Täytän kohta 40 ja tuntuu että elämä on ohi
eikä mistään pysty enää nauttimaan :-( Ennen odotti lomiakin ihan innolla, nyt tuntuu ettei niissäkään ole enää mitään järkeä, kun koko elämä on ohi. Mikä tähän auttaisi?
Kommentit (107)
Mulla oli kolmenkympin kriisi. Olin siihen aikaan kaunis nainen. Sitten tuli neljänkympin kriisi, mutta sen jälkeen ei enää ole tullut mitään sellaista. Nyt on jo yli 50 v mittarissa. Enää pitkään aikaan ei kukaan ole katsonut perääni, en ole saanut mitään ihailevia tai imartelevia kommentteja. Kiinnostus ulkonäköä kohtaan on kadonnut täysin. Riittää kun olen puhdas ja vaatteet päällä. Tulee ryppyjä ja erilaisia vanhuuden ihomuutoksia. Pitää yrittää repiä se ilo lapsista ja lastenlapsista, työstä ja vapaa-ajasta, lomista. Tämä ei ole kriisi, vaan on jo pitkään ollut tasapaksua, puuduttavaa vanhenemista ja raihnaistumista, kuolemaa odotellessa.
[quote author="Vierailija" time="14.07.2013 klo 11:11"]
Sama vika. Loma kylä tuntuu joltain mutta muuten.. Lapset jo teini-iässä, miehen kanssa ei (enää) mitään yhteistä, työssä ei enää tässä iässä etene, tulotaso lienee sama / huonompi loppuelämän. Eipä tässä enää ole mitään odoteltavaa.
[/quote]
Tuohan on ideaali tilanne, olen itse 40 ja kaksi pientä lasta= ei omaa aikaa. Odotan kovasti, että lasten kasvaessa saa edes osan ajasta takaisin.
Hanki harrastus, nuorempi rakastaja tms.
Mua masentaa myös täyttää 40 vuottaa, toista lasta ei sitten tullutkaan lapsettomuushoidoista huolimatta, seksiä ei ole ja parisuhde on muutenkin kaverisuhde.
Talvella oli vähän samanlaiset fiilikset - eikä mitään syytä, elämässä oli uusia jänniä asioita ja ihania ihmisiä. En vain osannut nauttia mistään ja tuntui, etten jaksanut mitään.
Nyt asiat ovat toisin, ja suurin syy on varmaan juuri tuohon jaksamiseen puuttuminen. Jos en enää pärjää samoilla yöunilla kuin nuorempana, nukun enemmän. Jos en jaksa tavata ihmisiä ja juosta kaupungilla kuten nuorempana, en sitten tee niin. En sulkeudu maailmalta enkä jää yksin kotiin mökkiytymään, mutta elän sen mukaan mikä tuntuu mielekkäältä.
Tajusin, että tässä iässä parasta on juuri se, että on jo elänyt ja tuntee itsensä. Ei sitä tarvitse etsiä mistään muualta. Tällaista se nyt on, ja vaikka välillä elämän rajallisuus ahdistaa - en välttämättä toteuta joitakin unelmiani koskaan - niin mielenkiintoista tämä on joka tapauksessa.
Mieti mitä teit ja missä oli 10 tai 20 vuotta sitten. Olisitko osannut aavistaa, miten elät nyt? Millä todennäköisyydellä tiedät, millaista elämäsi on 20 vuoden päästä? Olet silloin kuitenkin vasta 60, ei edes toinen jalka haudassa.
Uskon, että tärkeimmät asiat elämässä ovat vielä tekemättä. Se on totta, että naama ja kroppa rupsahtavat päivä päivältä, eikä niiden perään kannata haikailla jos ei ole miljonääri (sillä halvalla leikkauttaminen pilaa loputkin), mutta onhan maailmassa muutakin.
Minä tykkään olla aikuinen: sanoa suoraan jos on asiaa, jättää tekemättä jos ei huvita, elää omaa elämää eikä jonkun toisen, jättää yöriekkumiset väliin jos en jaksa. Keski-ikähän on vain välivaihe ennen kuin saa alkaa olla hassu vanha täti :-) Sitä odotan jo innolla
Vierailija kirjoitti:
Onpa outoa... Itse pian 40v ja kaikki hyvin. Lapset ovat pieniä, mies on ihana ja seksikäs ja koti on kaunis. Emme olleet ihan nuoria tavatessamme, joten olemme eläneet myös omaa elämää, nähneet maailmaa yms. En voisi olla onnellisempi ja pelottaa vain, että tapahtuu jotain, siis onnettomuus, sairaus tms mikä vie tämän onnen.
Jos olet noin onneton, se ei johdu iästäsi vaan asenteestasi ja vääristä valinnoistasi.
Noniin tässä on juuri sellainen ihminen joka ei ole kohdannut niitä oikeasti vakavia vastoinkäymisiä elämässään. Elää kuplassaan. Minulla ystävä esim teki itsemurhan koska ei terapiasta huolimatta päässyt iän myötä pahenevista ptsd-oireistaan. Ikää 26 v joten elämä voi olla jo kamalaa hyvin nuorena. Oliko se valinta että hänet raiskattiin?
Itse en kykene edes harrastamaan seksiä koska minulla on vulvodynia. Kärsin myös kroonisista kivuista. Pointti on se: pelkäät onnettomuuksia sairauksia. Onko käynyt mielessä että on paljon ihmisiä joille on käynyt juuri niitä asioita? Ovatko ne olleet omia valintoja ja onko ptsd oma asennevalinta?
Kun tähän lisätään se että joillain ihmisillä tulee vastoinkäymistä toisen jälkeen uudelleen ja uudelleen, voi olla että elämä tuntuu olevan ohi jo 30-40 v iässä. Ystäväni jolla on 1- tyypin diabetes on vienyt häneltä kävelykyvyn ja on krooniset kivut. Ikää 36 v.
20 v ystäväni menetti äitinsä 10 v sitten ja kärsinyt vakavasta masennuksesta siitä lähtien. Luen psykologiaa ja jos niin nuorena on sairastunut masennukseen, siitä selviäminen on ihan eri juttu kun jos sairastuu aikuisena. Aivot vielä kehitysvaihees yms
Joten ei kannata heittää tollast kommenttii sen takii kun itsellä on mennyt kaikki hyvin. Itsekin sanoit pelkääväsi sairauksia ym. Entä sitten he jotka ovat kohdanneet niitä toistuvasti. Sinulta puuttuu selvästi elämänkokemusta ja/tai kykyä nähdä ettei muiden elämässä ole niin paljon valinnanvaroja.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lopettaa se oman navan ympärillä pyöriminen ja oman ruttuturvan peilistä tuijottelu ja ryppyjen laskeminen. Mieti välillä, mitä sinä voisit tehdä jollekin toiselle. Käy ulkoiluttamassa vanhainkodin sänkypotilaita tai lukemassa heille päivän lehteä. Järjestä keräys syöpäosaston lapsille ja käy viemässä lelut, kirjat ja pleikkarit sinne ja katso, miltä tuntuu elämänjano silloin, kun sitä ollaan viemässä pois. Neulo sytomyssyjä iloisin värein ja mieti, kenelle ne menevät ja mikä hänen elämäntilanteensa on. Mene vapaaehtoistyöhön vaikka orankivauvoja hoitamaan tai merikilpikonnia laskemaan kuukaudeksi-pariksi.
Opettele joku uusi asia, joka on riittävän vaikea ja haastava. Mene aikuisten ratsastuskurssille, melontakurssille tai vaikkapa ruumisarkuntekokurssille. Opettele uusi kieli. Käy jossain, jossa et ole koskaan ehtinyt käydä.
Mieti, mitä haluaisit tehdä, jos sinulle annettaisiin nyt kuukausi elinaikaa. Kirjaa asia
Miten joku jolla on jo kaikkea innostuisi mainitsemistasi asioita tekemään tehdäkseen elämässä jotain mielenkiintoista? Sen ymmärrän jos ei ole mitään työtä ja menee vaikka vapaaehtoiseksi.
Mulla on ihan päinvastaiset fiilikset. Olen viittä vaille 40 enkä ole vielä koskaan saanut oikeasti ELÄÄ, kun elämä on ollut niin murheita ja suruja täynnä. Kasvoin perheessä, jossa jouduin perheväkivallan kohteeksi.
Lapsuus ja teini-ikä täyttä helvettiä. Maksoin siitä masentumalla pahasta ja kaskymppisestä kolmekymppiseen elämä meni masennuksen kourissa. Kolme kymppisestä asti olen alkanut rakentamaan itseäni ehjäksi ja luomaan omaa elämääni. Olen tehnyt kovan työn päästäkseni tähän.
Kohta valmistun uuteen ammattiin ja odotan elämäni alkavan! Haluan vihdoin alkaa tekemään kaikkia asioita, mitä en ole koskaan ennen pystynyt tehdä enkä kokea. Haluan matkustella, nähdä maailmaa, lähteä melomaan ja lentää kuumailamapallolla, haluan löytää elämäni miehen ja rakastua... mulla kaikki, koko elämä on nyt edessä päin. Kohta valmistun, työpaikka on tiedossa ja saant ehdä unelmatyötäni, tienaan rahaa joten mulla tulee vihdoin olemaan varaa asioihin joihin en opiskelijana ole pystynyt toteuttamaan... Koen että mulla on KAIKKI edessä.
Kuulun kai niihin ihmisiin, joiden elämä oikeasti alkaa nelikymppisenä. Haluan unohtaa menneisyyden, kaiken pahan ja tuskan ja ekan kertaa alkaa elämään ja nauttimaan elämästä nyt kun olen täällä!!!!!