Sivut

Kommentit (157)

Vierailija

Yllätyin siitä ehdottomasta ja valtavasta rakkaudesta, jota lasta kohtaan tuntee. Sydän oikein tulvahtaa täyteen lämpöä, kun joskus seurailee lapsen leikkejä tai pieni tulee sohvalla kainaloon. En tunne ketään, en miestäni, vanhempiani, sisartani tms kohtaan mitään tällaista.

Vanhemmuuden sosiaalisuus yllätti myös. Lasten myötä elämänpiiri ja tuttavapiiri laajeni valtavasti, olen tutustunut vauvapiirissä, leikkipuistossa, muskarissa, vanhempainilloissa, kaverisynttäreillä ja kentän laidalla varmaan useisiin kymmeniin uusiin ihmisiin, joista muutamasta on tullut läheinen ystävä.

Yllättävää on ollut oman pinnan lyhyys väsyneenä ja kaikista virheistä ja ikävistä tilanteista seurannut todella syvällinen itsensä tutkiskelu, uusien reagointitapojen opettelu ja kalvava syyllisyys. Lapset kyllä kasvattaa vanhempiakin aika tavalla.

Yllätys oli sekin, kuinka mies vauva-aikana ja pikkulapsivuosina vetäytyi vastuusta. Ei osannut eikä halunnut olla lasten kanssa oikein yhtään. Se on ollut mulle raskasta ja asia, josta olen yhä jotenkin katkera ja pahoillani, vaikka tilanne on nyt paljon parempi kun lapset ovat jo kouluikäisiä.

Vierailija

mulla oli selvät kuviot ja säännöt miten kaikki menee ja miten lapsi kasvatetaan. Saatoin joskus jopa syyllistyä arvostelemaan isoiskojani siitä, että lapsensa ovat riiviöitä eikö hän osaa kasvattaa :D Kaikki meni täysin eri tavalla eli ei todellakaan mun etukäteiset skenaariot toteutuneen kai paljon minkään asian kohdalla. Erittäin opettavaista ja kasvattavaa ja pinnakin on venynyt kilometrien mittaiseksi pakosta (on niitä pinnan katkeamisiakin tullut kuten asiaan kuuluu)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Lapsi oli yllätys ja pelkäsin valtavasti sitä mitä siitä seuraa ja pelottelun varuilta miehenkin kertomalla mitä kaikkea vauva voi tuoda tullessaan. Yllätys oli se tolkuton väsymys 2 ekaa vuotta mutta myös niin ylitsevuotava pyyteetön rakkaus jota en ollut koskaan kokenut ketään kohtaan. Aivan mahtava seurata oman lapsen kehitystä ja olen äärimmäisen kiitollknen siitä että olemme hänet elämäämme saaneet.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli aika realistinen kuva ja siksi keskustelinkin lapsia ensisijaisesti halunneen mieheni kanssa pitkään ja hartaasti siitä, miten lapsenhoito ja työnjako tasa-arvoisesti meillä järjestettäisiin. Yllätyksenä tuli se, että näiden keskustelujen sisältö lensi ikkunasta sillä siunaaman hetkellä kun lapsi tuli sairaalasta kotiin ja miestä lakkasi huvittamasta.

Voi ei. :(

Arvaapa, mä vieläkin muistan kun pelasimme mieheni kanssa jotain "hauskaa" peliä ennen esikoista, kysymyksiä ja vastauksia: kumpi puolisoista hoitaa heräilevän lapsen yöllä, mies vastaa että hän. Joo-o, ei nähty sitä yöhoitamista kyllä kertaakaan. Mä sain ravistella miestä (isää) tosi tilanteessa hereille että ota jo välillä vauva syliin että saisin nukkua edes kaksi tuntia putkeen ja siihen samaan mies käänsi kylkeään ja nukahti. Tällaista tämä on.... todellisuus.


Syy miksi en halua lapsia. Valitettavasti se vastuu kaatuu lähes poikkeuksetta äidille. Toki on poikkeuksia mutta en halua ottaa riskiä että vastaan käytännössä yksinhuoltajana lapsen asioista koska isää ei huvita. Lapsen hoito ja kasvatus on aivan sairaan työlästä.

Vierailija

En osannut varautua, sain kaksi erityislasta. Oletin että lapsillani menisi yhtä hyvin ja kaikki sujuisi yhtä helposti niinkuin esm. aikoinaan minulla.
Ei tähän pysty mitenkään varautumaan, kaikkihan oletttavat saavansa terveitä, elikkä normi, lapsia.

Vierailija

Luulin että jaksan leikkiä lasten kanssa. Totuus, en jaksanut yhtään.
Luulin, että saisin paljon äitiystäviä
Totuus, en saanut yhtään.
Luuli, että en huutaisi koskaan lapselleni.
Totuus, olen joskus huutanut, en kyllä kauheasti onneksi.

Luulin, että myös mieheni ottaisi enemm vastuuta, kaikki lasten asioiden hoitaminen on kaatunut minulle.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin varautunut siihen, että elämästä tulee vähintään vauva- ja taaperoajaksi jonkinlainen poikkeustila, jossa ei nukuta, syödä aterioita lämpimänä tai käydä vaikka ikinä enää ravintoloissa syömässä. Myös allergioihin, sairasteluun ja yleiseen rankkuuteen olin varautunut, koska tuttavapiirissä on ollut tosi vaikeita kokemuksia.

Meille sattuikin sitten vastasyntyneestä lähtien yönsä läpeensä nukkuva vauva, joka kasvoi yhtä tyytyväiseksi taaperoksi. Rakastaa sosiaalisia tilanteita ja vaikkapa perheillallisia, jossa saa seurustella ja eläytyä aikuisten kanssa, jaksaa nyt kohta 1,5v ikäisenä kevyesti istua meidän kanssa 2h ruokapöydässä hyväntuulisena ruokaillen ja jutustellen omaa kieltänsä, nauraa innoissaan ja taputtaa käsiään jos aikuiset nauravat, mainio tenava. Kipeänä on tähän mennessä ollut pari kertaa, syö kaikkea mitä lautaselle tarjotaan, rakastaa muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, ei juurikaan saa raivareita tai menetä hermojaan. Ei ole tarvinnut siirrellä mitään kukkavaaseja tai rikkimenevää pöydiltä tms, koska uskoo yleensä kerrasta jonkin olevan kiellettyä, ja siirtyy vaan hymyillen toisaalle leikkimään.

Välillä mietin, että milloin se ankea lapsiperhearki oikein alkaa, koska 98% ajasta on vaan sellainen olo, että meidän perheen tiimiin on liittynyt uusi tosi hauska tyyppi, jonka kanssa arjen jakaminen on kivaa.

Olisin ryhtynyt perheen perustamiseen aiemmin, jos olisin tiennyt (ja saanut vakuuden) että näin kivaa ja helppoa voi olla.

Ymmärrän kyllä, että tässä on käynyt vaan mieletön mäihä, en ole illuusiossa että näin sujuva ja kiva arki olisi jotenkin pelkästään omaa ”ansiotani”, meille vaan suotiin lapsi joka tykkää aika tismalleen samoista asioista kuin vanhempansa ja omaa saman sisäisen vuorokausirytmin.


Teettekö vielä toisen? Vois tulla toisen sorttinen. Suosittelen.

Miksi toivot heille vaikeampaa elämää?

Tämän kommentin ap ihmetteli myös tätä... Ei saisi ilmeisesti sanoa, että ihan mukavaa ja ongelmatontakin voi olla?

Vierailija

Jatkuva stressi, se kuinka paljon vaaditaan äidiltä ja lapselta mm. Lapsen pitää osata sitä ja tätä tähän ikävuoteen mennessä,se on äidin vika jos lapsi ei syö, juo tms tarpeeksi, oletus ettei äiti tarvitse kuin lapsensa hoitamista jne. Ja vaikka kuinka rakastan mun lasta niin se jatkuva meteli, puhe ja turhanpäiväiset kiukuttelut on ärsyttävämpää kuin luulin.

Vierailija

Luulin ettei minusta tule äitiä eikä missään nimessä kenenkään vaimoa. Joku perheenäidin rooli ei todellakaan ollut mitä suunnittelin.

Sitten minusta tuli oman laumani emo ja tajusin miten mahtavaa se onkaan. Varsinkin kun tajusin että se vaimona olo ei ollut mua varten, äitiys sen sijaan oli.

Vierailija

En ymmärtänyt miten paljon lisää kotitöitä tulee. Tai kuinka paljon aikaa menee "hukkaan" kun kaikki kestää ja kestää. En tiennyt jatkuvista keskeytyksistä mitään. Enkä siitä miten hermoheikko olen. Että huudan ja raivoan. Tai sitä, että oikeesti pohdin, että yrittäisikö toista..

Vierailija

Olimme suunnitelleet miehen kanssa kasvattaa lapsesta kaksikielinen. Mutta lapsellamme todettiin neurologisisa ongelmia joita terapiassakin hoidettu. Motoriikassa vaikeuksia sekä kielellinen kehitysviivästymä. Vielä kolmevuotiaana osasi vain pari sana kuntoutuksesta huolimatta ja neljävuotiaana sanavaraston ollessa hyvä puitiin kielen ymmärrysvaikeutta. Nyt 5-vuotiaana osaa keskustella loogisesti äidinkielellä eikä enää ruveta kaksikielisyyttä tuputtamaan, pääasia että puhuminen sujuu edes yhdellä kielellä

Näin on

Se kuka väittää tienneensä mitä perhe-elämä on, kokematta sitä puhuu paskaa! Haaveet vauvasta ja perhe-elämästä on aina erilaisia kuin se todellisuus.  Kaikki eivät sitä uskalla ääneen sanoa, koska haluavat pitää viimeseen asti kiinni siitä kiiltokuvaperhe-elämästä. 

"Tiesin että se on sellaista ja sellaista kun naapurin Lissulla on vauva" :D :D Joopa joo. Sinä et kuitenkaan heillä asunut etkä sinä sitä elämää elänyt. 

Mommah

[quote=Vierailija]Minulla ja miehelläni ei ole lapsia, eikä ole suunnitelmissa niitä ihan heti yrittääkään. Ei ehkä ikinä. Itse olen nyt 33,5-vuotias ja mieheni lähes 8 vuotta vanhempi. Olemme kuitenkin keskustelleet siitä, miten lapset muuttaisivat elämäämme.

2. Elämäntapamme muuttuisi. Emme nukkuisi lauantaisin tai sunnuntaisin pitkälle aamupäivään, vaan toinen meistä nousisi, kun lapsi herää.

Pakko kommentoida tähän: Äiti on 24/7 valmiudessa lasta varten ainakin ensimmäiset pari vuotta. Eli nukut koiranunta. Lisäksi, ekat 1-3v ainakin lapsi herättelee öisin, usein vuosia kauemmin. Molemmat vanhemmat nukkuvat huonosti ja väsyvät.

Käy helposti niin, ettei enää itse saa illalla unta koska yleensä juuri kun itse nukahtaa, lapsi herää. Illalla toivoo että pääsispä jo nukkumaan. Ei tee mieli minään viikonpäivänä nukkua enää pitkään, koska ei kuitenkaan saa, eikä enää osaakaan nukkua pitkään. Itse heräsin ensimmäisillä lapsivapailla klo 6-7 enkä saanut enää unta.

Lapsi on kolme ja olen nukkunut yli yhdeksään muutamia kertoja vasta. Se tuntuu hirveän myöhältä, koko rytmi menee sekaisin.

Lapsella on rytmi, esim. Klo 7 ylös, klo 9 ulos, klo 11 lounas, klo 12 päiväunet tms. Ei kuulosta kauhean realistiselta, että esim. Sinä nukkuisit pitkään kun miehesi nousisi hoitamaan kaiken tuon.

Meillä mies kyselee missä mikäkin on ja mitä lapselle tulee pukea päälle yms. Ja lapsi huutaa, tulee hakkaamaan makkarin ovea ja huutamaan äitiä. Sitten huutaakin jo mies apua, koska on oikeasti aika vaikeaa esim. tehdä lounasta, pukea lasta yms. yhtä aikaa kun lapsi rimpuilee. Sitten tulee kakka kun vaatteet on vihdoin saatu päälle.

Olen pari kertaa yrittänyt olla rauhassa nukkumassa tai olemassa vain makkarissa ja kuunnellut sitä meteliä.

Varmaan aika harva äiti pystyy rentoutumaan siinä. Helpompi nousta ja alkaa kahvinkeittoon.

Vierailija

Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki oli helppoa, kiltti ollut aina ja nukkunu yöt hyvin jotenkin sitä luuli toisen kanssa on samanlaista..toisin kävi :D rakas tyttäremme täytti juuri 1 vuotta, osaa olla jo uhmakas ja tempperamenttinen sekä valvoo yöt edelleeen!

Vierailija

Yllätys oli lapsen vaikea lukihäiriö ja muut oppimisvaikeudet, jotka alkoivat paljastua vasta kouluiässä vähitellen. Niistä ei ollut mitään viitteitä päiväkodissa, neuvolassa, harrastuksissa...
Yllätys oli, kuinka paljon perhe-elämään vaikuttaa, kun koulu on itkun aihe ja pakkopullaa, ja lapsi tarvitsee lähes kaikessa oppimisessa paljon aikuisen tukea ja apua, ja kuinka paljon on palavereja, tapaamisia jne joihin vain on kesken työpäivän mentävä. Usein toivon, että illassa olisi pari tuntia enemmän ja että itse olisin tehnyt jotain luokanopen tai erkkaopen opintoja, niistä olisi nyt apua.
Yllätys on, kuinka vähän ihmiset edelleen lukivaikeudesta ja oppimisen ongelmista tietävät, ja kuinka tyhmiä kommentteja asiaan liittyen olen saanut kuulla läheisiltäkin ihmisiltä, erityisesti sellaisten lasten vanhemmilta, joiden omien lasten koulupolku sujuu mallikkaasti.

Vierailija

Se oli yllätys, että vauvavuoden ajaksi joutuu luopumaan ihan kaikesta omasta. Kolmen tunnin yöunet (sekin pätkissä) ovat todellisuutta. On turha laittaa kivoja vaatteita päälle, koska niiden päälle oksennetaan heti. Ei voi syödä ja juoda, mitä haluaa, koska vauvan vatsa ei kestä mitään. Vessaan, suihkuun ja syömään pääsee silloin, kun lapsille sopii, ei silloin kun olisi tarve. Kaikista omista harrastuksista pitää luopua, koska ei niitä ehdi eikä jaksa harrastaa enää. Vauvan kanssa ei voi mennä minnekään, koska se ei tykkää olla vaunuissa eikä turvakaukalossa.
Ihan hirveää elämää. Tai "elämää", koska minähän en tässä elä. Olen vain suorittava kone. Minulle ei ole tilaa minun omassa elämässäni.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat