole muuttunut tai yrittänyt opetella parempaa tapaa kommunikoida meidän lastensa kanssa.
Koko puhelu menee siihen, että minä yritän jotenkin "väistellä" sieltä tulevia piikkejä. Ja hän taas yrittää olla näyttämättä sitä, mitä todellisesti haluaisi sanoa ja mitä ajattelee.
Aivan sietämättömän voimillekäypää. Olen joka puhelun jälkeen valmis kävelemään baarikaapille ottamaan jonkun tukevan paukun.
50 vuotta vanhoja pelisääntöjä on mahdoton muuttaa. En varmasti osaa edes selittää, millaista se on.
Kommentit (438)
Niin. Nyt on viiskymppisten ikäluokka ensimmäinen joka käy noissa terapioissa. Vanhemmat ihmiset olivat psykiatrisessa hoidossa jos mt häikkäsi.
No mutta sehän on hyvä, nuo kirjat käyvät äkkiä vanhanaikaisiksi kun tämä lapsensa pilannut sukupolvi on kohta haudassa.
Uusi tiedenainen joutuu keksimään uudelle sukupolvelle heidän vikansa.
Ihan pikkuisen sitä projektiota. Ja boomerilla hieno misogynialisäys tähän: koko tiede ei ole sepitettä vaan yksittäinen tiedenainen tekee tämän koko homman keksimisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä terapeutti ilmoittaa jo kartoituksessa vaikean äitisuhteesi, vai oli ihan kotiäiti, vaativan ainakin viiden vuoden terapian. Ei vastaanotot ilman maksavia asiakkaita kannata.
Boomeriprojektio: kaikki terapeutti(äm*ät) ovat keksineet koko terapian ihan vaan boomerinaisia nöyryyttääkseen ja inhottavina koulutettuina uraäm*inä niistävät ihmisiltä vääryydellä rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä terapeutti ilmoittaa jo kartoituksessa vaikean äitisuhteesi, vai oli ihan kotiäiti, vaativan ainakin viiden vuoden terapian. Ei vastaanotot ilman maksavia asiakkaita kannata.
Boomeriprojektio: kaikki terapeutti(äm*ät) ovat keksineet koko terapian ihan vaan boomerinaisia nöyryyttääkseen ja inhottavina koulutettuina uraäm*inä niistävät ihmisiltä vääryydellä rahaa.
Jokainen käyttää rahansa mihin tahtoo -tietenkin.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ajatellut sen niin, että tässä on toinen murrosikä, luopumisen paikka, tällä kertaa lopullisesti. Sen on tarkoitus tehdä erosta helpompaa. Taas on aika, kun vanhemmat eivät oikein jaksa lapsiaan eivätkä lapset oikein vanhempiaan. Ei olisi irtautumista, jos eleleltäisiin jatkuvassa symbioosissa ja harmoniassa. Elämänkaari menee miten menee, eikä sitä itsekään tässä vaihdevuosi/andropaussi -iässä ole niin ihana ole kuin luulee olevansa.
Mutta joo, tuttuja fiiliksiä, vauhti vaan kiihtyy kun kasikymppiset alkavat sekoilla. Meillä niitä on neljä ja yksi onneksi hoivakodissa tallessa. Herralle kiitos ettei ole enää lapsia helmoissa tämän shown kanssa, tämä ei tästä parane ennen kuin loppuu.
Viisaita ajatuksia. Kiitos näistä. Minulle äiti on ollut aina kaikki kaikessa, elämäni lähde ja guru. Jos olisin menettänyt hänet silloin kun häntä eniten tarvitsin, olisin ehkä itsekin menehtynyt. Nyt luopuminen on helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Nyt on viiskymppisten ikäluokka ensimmäinen joka käy noissa terapioissa. Vanhemmat ihmiset olivat psykiatrisessa hoidossa jos mt häikkäsi.
No mutta sehän on hyvä, nuo kirjat käyvät äkkiä vanhanaikaisiksi kun tämä lapsensa pilannut sukupolvi on kohta haudassa.
Uusi tiedenainen joutuu keksimään uudelle sukupolvelle heidän vikansa.
Herkän ja vanhanpiian lisäksi boomereiden käyttämiä pilkkatermejä ovat terapiassa käyminen ja psykiatrinen hoito. (Ilmeisesti tässä boomeri tarkoitti pilkata osastohoitoa. Terapiassa käyminen kun on myös osa psykiatrista hoitoa.)
Miten vanhoja aikoja muistat, 40 -luvun hoitomuodot?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko muita joille äiti soittaa kaksi kertaa päivässä, ja jos et voi vastata/soita takaisin tietyn ajan kuluessa, niin sinua syyllistetään? Samaan aikaan pojalta eli veljeltäni ei vaadita mitään. Sen sijaan veljelleni on annettu suurempi osa omaisuudesta jo suoraan, ei ennakkoperintönä, vaan jaettu jo ennen kuolemaa ns. vaihtokauppoina niin ettei oikeudenmukaista tasausta tule koskaan olemaan esim perunkirjoituksessa. En mene yksityiskohtiin tämän enempää, mutta pointtini on, että tytöiltä aina vaaditaan enemmän sekä emotionaalisesti, fyysisesti että taloudellisesti. Tiedän, ettei äitini tie ole ollut helppo, ja hän on tehnyt parhaansa, mutta silti kaihertaa. Itsestään selvää on tietenkin myös se, että minä olen yksin vastuussa muistisairaan äitini asioiden hoidosta ja hänen huolenpidostaan.
1920-50 -luvun vanhemmat eivät juurikaan käyneet terapioissa. Ei sellaisia sodan runnomille ihmisille ollut, piti vain selviytyä, mennä eteenpäin, tehdä paljon työtä, työtä, eikä ajatella. Tunnetaidoista ja -työskentelystä ei ollut tietoakaan. Ja jos olikin sitten myöhemmin mahdollisuus hakeutua terapiaan kavahdettiin ajatusta, koska mitä muut olisivat heistä silloin ajatelleet. Kulissit ulospäin piti säilyttää ja niihin uskottiin itsekin vankasti. "Eihän meillä nyt mitään ongelmia ole." Ne kiellettiin visusti, kun niistä ei puhuttu, ei niitä ollutkaan. Tästä kärsi seuraavat sukupolvet.
X-sukupolvet traumatisoituivat tietysti kuten vanhempansakin, koska ongelmat lakaistiin maton alle. Kävivät terapioissa, pyrkivät opettelemaan tunnetaitoja. Kompensoivat vanhempiensa virheitä kasvatuksessa, mutta syyllistyivät sitten lastensa helikopterointiin.
Milleniaalit eli y-sukupolvi kärsii vielä ns. edellisten sukupolvien traumoista, mutta tunnetyöskentely etenee ja odotettavissa on lopultakin, että heidän lapsensa olisivat vihdoin tasapainoisia aikuisina. Tai ainakin toivon niin kovasti.
Tietenkin variaatioita on ja on terveitä ja viisaita sukuja, joissa traumat on käsitelty, on osattu puhua ja asettua toisen asemaan ja tukea on annettu ja saatu tai vakavia vastoinkäymisiä ei ole paljon ollutkaan. Ovat saaneet elää onnellisten tähtien alla. Ei ole kuitenkaan mitään syytä mitätöidä täällä eikä missään toisten kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi aikuinen käyttää hymiöitä? Mihin traumaan se perustuu?
Henkilökohtaisessa viestinnässä vaikka whatsupissa voi olla paikallaan.
Ei ole olemassa WHATSUPPIA. On sovellus nimeltä Whatsapp.
Aina välillä kun mietin, miten outoa ja surullista on, ettei ole yhteyttä yhteenkään vanhemmista, uusperheen lapsi kun olin niin niitä on enemmän kuin kaksi, niin tällaista keskustelua seuratessa on tietty mielenrauha, ettei joudu pelkäämään miten pahaksi se vielä menee tai stressaamaan, miten yhdistää oman elämän siihen, että pitäisi olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka aktiivisesti haluavat joko intensiivistä ihailua, jatkuvaa kannattelua tai häpäistä ja nöyryyttää kun ovat pahalla tuulella (joka tulee aina yhtä kulman takaa).
Sain tänään luettua Myllyviidan uuden kirjan sen Sairas perhe loppuun ja siinä oli paljon hyviä juttuja. Varmasti helpompaa luettavaa, kun on jo joutunut katkaisemaan välit eikä enää mieti miten tasapainotella, mutta kyllä tuli sellainen hirveä ahdistus että jos yrittäisi olla tekemisissä niin menisi kyllä elämänvoima.
Siinäkin mainittiin perintö, ja se mahdollisuus että saa vain lakiosan ja että sitäkin voi miettiä jos talousasioita pohtii. Mutta voipa vain käydä niinkin, että vaikka kaikkensa tekee, vanhempi antaa silti rahat kaikille muille sisaruksille, säätiöille tms. ja vielä ennakkoon niin paljon, että lakiosa on yksi köykäinen hippu.
Myllyviidan kirjaa lukiessa muistelin taas sitä, miten viimeiseksi jääneessä puhelussa äiti teki koomisuuteen asti kaikkensa saadakseen minut tuntemaan niin suurta häpeää kuin ikinä mahdollista, jopa vihjaamalla johonkin nuoruudestani aikanaan paljastuneisiin asioihin (alaikäisenä tehdyt hölmöydet ovatkin nelikymppiselle aina se akuutein häpeämisen aihe) ja mietin miten paljon se muistutti hänen isäänsä, eli isoisääni, jonka kanssa viimeinen puhelu oli sellainen, jossa hän hoki, miten minun täytyy muistaa, että minulla on ollut alkoholiongelma (join kaksikymppisenä vähän enemmän) ja olen tupakoisija (siinä vaiheessa jo kaksi vuotta sitten lopettanut), ammatissani on leipä kapea ja raha tiukassa ja tulen kuolemaan yksin ja katkerana. Siinä oli äidin suunta aika selkeänä viime kontaktista, joka oli tosiaan jo pelkkää huutoa, pilkkaa, häpäisemisyrityksiä ja syyttämistä perustumatta mihinkään, asioiden muistelua aivan toisin kuin ne ovat tapahtuneet ja kun sanon, että on varmasti parempi ettemme ole tekemisissä jos sinusta satutan sinua sekään ei sovi vaan pitää tulla mukaan lapsuudenperheen whatsapp-ryhmään koska hän käskee ja lopulta itkua, että hän lopettaa puhelun, häntä on satutettu tarpeeksi.
Myllyviidan kirjasta opin, että omalle äidilleenhän se siinä puhui. Ja isän aiheuttamaa häpeää purki. Siksi se oli niin järjetöntä menoa.
Tuntuu, että tämäkin täytyy tähän keskusteluun kirjoittaa, koska jotkut eivät vain usko, millaista meno on niissä perheissä, joissa yksi tai useampi päätyy katkaisemaan välit vanhempiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun isoisä teki kuolemaa ja kuulin siitä toisen sukulaisen kautta, en mennyt kuuntelemaan hänen kuolinvuoteelleen, miten hävettävää elämäni on, miten epäonnistunut olen ja miten olen tuomittu hirveään elämään, koska tiesin, ettei siitä olisi minulle mitään muuta kuin tuskaa ja hänelle iloa, koska hän olisi saanut viimeisen sanan. Elämä jatkuu, tuskan ei tarvitse jatkua.
Samaan johtopäätökseen tullut. Jos kerran yhteydenpito aiheutta niin paljon ikävää äidin elämään, niin ehkä on parasta ettei olla tekemisissä. Tässä ihmissuhteessa voi vain toimia näköjään väärin. Omia ajatuksia, tai edes elämää ei saa olla olemassakaan. Kaikkihan luonnollisesti käpristyy vain hänen ympärille. Puhelu alkaa sanoilla ai että mua niin ärsyttää. Aiheina naapurit, pitkällinen hammashoito, influenssa- ja koronarokotukset, eläkeläisiltä leikkaaminen ja heidän kiusaaminen.
Ymmärrän hänen elämänsä lähtökohdat, mutten voi hyväksyä jatkuvaa arvostelua ja vähättelyä omasta elämästäni. Lapseni eivät olleet edes satunnaisen hoidon arvoisia. Siitäkin tuli huuto aina joutuu sunkin lapsia hoitamaan. Kertoja oli ehkä kolme.
On tehty ja paljon, kiitollisuutta kestää ehkä viikon verran, sen jälkeen alkaa taas kierrokset nousta. En löydä yrittämisestä huolimatta tapaa, miten voisin hänen kanssaan kommunikoida. Riittävän monta kertaa on myös isketty luuri korvaan.
Ei ole kivaa myöskään kuulla olevani kuin edesmennyt isäni. Minulle kun ei alko maistu, toisin kuin isälleni. Olen siis sylkykuppi, kun isää ei enää ole. Johonkin se paha olo on näköjään vain purettava.
Kiitos kaikille, jotka jakavat täällä tarinaansa näinkin herkästä ja näköjään tulen arasta aiheesta. Ajattelen, että kunnioitus ansaitaan, oli ikä mikä tahansa. Sen eteen täytyy olla valmis tekemään töitä. Haukkumalla ja arvostelemalla sitä on turha odottaa.
Ehkä siksi me 50-vuotiaat istutaan siellä terapiassa, jotain meiltä on jäänyt puuttumaan. Maine ja mammona ei sitä hyväksytyksi tulemisen tunnetta tuo. Ehkä meidän lapsnlapset on ensimmäinen sukupolvi, joka on vapaa sotien jälkeisten ikäluokkien traumoista, mene ja tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistisairaana äidistä sen lopulta huomasi. Nyt hän on muutaman kerran viranomaistapaamisissaan, kun olen ollut hänen mukanaan tukena ja muistina, esitellyt minut äitinään.
Olen ollut siis hänelle äiti lapsesta asti. Se jolle purnataan ja kerrotaan kaikki synkimmätkin salaisuudet, parisuhde-, työ, ihmissuhdeongelmat ja väärinkohtelut. Kun minälapsi olin äiti niin minulle sai osoittaa mieltä, rääkyä ja huutaa ja vaikka lyödä. Äitilapsen lapsiäitinä piti minun ottaa tyynesti mieltä osoittamatta kaikki vastaan ja rakastaa ja kunnioittaa ehdoitta, vaikka kuinka mielipuolisesti tuo äitilapsi olisi käyttäytynyt.
Nyt tuon vasta kuusikymppisenä ymmärrän.
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaana äidistä sen lopulta huomasi. Nyt hän on muutaman kerran viranomaistapaamisissaan, kun olen ollut hänen mukanaan tukena ja muistina, esitellyt minut äitinään.
Olen ollut siis hänelle äiti lapsesta asti. Se jolle purnataan ja kerrotaan kaikki synkimmätkin salaisuudet, parisuhde-, työ, ihmissuhdeongelmat ja väärinkohtelut. Kun minälapsi olin äiti niin minulle sai osoittaa mieltä, rääkyä ja huutaa ja vaikka lyödä. Äitilapsen lapsiäitinä piti minun ottaa tyynesti mieltä osoittamatta kaikki vastaan ja rakastaa ja kunnioittaa ehdoitta, vaikka kuinka mielipuolisesti tuo äitilapsi olisi käyttäytynyt.
Nyt tuon vasta kuusikymppisenä ymmärrän.
Lapsiäiti ratkaisee kaikki äitilapsen ongelmat ja auttaa heti kaikessa. Muuten äitilapsi alkaa osoittaa mieltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsiäidin äitilapsi, miten kaunis ilmaisu niin traagisesta asiasta. Omassa suvussa se meni niin selvästi, että toiset nimeni ovat anagrammi, eli samat kirjaimet eri järjestyksessä, äitini äidin kokonimestä. Sen tajuaminen oli aika pysäyttävää.
Myllyviidan Hesarin artikkelikin alkoi sillä pesukone esimerkillä. No nyt täälläkin tänään käyty katsomassa äidin pesukonetta, jonka sanoi olevan rikki. Ei mitään vikaa, ihan hyvin pesi. Taloyhtiön konettakin pyöritettiin, ei enää osannut sitäkään muistisairaana käyttää.
Naamaani piti äidin arvostella. En kuulemma rasvaa tarpeeksi. Ei tässä iässä kuulemma vielä saisi olla näin ryppyinen.
En itse arvostele koskaan äitini ulkonäköä enkä kenenkään tuolla tavoin.
Olen väsynyt, en ole nukkunut, koska eilen loukkasin polveni aika pahasti.
Se kuusikymppinen.
Vierailija kirjoitti:
Muistisairaana äidistä sen lopulta huomasi. Nyt hän on muutaman kerran viranomaistapaamisissaan, kun olen ollut hänen mukanaan tukena ja muistina, esitellyt minut äitinään.
Olen ollut siis hänelle äiti lapsesta asti. Se jolle purnataan ja kerrotaan kaikki synkimmätkin salaisuudet, parisuhde-, työ, ihmissuhdeongelmat ja väärinkohtelut. Kun minälapsi olin äiti niin minulle sai osoittaa mieltä, rääkyä ja huutaa ja vaikka lyödä. Äitilapsen lapsiäitinä piti minun ottaa tyynesti mieltä osoittamatta kaikki vastaan ja rakastaa ja kunnioittaa ehdoitta, vaikka kuinka mielipuolisesti tuo äitilapsi olisi käyttäytynyt.
Nyt tuon vasta kuusikymppisenä ymmärrän.
Tästä tunnistan jotain samaa kuin omassa elämässäni suhteessa äitiin. Äitini ei oikeastaan koskaan ollut äiti, vaan hän kohteli meitä kahta tytärtään kuin kaverina, jolle voi kaikki tunteensa purkaa ja jopa sellaiset, joista ei lapselle pitäisi puhua mitään. Minulla oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan tunne, kuin olisin äidilleni jotain velkaa. Minun pitäisi täyttää hänen saamatta jääneet toiveensa ja unelmansa. Niistä hän jaksoi valittaa ja taakkaa ikäänkuin meille siirtää.
Isän kuoltua suht. nuorena, äidistä tuli kuin joku hytisevä avuton mytty, joka turvautui joka asiassa tyttäriinsä. Tuollainen avuttomaksi heittäytyminen aiheuttaa sen, että hänestä tulikin pikkuhiljaa ja oikeastikin täysin avuton. Hän ei pystynyt edes pankista tai jostain muusta laitoksesta tulleita kirjekuoria avaamaan ja lukemaan, kun "ei hän kumminkaan niistä mitään ymmärrä.". Meidän piti olla setvimässä ja selvittämässä joka asia. Vaate ostoksilla piti aina jommankumman olla mukana, koska " ne myy mulle siellä mitä sattuu.". Lääkäriin piti lähteä mukaan kun ei hän mitään niitten puheita tajua ja sitä rataa. Ei niin pientä asiaa, ettei avustajaa tarvittu.
Ajan mittaan se kävi niin rasittavaksi, että joskus teki mieli kiljua raivosta. Sitähän ei tietysti voinut tehdä, kun äidin "hermot ei kestä."
Tämän äidin avuttomuuden ja hermoheikkouden varjossa elimme vuosikymmenet, äiti nimittäin eli tosi vanhaksi ja aina vain vaikeammaksi kävi. Muistisairautta hänelle ei tullut, mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hänen katkeruutensa kaikkea kohtaan vain kasvoi. Hän jauhoi vanhoja asioita ja suurenteli ja muutteli niitä puheissaan niin, että aina joku syyllisyys heräsi.
Ja kyllä, me ollaan sitä boomeripolvea, joita aina haukutaan ja edellistä polvea kiitellään. Meillä kyllä on jälkipolvikin osansa mummonsa avuttomuudesta ja katkeruudesta saaneet, joten ei pidä ihan paikkaansa kaikilla nämä syyttelyt.
Ei minullakaan tyttäreni kanssa ole aina ihan samat puheenaiheet, elämme niin eri elämänvaihetta. Mutta turhilla valituksilla en häntä rasita, minkä hän sille voi, että minua jo sairaudet vaivaa ja muutenkin elämänhalu ei ole enää vireimmillään. Joskus menee pitkiä aikoja, ettemme tapaa emmekä edes soita toisillemme. Välit pysyy ehkä jopa paremmin kunnossa, kun ei koko ajan olla tekemisissä. Pojan kanssa olen tekemisissä vähän enemmän, koska asuu lähellä janäyttää olevan tuleva vanhapoika. Ihmeenä pidän jos ikinä perhettä perustaa. Mukavaahan se on kun käy aina välillä, mutta en hänen elämäänsä muuten puutu.
Sen opin sain, että en todellakaan vaivaa heitä, jos joku asia ei minulta suju. Kyllä minä vielä pystyn itse asiani ajamaan ja osaan hakea apua muualtakin.
Kaikilla meillä on omat ristimme ja rastimme tässä elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko ajatelleet että myös äitinne voi kokea teidät rasittaviksi?
Kyllä minä sen olen aina tiennyt, äitini on tehnyt sen hyvin selväksi jo lapsuudessani, että olen rasite ja olen sitä edelleen.
Hyvä terapeutti ilmoittaa jo kartoituksessa vaikean äitisuhteesi, vai oli ihan kotiäiti, vaativan ainakin viiden vuoden terapian. Ei vastaanotot ilman maksavia asiakkaita kannata.