Lue keskustelun säännöt.
Ystävän lapsella todettiin eilen kuolemaan johtava tauti
07.11.2014 |
Sen tarkemmin taudista kertomatta, kuulemma elinajan ennuste on alle vuosi. Näillä näkymin ja tämän hetkisen kunnon huomioon ottaen huomattavasti vähemmän. Olen ollut niin onnekas etten ole omassa perheessäni joutunut tuollaista kokemaan, isovanhempani olen hautaan saatellut, mutta he olivat vanhoja ja itsekkin valmiita lähtemään.
Miten tuossa tilanteessa voi lohduttaa? Pelkään, että möläytän jotain täysin väärää. En uskalla puhua hänelle omia arjen harmituksia, mitä hukkuneet lapaset tai lapsen rikki mennyt vetoketju on tollaisen uutisen rinnalla. Ystävä on ihan shokissa, vaikka vakavaa diagnoosia osattiin odottaa. Silti ei mitään tälläistä. Jos joku on kokenut samaa, kertokaa mikä lohdotti, miten voin olla avuksi?
Kommentit (54)
En ole kokenut oman lapsen kuolemaa tai vakavaa sairastumista. Mutta kun isäni kuoli, en odottanut ihmisiltä mitään "taikasanoja". Ei ole mitään erityistä, mitä pitäisi sanoa lohduksi. Mutta voit sanoa rehellisesti, että tämä koskettaa sinua syvältä ja että tahdot auttaa. Että et oikein tiedä mitä voit tehdä tai sanoa, mutta jos hän haluaa puhua, sinä olet ainakin kuuntelemassa.
Voimia ystävällesi, ja teille muille läheisille tottakai myös!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No älä ainakaan pelon takia jätä menemättä ja pitämättä yhteyttä. Voithan sanoa suoraan, ettet tiedä mitä sanoa, mutta olet olemassa ja käytettävissä avuksi jos on tarvetta (että sinua voi pyytää esim. siivoamaan tai tuomaan ruokaa). Ja että sinulle voi aina soittaa ja puhua. Voit sanoa ihan rehellisesti, mutta älä ala "suremaan" niin paljoa, että ystäväsi joutuu lohduttamaan sinua. Koita olla se vanhempi, vaikka tunteet voi tietty näyttää muttei antautua niille niin että ne käyvät taakaksi asianomaisille.
Näin mutulla, sairaiden lasten läheisenä.
kerrot suoraan, että olet sanaton, ettet tiedä mitä sanoa. Kerro että olet tukena, jokaisella hetkellä. Että haluat olla läsnä, jos ystäväsi tarvitsee. Että autat missä tahansa, jos ystäväsi haluaa. Kerro, että voi soittaa 24/7.
Oireita oli paljon ja kun lapsi on vasta tarhaikäinen, ei hän osannut kertoa niitä tarkkaan. Pääkipua, näki kaiken "oudosti" (omien sanojensa mukaan). Laihtui, pituuskasvu hidastui.
Muutenkin, muuttui tosi apaattiseksi. Oma lapsi on vuoden nuorempi ja ovat paljon leikkineet yhdessä. Kesällä oma lapsi leikki ulkona ja ystävän lapsi lähinnä makoili sohvalla. Kesti kauan ennenkuin oikea diagnoosi tuli. Samaan syssyyn osui myös ystävän avioero, joten monet oireet kuitattiin neuvolassa psyykkisinä.
Kun ystävä soitti niin sanoin kyllä suoraan että "en tiiä mitä sanoa", silti, toivoisin että osaisin jotain fiksumpaa sanoa. AP
Älä vain hylkää oman epävarmuutesi takia. Se olisi kaikkein pahinta ja usein juuri niin käy. Voimia perheelle ja sinulle heidän tukemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 16:27"]Oireita oli paljon ja kun lapsi on vasta tarhaikäinen, ei hän osannut kertoa niitä tarkkaan. Pääkipua, näki kaiken "oudosti" (omien sanojensa mukaan). Laihtui, pituuskasvu hidastui.
Muutenkin, muuttui tosi apaattiseksi. Oma lapsi on vuoden nuorempi ja ovat paljon leikkineet yhdessä. Kesällä oma lapsi leikki ulkona ja ystävän lapsi lähinnä makoili sohvalla. Kesti kauan ennenkuin oikea diagnoosi tuli. Samaan syssyyn osui myös ystävän avioero, joten monet oireet kuitattiin neuvolassa psyykkisinä.
Kun ystävä soitti niin sanoin kyllä suoraan että "en tiiä mitä sanoa", silti, toivoisin että osaisin jotain fiksumpaa sanoa. AP
[/quote]
Ei varmastikaan auta, että kerrot heidän asioita netissä.
[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 16:31"]Älä vain hylkää oman epävarmuutesi takia. Se olisi kaikkein pahinta ja usein juuri niin käy. Voimia perheelle ja sinulle heidän tukemiseen.
[/quote]
Tää on varmasti tärkein neuvo. Ja vaikka ystävä ei jaksaisi pitää yhteyttä, huolehdi sinä yhteydenpidosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu asiasta ihan normaalisti. Niin monet vain säälivät ja surevat, että kaipaa jotakuta olemaan ihan normaalisti. Vaikka puhumaan vain siitä säästä. Onko tällä lapsella sisaruksia? Usein sisarusten suru jää vanhempien huolessa huomaamatta ja validoimatta. Kerro, että voitte keskustella lapsen sairaudesta tai voitte keskustella jostakin muusta. Tilanteen mukaan. Lapsen kuoltua, älä vain välttele. Todella monet karttavat surevaa kuin ruttoa, koska pelkäävät omia reaktioitaan. Sureva on menettänyt läheisen, ei kuitenkaan ymmärrystään. Useimmat meistä ymmärtävät että jokainen reagoi tavallaan, mutta yksin ei halua jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää. Olen tyytyväinen moneen asiaan lapsettomassa elämässäni, mutta tämän riskin välttäminen on eräs tärkeimmistä. En selviäisi. :( Onneksi ei tarvitse ikinä kokea mitään näin hirveää... eikä edes pelätä tällaista tapahtuvaksi.
Etkö koe hirveänä, jos diagnoosi koskisi sinua itseäsi, läheistä sukulaistasi, ystävääsi, puolisoasi?
Vierailija kirjoitti:
Itse menetin läheiseni jokin aika sitten (ei ollut lapsi tosin). Inhottavinta oli juuri se puhumattomuus ja aiheen välttely. Se, että ei kysytty eikä puhuttu asiasta mitään. Jotkut sanoivat, etteivät tienneet uskaltaako asiasta kysyä/puhua. En ymmärrä miksi ei uskaltaisi, mitä olisi voinut tapahtua? Mitä ihmiset pelkäsivät? Että alan itkeä? Että koen sen uteluksi? Itse koin suurimmaksi helpotukseksi sen, että sain puhua asiasta avoimesti ja mielestäni suurinta välittämistä oli ihan vaikka vain sellainen arkinen kysymys kuin "miten voit nyt?". En tiedä onko teillä muilla ollut tällaiset tunteet, mutta näin itselläni oli.
Olisikohan siksi, että osa tosiaan ei halua puhua. Itse olen hyvin introvertti ja kaikkien ongelmien kanssa, olipa menettämisen suru, fyysinen kipu tai ahdistus tai stressi, haluan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen enkä siedä ihmisiä sen vertaa edes kuin muuten. Ahdistuisin pahasti jos joku tunkisi iholle utelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun minun ystävän vauva kuoli, niin olin vain läsnä heille. Siivoilin ja hoidin heidän vanhempaa poikaa. Menin välillä vierees, halasin ja silitin. En yrittänyt sanoa mitään oikeaa. Kuuntelin. Juteltiin välillä ihan jostain muusta. Turha yrittää ymmärtää miltä toisesta tuntuu sillä se on mahdottomuus. Sensijaan surun kunnioittaminen kannattaa. Itse taisin sanoa välillä "en voi edes kuvitella kuinka pahalta sinusta tuntuu" tai jos ystävä sanoi ettei tiedä kuinka tästä selviää niin sanoin etten minäkään tiedä, mutta olen jokatapauksessa tukena.
Järkyttävää. Olen tyytyväinen moneen asiaan lapsettomassa elämässäni, mutta tämän riskin välttäminen on eräs tärkeimmistä. En selviäisi. :( Onneksi ei tarvitse ikinä kokea mitään näin hirveää... eikä edes pelätä tällaista tapahtuvaksi.