Pitäisköhän hymyillä ja miellyttää vähemmän jotta olisi "aikuismaisempi"?

Olen kohta 35-vuotias nainen. Vähän ujo, ja mulle on tärkeää että annan ihmisille hyvän vaikutuksen itsestäni, näin ollut aina, joten siis hymyilen lähestulkoon koko ajan. En ole mikään kova puhumaan enkä päällepäsmäri, paremminkin sellainen vähän hajuton ja mauton tyyppi, joka tosiaan siis hymyilee koko ajan, kertoilee hauskoja tai harmittomia juttuja, nauraa paljon, huomioi kaikki hymyllä ja tervehdyksellä jne eikä koskaan valita kenellekään mistään, ei vittuile eikä jaa kovin syvällisiä asioitaan eikä varsinkaan niitä synkkiä mietteitään.

Toisaalta mulla on tosi helppoa, en ole aikuisikäni aikana ikinä joutunut esim. minkäänlaiseen riitaan kenenkään kanssa, siis en ystävieni, en työkavereideni, en kenenkään. Minusta yleensä pidetään, myös sellaiset ihmiset jotka ovat "hankalia" tai jotka toiset kokevat hankaliksi, pitävät minusta, eli en joudu kenenkään silmätikuksi tai syntipukiksi tai mitään.

Toisaalta mietin, että vaikutankohan jotenkin lapselliselta tai ei-vakavasti otettavalta, olenko jo liian mauton, väritön ja hajuton? Tai "pitäisikö" jo tämän ikäisen ihmisen olla vakavampi ja arvonsatuntevampi, eli siis lakata hymyilemästä miltei koko ajan, eikä olla niin ystävällinen ja huomaavainen. Siis älkää käsittäkö väärin, tiedän että nämä ovat hyviä piirteitä ihmisessä ja itsessäni, enkä hae mitään kehuja käänteisesti asiaani esittäen, mutta siis kun noin yleensä katson ikäisiäni, niin hyvin harva enää on tällä tavoin miellyttäjä, kuin itse koen olevani. Miten nyt siis sanoisin, toisaalta haluan olla kaikki huomioiva, ystävällinen ja iloinen ja myös antaa sellaisen vaikutelman itsestäni, mutta toisaalta mietin että alan jo poiketa joukosta, siis ikäisistäni. Muut ikäiseni tuntuvat jo jotenkin ehkä ilottomammilta ja vakavemmilta mutta samalla myös enemmän arvonsatuntevilta, eivätkä enää niin ajattele mitä toiset heistä ajattelevat. Toisaalta haluaisin olla sellainen itsekin. Vielä ainakaan en oikein osaa, mutta pitäisiköhän opetella?

Ja siis, en koe tästä itselleni koituvan mitään haittaa, siis ns. miellyttämisestä, paitsi sen että alan erottua porukasta, enkä todellakaan tiedä onko se hyvä vai huono asia? Olenko vaan se iloinen, ystävällinen, kiltti ja hymyilevä ihminen, vai vaikutankohan kenties vaan lapselliselta, selkärangattomalta miellyttäjältä? Mistähän tällaisen tietäisi..