Lue keskustelun säännöt.
Ystävän lapsella todettiin eilen kuolemaan johtava tauti
07.11.2014 |
Sen tarkemmin taudista kertomatta, kuulemma elinajan ennuste on alle vuosi. Näillä näkymin ja tämän hetkisen kunnon huomioon ottaen huomattavasti vähemmän. Olen ollut niin onnekas etten ole omassa perheessäni joutunut tuollaista kokemaan, isovanhempani olen hautaan saatellut, mutta he olivat vanhoja ja itsekkin valmiita lähtemään.
Miten tuossa tilanteessa voi lohduttaa? Pelkään, että möläytän jotain täysin väärää. En uskalla puhua hänelle omia arjen harmituksia, mitä hukkuneet lapaset tai lapsen rikki mennyt vetoketju on tollaisen uutisen rinnalla. Ystävä on ihan shokissa, vaikka vakavaa diagnoosia osattiin odottaa. Silti ei mitään tälläistä. Jos joku on kokenut samaa, kertokaa mikä lohdotti, miten voin olla avuksi?
Kommentit (54)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:57"][quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:51"]
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:48"]
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:45"]
tässä vasta empaattinen ystävä lapsensa menettäneelle:
"En kiellä puhumasta, mutta itse en jaksa lapsen kuolemasta jauhaa kuukausikaupalla. Kamalaa, kun yksi aihe hallitsee ajattelua ja keskusteluja."
[/quote]
Olen ystävä mutta en terapeutti. Minun täytyy ajatella myös omaa jaksamistani ja mielialaani. Surevankin täytyy ymmärtää, että jatkuva surupuhe ja epämiellyttävissä tunteissa vellominen on myös lähipiirille hyvin raskasta.
[/quote]
Et ole ystävä, jos haluat kieltää ystäväsi tunteet. Oikea ystävä kuuntelee vielä kymmenenkin vuoden päästä. Toki se on rankkaa, mutta joskus ystävyyteen sisältää tällaistakin. Sinä joudut kuuntelemaan satunnaisesti, oletko koskaan ajatellut, että tämä aihe on ystäväsi mielessä aivan koko ajan.
[/quote]
En ole kieltämässä kenenkään tunteita. Mitä hyötyä siitä olisikaan? Itse en vain jaksa kuunnella loputtomiin negatiivisissa tunteissa vellomista. Oman psyykeni ei sellaista kestä. En osaa etäännyttää toisen kärsimystä niin kuin ammattilainen osaa. Asia ei lity mitenkään siihen, kuinka hyvä ystävä olen vaan siihen, kuinka paljon toisen murheita jaksan kantaa.
Aika huono ystävä on sellainen, joka ei osaa ottaa toisen resursseja huomioon.
[/quote]
Olet harvinaisen heikko ihminen. Normaalit henkiset resurssit omaava kykenee ihan hyvin kuuntelemaan ja myötäelämään ystävänsä kanssa.
Ja taas yks joka jaksaa ihmetellä toisen elämää.. ehkä ystäväs käyttäytyy noin koska ei halua surramuiden nähden ja koittaa olla vahva, voi olla et se myös romahtaa täysin ku hautajaiset on ohi.
Itse menetin läheiseni jokin aika sitten (ei ollut lapsi tosin). Inhottavinta oli juuri se puhumattomuus ja aiheen välttely. Se, että ei kysytty eikä puhuttu asiasta mitään. Jotkut sanoivat, etteivät tienneet uskaltaako asiasta kysyä/puhua. En ymmärrä miksi ei uskaltaisi, mitä olisi voinut tapahtua? Mitä ihmiset pelkäsivät? Että alan itkeä? Että koen sen uteluksi? Itse koin suurimmaksi helpotukseksi sen, että sain puhua asiasta avoimesti ja mielestäni suurinta välittämistä oli ihan vaikka vain sellainen arkinen kysymys kuin "miten voit nyt?". En tiedä onko teillä muilla ollut tällaiset tunteet, mutta näin itselläni oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä voivottele tai kauhistele. Mene ja halaa ja kysy kuinka jaksat. Auta konkreettisesti, siivoa, tee ruokaa. Juttele muitakin asioita. Soittele ja laita viestejä kuten ennenkin. Tilanne on kamala mutta ei koko elämän tarvitse silti pyöriä vain sen ympärillä. Ystäväsi on sama ihminen kuin ennenkin, vain suru on tullut vanhan lisäksi
Kauheinta on kun yhtäkkiä kukaan ei soita tai käy, kun miettivät miten kohdata. Kauheaa on myös jos voivotellaan että miten tällaista voi tapahtua, miten sinä voit kestää jne.
50 jatkaa vielä. Nimenomaan puhu niitä omia arkisia asioita kuten ennenkin, en nyt silti kovin suurentelisi vaikeuksiani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeita sanoja ei ole. Mitkään sanat tuskin auttavat. Ole läsnä, lähellä, kuuntele.
Muista välillä puhua säästä ja kadonneista lapasista.
Älä unohda tai pelkää liikaa pitääksesi yhteyttä tai kysyäksesi kuulumisia.
Pidä yllä normaliutta, eli puhu nyt vaikka rikkinäisistä lapasista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, onko kyseessä jokin syöpäsairaus?
Mä tunnen kaksi äitiä, jotka ovat menttäneet lapsensa. Molemmat ovat kertoneet, että on kamalaa kun kuolemasta ja kuolleesta lapsesta ei saa PUHUA, kukaan ei kestä kuunnella.
Minä olen tarjoitunut kuuntelemaan. Ovat kuulemma kokeneet sen tärkeänä.
Tämän perusteella neuvoisin että lupaa kuunnella, nyt ennen lapsen kuolemaa ja varsinkin sitten kun lapsi on kuollut.
Suru ja tuska lapsen kuolemasta ei mene ohi kuukausissa, se vaatii vuosia. Julmat ihmiset ympärillä voivat kieltää äitiä puhumasta lapsensa menettämisestä vaikka jo 2-3kk lapsen kuoleman jälkeen.
Vaikka et osaisi mitään sanoa, niin lupaa kuunnelle. KAIKKI ja KAUAN, niin kauan kuin ystäväsi haluaa puhua.
Auta arjessa, vie ruokaa, siivoa, yms. Ystävälläsi ei varmasti ole voimia mihinkään.
Aikanaan auta hautajaisten kanssa, niiden järjestäminen voi olla hyvin raskasta.
Ystäväperheen pikkutytön kuoltua heidän sukulaiset järjestivät hautajaiset. Hautajaisissa oli todella paljon väkeä n 500 ihmistä. Sain sen käsityksen että perhe sai lohtua siitä, miten montaa ihmistä pienen tyttösen kuolema kosketti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
porvoossako on tällainen käytäntö?
"Julmat ihmiset ympärillä voivat kieltää äitiä puhumasta lapsensa menettämisestä vaikka jo 2-3kk lapsen kuoleman jälkeen"
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:14"]
porvoossako on tällainen käytäntö?
"Julmat ihmiset ympärillä voivat kieltää äitiä puhumasta lapsensa menettämisestä vaikka jo 2-3kk lapsen kuoleman jälkeen"
[/quote]
En ole tuon kommentin kirjoittaja, mutta tunnen tapauksia, joissa näin on käynyt. "Ei saa jäädä tuleen makaamaan", "ajattele, että sinulla on toinen lapsi, joka kärsii, kun suret", "nuori ihminen, tee heti perään toinen lapsi", "johan siitä on aikaa, et kai nyt enää sitä surua ajattele, se vaan kuormittaa". Kyllä näitä valitettavasti on.
Omalla kohdalla aika rankka kommentti lapsenlapsen kuoleman jälkeen oli hyvän ystäväni lause: "Nyt sinun ei tarvi enää koskaan pelätä, että Lilille tapahtuu jotain", kun Lili oli kuollut. Hyväähän hän tarkoitti omalla tökeröllä tavallaan, mutta siinä hetkessä se tuntui niin pahalta, että piti lopettaa puhelu nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:14"]porvoossako on tällainen käytäntö?
"Julmat ihmiset ympärillä voivat kieltää äitiä puhumasta lapsensa menettämisestä vaikka jo 2-3kk lapsen kuoleman jälkeen"
[/quote]
Aina voisi edes yrittää ymmärtää.
Ihmiset ympärillä varmaan parin, kolmen kuukauden jälkeen katsovat että kuolemasta on riittävän kauan ja äidin olisi aika "mennä eteenpäin". Siitä kokemus, että kielletään puhuminen oman lapsen kuolemasta.
Päinperseistä auttamista ja ympäristön pahaa oloa.
Tauti on varmaan se incl. Liekkö kirjoitin oikein. Tuskin syöpä tuommoisia oireita aiheuttaa. Mutta oli mikä oli, ole ystäväsi käytettävissä elä välttele!
Soita ja sano etä et tiedä miten voisit lohduttaa. Kuuntele, ei sun tarvi sanoa mitään. Näin tein kun ystäväni lapsi kuoli. Itkettiin puhelimessa yhdessä.
Sitten ajan kanssa nimenomaan nää pikkujutut, tavalliset arkiset asiat tulevat tärkeiksi.
Pääasia on, että huomioit häntä nyt, älä pelkää ottaa yhteyttä!
tsemppiä, vaikeaa se on mutta tärkeää.
Ehkä ei kannata kysyä, mitä voit tehdä, vaan mene käymään ja vie vaikka joku ruokatuliainen.
tuskin kukaan oikeasti kieltää vanhempaa puhumasta lapsensa menetyksestä, oli siitä sitten 3 päivää tai 30 vuotta. tai sitten teillä on todella outoja tuttuja.
Silloin kun siskon tyttö kuoli niin ärsytti suunnattomasti kaikki turhasta kitisijät. Oltiin eräillä lastenkutsuilla vuosi tapahtuman jälkeen niin siellä jotkut meille tuntemattomat äidit vertaili lapsiensa itkuja. Yksi oli sitä mieltä, että muiden lasten itku ei ärsytä, mutta oman lapsen jatkuva itku saa raivon partaalle. Sisko kuunteli aikansa pokerinaamalla tätä keskustelua osallistumatta siihen mitenkään kunnes nousi ylös ja paineli vessaan. Arvasin, että nyt osu ja uppos ja painelin perään. Siellähän raasu nyyhkytti lavuaaria vasten ja sanoi, että antais mitä vaan, että kuulis oman lapsen itkua vielä. Että näin. Ei se nainen pahaa tarkoittanu, mutta itseä kyllä loukkas. Ja nykyään tapahtumasta kulunu viisi vuotta, niin kyllä mulla on elämänarvot lopullisesti muuttunu, kun ennen saattoi lähteä mukaan kaiken maailman päivittelyyn ja taivasteluun. Mutta nykyään kun valitetaan pienistä niin en kommentoi, mielessäni vaan ajattelen, että turpa kiinni sinä kiittämätön paska. Mut eipä voi mitään. Elämää se vain on :/
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:35"]
tuskin kukaan oikeasti kieltää vanhempaa puhumasta lapsensa menetyksestä, oli siitä sitten 3 päivää tai 30 vuotta. tai sitten teillä on todella outoja tuttuja.
[/quote]
En kiellä puhumasta, mutta itse en jaksa lapsen kuolemasta jauhaa kuukausikaupalla. Kamalaa, kun yksi aihe hallitsee ajattelua ja keskusteluja.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:42"][quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 16:18"]
Järkyttävää. Olen tyytyväinen moneen asiaan lapsettomassa elämässäni, mutta tämän riskin välttäminen on eräs tärkeimmistä. En selviäisi. :( Onneksi ei tarvitse ikinä kokea mitään näin hirveää... eikä edes pelätä tällaista tapahtuvaksi.
[/quote]
Kuka pelle tätäkin miinuspeukuttaa? -3
[/quote]
Tarvitseeko tulla tämmöiseen ketjuun vääntämään juttua lapsettomuudestasi? Päivittelemään kuinka kamalien asioiden pelosta et uskalla edes lasta saada? Tiesitkö, että kukaan äiti ei lapsensa kuoltua varmasti hetkeäkään kadu, että hänet sai. Edes siinä menetyksen tuskassa ei käy mielessä, että jos en olisi saanut koko lasta, en nyt kärsisi näin. Kyllä omat lapset ovat niin rakkaita ja täydellisiä, että näheihin haluaa tutustua ja heitä rakastaa vaikka menettäisikin. Onhan ainakin saanut omaa lasta rakastaa. Mutta ethän sinä sitä lapsettomana tajua.