Lue keskustelun säännöt.
Viimein mielenrauha lapsiluvusta - olo on VAPAUTUNUT!!!!
17.05.2015 |
En tiedä onko lapsiluku-teema niin iso asia muiden perheissä, mutta jos on, olisi kiva saada kommentteja.
Eli olen 37 v. kahden lapsen (7 ja 5) äiti. Oikeastaan viimeiset kolme vuotta olemme mieheni kanssa pohtineet mahdollista kolmatta lasta aktiivisesti, puntaroineet hyvät ja huonot puolet miljoonaan kertaan jne. Yritimme jopa raskautta aktiivisesti puolisen vuotta sitten 3 kierron ajan. Välillä olen ollut varma, että haluan, välillä että en varmasti. Ja myös mies on ollut kahden vaiheilla koko ajan eikä ole osannut varmaan mielipidettään sanoa. Kaveripiirissämme lähes kaikilla on kolme lasta ja pakko myöntää, että myös tästä on vähän saattanut tulla painetta. Kokonaisuutena asian aktiivinen pohtiminen on ollut helvetin raskasta meille molemmille.
Nyt, VIIMEIN koen saavuttaneeni mielenrauhan asian suhteen ja koen vahvasti, että minut on tarkoitettu "vain" kahden lapsen äidiksi. Keskeinen tekijä tämän varmuuden saavuttamiseen on ollut ymmärrys siitä ettei minulla (eikä ehkä miehellenikään) yksinkertaisesti ole niitä voimavaroja, joita kolmen lapsen kasvattaminen vaatisi. Huomaan esimerkiksi etten enää halua luopua omista harrastuksistani lasten takia tai halua valvoa öitä, kun ei ole pakko. Hirveänä näen myös vision, että saisin kolmannen lapsen ja sitten molemmat huomaisimme ettemme enää jaksa sitoutua siihen niin paljon kuin kahteen edelliseen. Rehellisyyden nimissä päätöstä on helpottanut myös pari kaveriperhettä, joiden elämä ei kyllä vaikuta olevan millään tavalla kivaa, kun lapsia on se kolme eikä kumpikaan vanhemmista ole millään muotoa perinteisesti "perhekeskeinen" (enkä nyt siis missään nimessä sano etteikö olisi myös paljon suurperheitä, joissa homma toimii todella hyvin ja kaikki nauttivat).
Miten on, onko muilla tämän päätöksen teko ja tämä ihana mielenrauha olleet näin suuren työn ja tuskan takana? Ja ymmärrättekö näkökulmani, että juuri itsetuntemus ja omien resurssien (tai niiden puuttumisen) myöntäminen ovat avainasemassa tässä päätöksessä?
Kiitos kommenteista :)
Kommentit (50)
En nyt varmaan ole oikea henkilö ottamaan osaa keskusteluun. Olen lapseton nuori, mutta kumppanini kanssa haaveilemme perheestä. Molemmilla ihannelukuna kolme lasta, jos lapsia joskus saadaan. Mutta. Koskaan ei voi tietää etukäteen. Jos onnistun tulevaisuudessa raskautumaan, niin voimavarani miettisin jokaisen lapsen kohdalla uudestaan. Yhden lapsen kanssa on varmasti helpompaa kuin usean ja olisi aikaa puuhata myös harrastusten parissa ja panostaa uraan. Nämä ovat jaksamiseni kannalta tärkeitä asioita. Jos kuitenkin yhden lapsen jälkeen näyttää siltä, että voimavarat ei riitä toisen lapsen (tai kolmannen yrittämiseen) niin sitten on järkevä valinta tyytyä olemassaolevaan perheeseen. Tyytyä on kyllä väärä sanavalinta, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan. Jos tiedostan jo etukäteen, että uuden lapsen kanssa en jaksaisi pyörittää arkea yhtä hyvin tai että muut lapset kärsisivät, en voisi yrittää uutta lasta. Joten minusta on hienoa, että monet ovat tyytyväisiä elämäänsä yhden tai kahden lapsen kanssa. Kyllä se varmasti on huojentavaa. Eikä kukaan muu voi sanella tai syyllistää toisen lapsiluvusta, kukaan ei voi elää toisen elämää ja tietää toisen voimavaroja. Pitäkää ihmiset omasta tahdostanne kiinni. Sukulaiset, läheiset ja naapurit eivät voi arvostella teidän valintojanne. Ja te jotka haaveilette useammasta nyytistä ja tiedostatte olevanne siihen valmiita, niin keskustelkaa kumppanin kanssa. Lapset ovat ihana asia ja on hienoa kuinka tässä keskustelussa käy ilmi, että te äidit ja isät oikeasti pohditte oman ja koko perheen etua pelkän halun sijasta. :)
T. Vauvakuumeileva nuoriaikuinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.05.2015 klo 19:32"]Meillä esikoinen syntyi kun olin juuri täyttänyt 35. Kuopus kun olin vielä 36 v. Jos olisin ollut nuorempi, olisi ollut aivan helvetinmoinen homma päättää että tähänkö se nyt jäi. (lapset olivat ihania, toivottuja ja kaikki meni loistavasti.) Kun ikää jo oli, oli aivan ihanan helppoa päättää että "tämäpä nyt oli tässä"
Summa summarum: olet liian hyvä synnyttäjä. Olisit sairaampi tai muuten surkeampi, niin olisi helpompi päättää. Tai edes vanhempi!!
[/quote]
Mä olen sairaahko, mutta siitä huolimatta tekisi jotenkin mieli toista lasta. Jotenkin tuntuu vaikealta hyväksyä lapsiluvun jääminen yhteen. Enkä sitä ole vielä osannut lyödä lukkoon.
Ei ole ollut päätösongelmia. YKSI riitti. Ja sullekin ois riittänyt. Luoja kiittisi. Nyt ei kiitä.
[quote author="Vierailija" time="17.05.2015 klo 19:30"]
Noh, voinpa sanoa rehellisesti että me päädyimme juuri tuon monen vuoden vatvomisen jälkeen tekemään kolmannen ja täysin avoimesti sanon, että kohdallamme ei missään nimessä olisi pitänyt. Lapsista olemme toki sitoutuneet pitämään huolta se on selvä, mutta kyllä tästä elämästä lähes kaikki keveys on kadonnut. Illat kuluvat siihen, että vaihdamme vuoroa, jotta saamme hoitaa omat juoksulenkkimme, jumpat ym.
Toki tiedostan, että tämäkin aika on rajallinen ja muutaman vuoden päästä omaa aikaa on enemmän, mutta sitten varmaankin tulevat muut haasteet (esim. että millä rahalla ne kolme teiniä maksetaan).
Tiivistetysti vinkkinä vanhemmille: tutkailkaa rehellisesti omia resurssejanne ja tehkää päätökset tältä pohjalta. Niin karua kuin se onkin, kaikki eivät vain olen niin hyviä vanhempia kuin toiset. Itsellä kesti aikansa tämän hyväksyminen, kun olen perheestä, jossa omat vanhemmat uhrasivat kaiken lapsiensa edestä. Syyllisyys on ollut suuri, kun olen huomannut etten itse yksinkertaisesti pysty siihen.
[/quote]
Hienoa, että joku sanoo tämän rehellisesti, eikä vain hymistele, että vasta kolmannen kohdalla on osattu oikeasti nauttia vauva-ajasta jne. jne, mitä yleensä ketjut on pullollaan kolmosen tehneiltä. Kiitos rehellisyydestäsi. Yleensä aina vain mainostetaan, miten ihanaa se kolmas on ja että tehkää tekin se. Kieltämättä tulee mieleen, että halutaan vetää muutkin mukaan samaan soppaan kuin missä itse ollaan jo.
Meillä 4 v ja 6 v ja kuopuksen odotusajasta saakka on ollut selvää, että perhe on koossa. Minustakaan ei vain olisi enempään. Elämä on lähes täydellistä näin.
Kyllä minusta hyvä vanhempi tiedostaa voimavaransa, ja tekee lapsia sen mukaan. Meillä on kaksi lasta ja tämä sopii meille. Tuttavaperheissä joissa on useampi lapsi on ihan erilainen vilske ja hälinä kuin meillä - se sopii heille, mutta itse en voisi sellaisessa ympäristössä eää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ajattelin, että kaks riittää. Nyt on kolme ja tähän jää, sopiva kopla meille. Vanhin 4,5v. Tunnistan tuom helpotuksen tunteen! Lapsiluku on tässä, ei tartte miettiä raskauksia ja töistäjäämisiä jne.
Mielenkiintoinen ketju, kiitos aloituksesta. Minä vielä odottelen tuota mielenrauhaa...
Olemme melko nuoria, 24- ja 30-vuotiaat... Lapsia on kaksi, lähes neljävuotias ja pian vuoden ikäinen. Koko tämä nuoremman vauva-aika on keskusteltu (okei, ehkä parina iltana kuukaudessa) että joko riittäisi. Mulle riittäisi, miehelle ei... Oman paineensa asettaa myös se, että mulle ei sovi hormoniehkäisy (eikä miehen naamaan ne mustat silmät, joita nyrkeilläni aiheutan hormoneita syödessäni) ja vahinko pelottaa, joten toivoisin mieheni menevän sterilisaatioon.
Syitä, miksi en halua enempää:
- En ole äiti-ihminen (kotona oleminen lasten kanssa on mielestäni hirveää)
- Haluaisin lähteä jo pian yliopistoon hakemaan maisterin papereita
- Jos ero tulee, kolmen lapsen kanssa on varmasti jo tosi vaikeaa yksinhuoltajalla
- Talossa on vaan kaksi makkaria
- En halua enää valvoa öitä (okei, nyt kun tää on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa ni saattaisin ehkä lähteä vielä tähän rumbaan)
- Autoon on varmasti vaikea tunkea kolmea lasta (vaikka olen kyllä kolmilapsisesta perheestä ja muistan että olemme kolmestaan Audin takapenkillä istuneet)
- Edelliseen kohtaan liittyen, luulen että hajottaa jo parisuhdetta kun ei yhteen autoon suosiolla sovita, ankeaa jos kahdella autolla pitää lähteä pitkään reissuun ja vanhemmat joutuu olemaan erillään
- Ajattelin olla sellanen trendikäs äiti, jolla on vaan kaksi lasta
- Joo, olen hieman taipuvainen ajattelemaan sitä, mitä muut ajattelevat... Joten mietin välillä, että mitä jos joudun perustelemaan lapsimäärääni. Kaksi on vielä suhteellisen helppo, ajattelen täyttäneeni velvoitteen siitä, että olen tehnyt yhden uuden ihmisen meitä kumpaakin vanhempaa kohti. Välissä puhutaan, että ihmisiä on jo liikaa (tiedän, että on ihan totta maailman mittakaavasta, Suomesta en ole niin varma) ja välissä taas että syntyvyys pitäisi saada nousuun
Koska olen kuitenkin vielä nuori, niin eihän tuota tiedä miten elämä menee... Entä jos kymmenen vuoden päästä haluankin vielä iltatähden? Kauanko tässä epätietoisuudessa joutuu rypemään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me pohditaan kovasti kolmatta. Mieheni haluaisi kolmatta enemmän kuin minä.
Tiedän, että olisimme hyviä vanhempia myös kolmannelle, mutta aikaa per lapsi jäisi sitten kullekin lapselle selvästi vähemmän (olemme siis työssäkäyviä molemmat). Monissa ystävien kolmilapsisissa perheissä tuntuu, etteivät lapset saa lainkaan yhtä paljon huomiota eikä lapsille järjestetä ikätasoista tekemistä vaan tuntuu kuin pienemmät vaan roikkuu mukana. vanhemmat ovat stressaantuneita ja elämä on yhtä selviytymistä. Varmaan perheenkin ovat erilaisia, että ei se
Meillä Välttämättä samanlaista olisi. Mutta silti. Jokainen lapsi kilpailee vanhempien ajasta ja huomiosta enkä tiedä onko lapsille välttämättä parempi saada lisää sisaruksia.
[quote author="Vierailija" time="17.05.2015 klo 22:00"]Mielenkiintoinen ketju, kiitos aloituksesta. Minä vielä odottelen tuota mielenrauhaa...
Olemme melko nuoria, 24- ja 30-vuotiaat... Lapsia on kaksi, lähes neljävuotias ja pian vuoden ikäinen. Koko tämä nuoremman vauva-aika on keskusteltu (okei, ehkä parina iltana kuukaudessa) että joko riittäisi. Mulle riittäisi, miehelle ei... Oman paineensa asettaa myös se, että mulle ei sovi hormoniehkäisy (eikä miehen naamaan ne mustat silmät, joita nyrkeilläni aiheutan hormoneita syödessäni) ja vahinko pelottaa, joten toivoisin mieheni menevän sterilisaatioon.
Syitä, miksi en halua enempää:
- En ole äiti-ihminen (kotona oleminen lasten kanssa on mielestäni hirveää)
- Haluaisin lähteä jo pian yliopistoon hakemaan maisterin papereita
- Jos ero tulee, kolmen lapsen kanssa on varmasti jo tosi vaikeaa yksinhuoltajalla
- Talossa on vaan kaksi makkaria
- En halua enää valvoa öitä (okei, nyt kun tää on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa ni saattaisin ehkä lähteä vielä tähän rumbaan)
- Autoon on varmasti vaikea tunkea kolmea lasta (vaikka olen kyllä kolmilapsisesta perheestä ja muistan että olemme kolmestaan Audin takapenkillä istuneet)
- Edelliseen kohtaan liittyen, luulen että hajottaa jo parisuhdetta kun ei yhteen autoon suosiolla sovita, ankeaa jos kahdella autolla pitää lähteä pitkään reissuun ja vanhemmat joutuu olemaan erillään
- Ajattelin olla sellanen trendikäs äiti, jolla on vaan kaksi lasta
- Joo, olen hieman taipuvainen ajattelemaan sitä, mitä muut ajattelevat... Joten mietin välillä, että mitä jos joudun perustelemaan lapsimäärääni. Kaksi on vielä suhteellisen helppo, ajattelen täyttäneeni velvoitteen siitä, että olen tehnyt yhden uuden ihmisen meitä kumpaakin vanhempaa kohti. Välissä puhutaan, että ihmisiä on jo liikaa (tiedän, että on ihan totta maailman mittakaavasta, Suomesta en ole niin varma) ja välissä taas että syntyvyys pitäisi saada nousuun
Koska olen kuitenkin vielä nuori, niin eihän tuota tiedä miten elämä menee... Entä jos kymmenen vuoden päästä haluankin vielä iltatähden? Kauanko tässä epätietoisuudessa joutuu rypemään?
[/quote]
Älä missään nimessä tee lisää lapsia, jos noin ajattelet. Perustelusi ovat niin hyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas haluaisin toisen lapsen mutta mies ilmoitti että yksi riittää. Mietin jopa eroa asian vuoksi.
Voih, mä haaveilen kolmannesta.. Mut ei nää teidän perustelut saa mua vakuuttumaan ettei kannattais. Ensimmäiset lapset on kaksoset ja ovat jo varsin omatoimisia leikki-ikäisiä. "Oman elämän" olen valmis laittamaan syrjään pikkulapsiajaksi - niinhän mä todellakin tein jo esikoisten synnyttyä. Tuntuu että jaksaisin hyvin vielä yhden lapsen, vaikka arki esikoisten vauva- ja taaperoaikana välillä rankkaa olikin.
Mies ei kolmannesta lapsesta ole innostunut - vaikka hän oli se joka alunperin puhui että hankitaan ainakin kolme lasta. Mä taas aikoinani ajatteln että ehkä yksi lapsi mutta ei missään nimessä kahta enempää. Näin se ihmisen mieli muuttuu.
Syntyvyydestä; Suomessa syntyy 1,8 lasta per nainen mikä tarkoittaa sitä että (ainakin syntyperäisten suomalaisten) väkimäärä laskee pikkuhiljaa. 2,1 olis luku jolla väestö uusiutuisi samalla määrällä; väkiluku ei kasvaisi eikä nousisi. Näitten lukujen ei tietenkään kuulu olle motiiveja lasten hankkimiselle, kunhan vaan mainitsen nippelitietona kun joku asiaa aiemmin pohti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin mietin sitä kolmatta ja nyt täytän 50v. niin eipä tarvitse miettiä enää. Mies aina ruikutti oman ajan puutetta ja se oli yksi syy etten ehkä yksin jaksa ja päätös oli oikea. Tukiverkkoja ei ollut. Nyt lapset teinejä ja jaksan hoitaa heidän asiat yksi vaivaamatta miestäni. Toinen on erityislapsi ja tarvitsee paljon apua. Jos myös isä todella osallistuja niin silloin menee ne kolme lastakin. Meillä mies väsyi ja jaksoi olla hyvä isä kymmenen vuotta ja enää ei jaksa mitään muuta kuin käydä töissä.
Minä taas olen 4-kymppinen äiti, jonka 21-vuotias esikoinen lentää nyt pesästä.
Tuntuu ihan hirveälle, että kotiin jää vain yksi 16-vuotias, joka hänkin lähtee muutaman vuoden päästä pois.
Mietin iltatähden hankkimista. En halua elää kotona, jossa ei ole lapsia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajankohtainen ja koskettava aihe. Mistä sen tietää kun milloin lapsiluku on tässä. Minulle on suotu ne kaksi ihanuutta mistä olen haaveillut. Nyt ovat 4&1. Ikää itsellä 32. Ajatus kolmannesta on alkanut kutkuttaa mutta tiedän ettei mies halua, ei enää jaksa. Jaksaisinko itse en tiedä. Tuttavapiiriin on alkanut kolmosia tulee. Ehkä hiukan kateellinen olen. En enää itse koe tuota odotuksen ja synnytyksen ihanuutta. Ihanaa vauva-aikaa. Olen niin nauttinut kotona olemisesta ja lasten kanssa tekemisestä. Mutta haluanko oikeasti sen kolmannen? En tiedä, en usko... Jos olisin vielä nuorempana nämä kaksi, ehkä sitten.. Oma mukavuudenhalu nostaa päätän. Kaipaa jo ehjiä yöunia ja helpotusta arkeen. Miksi on niin vaikea myöntää itselle ettei enää. Meidän on hyvä näin.
[quote author="Vierailija" time="17.05.2015 klo 22:05"]
Me pohditaan kovasti kolmatta. Mieheni haluaisi kolmatta enemmän kuin minä. Tiedän, että olisimme hyviä vanhempia myös kolmannelle, mutta aikaa per lapsi jäisi sitten kullekin lapselle selvästi vähemmän (olemme siis työssäkäyviä molemmat). Monissa ystävien kolmilapsisissa perheissä tuntuu, etteivät lapset saa lainkaan yhtä paljon huomiota eikä lapsille järjestetä ikätasoista tekemistä vaan tuntuu kuin pienemmät vaan roikkuu mukana. vanhemmat ovat stressaantuneita ja elämä on yhtä selviytymistä. Varmaan perheenkin ovat erilaisia, että ei se Meillä Välttämättä samanlaista olisi. Mutta silti. Jokainen lapsi kilpailee vanhempien ajasta ja huomiosta enkä tiedä onko lapsille välttämättä parempi saada lisää sisaruksia.
[/quote]
Tässä tullaan juuri siihen, että jokaisen pariskunnan pitäisi tunnistaa omat voimavaransa. Toiset pystyvät huolehtimaan täysin vaikka viidestä, toiset eivät edes yhdestä. Patenttiratkaisua ei valitettavasti ole. Jonkinlaisena yleistyksenä sanoisin, että nykypäivän aikuiset ovat kenties hieman itsekkäämpiä kuin aiemmat sukupolvet, ja siten eivät ehkä niin soveliaita suurperheiden (3 on kai Suomessa nykyisin jo suurperhe?) vanhemmiksi.
Meillä on yksi lapsi ja aika ajoin pohdimme voimmeko olla vain näin. Ympäristön paine toiseen lapseen on kova, tiedostamme sen. Yritämme tehdä omat päätöksemme, välillä vauvakuume nostaa päätään, mutta usein tuntuu ettei meistä ole enempään.
Ymmärrän tilanteesi hyvin. Itselleni oli selvää jo toisen synnytyksen jälkeen, että kaksi riittää. Nukuin todella huonosti lasten vauva-aikoina ja se aika oli tosi raskasta. En halua kokea sitä enää uudestaan. Kaipaan myös omaa aikaa ja nyt lasten ollessa isompia en enää haluaisi luopua vapaudestani.
onnea päätökselle!
Millainen itsetunto teillä oikein on? Miksi annatte muiden painostaa? Meillä on yksi lapsi, enkä ikinä kuuntelisi mitään painostusta.
Meillä sama tilanne ja itseäkin kyllä hävettää myöntää, että ympäristön (meilläkin kaikilla kavereilla oikeastaan kolme) paine on kyllä ollut kova - ei siis että kukaan olisi painostanut, vaan että olen kokenut olevani huono äiti, jos teen vain kaksi.
up