Ovatko kaikki naiset tosiaan ihan hulluina lapsiinsa?

Et.

Olet normaali .

Vaikka lapset olisi rankkoja niin kyllä kaikki mun tuntemat äidit tuntevat myös sitä, että sydän pakahtuu siitä kaikesta rakkaudesta.

Olet normaali. Mä olen vähän samanlainen, rakastan lastani kyllä, mutta en niin "hullusti", miten olen muiden äitien sanovan.

Mulla se kosminen huuma tuli vasta toisen lapsen synnyttyä. Nyt pelkään että se tarkoittaa että rakastan kuopustani enemmän kuin esikoista ja poden siitä  jatkuvaa huonoa omatuntoa.

Mun sydän alko pakahtuu pikkuhiljaa ja nyt 1,5v. Se tuntuu olevan korkeimmillaa. Ihan kamalaa mutta esikoisesta se meni ohi kun tulin raskaaksi, mietinkin nyt että senkö takia viimeinen lapsi on yleensä se pikku vauva isonakin jos se pakahtuminen ei lopukkaan...

Omituista. Olen ihan huumantunut lapsistani ja se ulottuu jopa teini-ikäsiin ja vanhempiin ihan puuskina silloin, kun heillä on meneillään elämässä jotakin tärkeätä surua ta iloa. Sydän pakahtuu rinnassa. Mies on aika lailla samanlainen, kaipa meillä sitten vain on voimakas hoivavietti ja siksi olemme halunneet lapsiakin 7. Enempikin olisi käynyt, jos ei olisi terveysongelmia. Odotamme jo isovanhemmuutta.

Mulla on kaksi lasta  enkä ole ikinä tuntenut mitään huumaavaa rakkautta lapsiini. Nyt jo aikuisia ja ihan hyvin menestyvät.

Minä ainakin olen aivan huumaantunut lapsistani. Usein kyyneleet tulevat silmiini, kun vain katsonkin heitä. Rakkaat. 5v ja 10v.

Kyllä mäkin rakastan lapsiani, mutta olen tuntenut elämässäni vahvaa rakkautta myös muita ihmisiä kohtaan. Ei tunne, että rakastaisin lapsiani jotenkin älyttömän paljon enemmän kuin muita, eri tavalla vain. Haluan pitää heistä huolta ja tiedän, ettei maailmassa ole ketään, jolle he olisivat rakkaammat kuin minulle, joten haluan tehdä kaikkeni heidän eteensä. En kuitenkaan ole ekstaasissa kaikista heidän tekemistään jutuista tai juuri esim. itksekele vain heitä katsellessani. 

ap

ap, en minäkään suorastaan itkeskele, mutta kun käymme miehen kanssa illalla viimeiseksi katsomassa että pienimpien lastenhuoneessa kaikki on hyvin ja peitot hyvin, on kummallakin rinta-alassa iso liikahdus, melkein onnen nyyhkäys. Olemme ihan myytyjä lastemme edessä ja se tunne on kiva jakaa puolison kanssa.

Kuin aikuinen poika lähettää iltayöstä tekstiviestin omilta kämpiltään ja lisää siihen perään <3 -hymiön mammalleen, on sydän taas syrjällään. Teinivuodet ovat ohi ja isot lapset uskaltavat taas tunnustaa rakkautta "tyhmille" vanhemmilleen. En paljon paremmasta tiedä... ellei se sitte ole tuon saman vanhan ukon hyväyön pusu ja uninen käsi lanteillani.

Suuren perheen mude, 8

Minä taas en odottanut mitään ihmeellisiä tunnemyrskyjä, mutta niin vain kävi että todellakin olen hulluna lapsiini. Heillä on suora yhteys johonkin sellaiseen tosi suojaamattomaan kohtaan minussa, että tosiaan kun katson heitä, musta tuntuu että pakahdun. 

Minulla on voimakas hoivavietti ja kiinnyn nopeasti muihinkin lapsiin kuin omiini, tiedä sitten onko tällä jotain merkitystä. Meillä on normaalisti iso lauma lasten kavereita, ja tykkään vähän huolehtia heistäkin tässä omieni lisäksi. En siis ole mikään täydellinen äiti teresa, vaan menetän useinkin malttini ja olen tempperamenttinen, mutta minusta vaan on kaikkein parasta huolehtia toisista ihmisistä, se antaa minulle suuren onnen tunteen. Ja kun ne huolehdittavat ovat omia lapsia, niin se rakkauden ja kiitollisuuden tunne on melkein jo liikaa.

Mutta eihän ap:llä ole tässä mitään ongelmaa, elämä lasten kanssa on joskus rankkaa ja varsinkin jos ei koskaan saa lapsiin etäisyyttä eikä pääse kaipaamaan heitä, niin tuskin siinä arjen hötäkässä aina ehtii niin miettiä että paljonko tässä rakastaa. Eihän ne lapset sitä rakkauden määrää mieti ja mittaa, pääasia että on hyvä olla. Minulla on pari kaveria, jotka eivät oikeastaan puhu lapsistaan koskaan kovin lämpimään sävyyn, lähinnä kokevat että lapset ovat tiellä muiden asioiden toteuttamisessa. Silloin tulee vähän sääli, että jos ne intohimon kohteet elämässä on muilla areenoilla kuin kotona, ja kuitenkin lapset vievät vuosien ajan sen tärkeimmän huomion ja huolenpidon, niin oisko ollut järkevämpää keskittää kaikki energia niihin asioihin joista nauttii niin paljon ja jättää lapset tekemättä. Mutta näidenkin lapset ovat hyvin hoidettuja ja onnellisia, sääli kohdistuu siihen kaveriin joka selvästi näyttää tarvitsevan enemmän vapautta tehdä niitä omia juttujaan.

Siis juuri tuota en kestä. Naisia jotka sanoo, että "jos intohimon kohteet on muualla kuin kotona, olisiko pitänyt jättää lapset tekemättä." Tuon takia minä oikein julistan sitä, miten hirveitä ja hankalia lapset on. Kyllä mä rakastan lapsiani ja kyllä mäkin olen iltaisin heidän sänkynsä vierellä huokaillut, mutta on mulla elämässä muutakin kiinnostavaa ja muitakin rakkaita ihmisiä.

Ehkä tähän vaikuttaa se, että oma äitini oli juuri tuollainen pakahtuja, joka ei osannut elää omaa elämäänsä ollenkaan, vaan omisti sen lapsille. Ei sekään ole hyvä asia.

ap

En mä ole millään lailla hulluna omiiin lapsiini. Tottakai silloin kun ne syntyivät, kaikki oli uutta ja ihmeellistä, mutta mulla on lähinnä alusta asti tullut sellainen tunne että mun täytyy nyt huolehtia että heillä on kaikki hyvin jne.

Kyllä mä heitä rakastan, mutta ei äitiys ja lapset ole tuoneet mun elämään juurikaan mitään positiivista. Tunnen että olen vain vastuussa heistä ja jossain vaiheessa lapset muuttavat omilleen ja mun työni on tehty.

Ehkä se vaatii tosiaan sellaisen hoivavietin ja tietyn luonteen, itse tiedän ettei mun olisi ikinä pitänyt lapsia tehdäkään, mutta minkäs sille enää voit.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 20:01"]

Mun sydän alko pakahtuu pikkuhiljaa ja nyt 1,5v. Se tuntuu olevan korkeimmillaa. Ihan kamalaa mutta esikoisesta se meni ohi kun tulin raskaaksi, mietinkin nyt että senkö takia viimeinen lapsi on yleensä se pikku vauva isonakin jos se pakahtuminen ei lopukkaan...

[/quote]

Usein on näin. Ja mitä isompi perhe, sitä enemmän äiti yleensä kaipaa vauvaa, ja sitä todennäköisempää myös että nuorin on lellitty.

Se on varmaan vähän eri asia omistautua vain lapsilleen ja unohtaa oma elämä. Vaikka rakastaisikin lapsiaan niin ei tuollainen ole välttämättä mikään rakkauden teko. Kaikki tarvitsevat omaa aikaa. Minä rakastan lapsiani niin että välillä suorastaan pakahdun, he ovat tärkeintä minulle mutta minulla on myös oma elämä, harrastukseni, minä itse ja omat ajatukseni. Omistaudun äitiydelle mutta en unohda itseäni tai muita läheisiäni. Kultainen keskitie.

Ap on ihan normaali.

Rakastan kaikkia kolmea lastani paljon, mutta en ole heihin "hulluna". Siitä huolimatta he ovat parempia tyyppejä kuin muut lapset, jostain syystä :D

Ei kai kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Minä olen hullaantunut lapsiini ja olen jokaisen synnyttyä kokenut sellaisen rakkaudenhuuman, ettei tosikaan. Olen nauttinut heidän seurastaan ja vieläkin sydän tuntuu oikein laajenevan siitä rakkaudesta, kun katson kohta aikuisia lapsiani. 

Ja erikoisena pidin vain tuota kommenttia, että ei ole kokenut huumaa, mutta siitä huolimatta ovat pärjänneet elämässä. En oikein ymmärtänyt, mitä tuolla tarkoitettiin. Pärjäähän lapset jos on pärjätäkseen. Ei kai kaikkien tarvitse kokea huumaa, ei se siihen lapsien pärjäämiseen vaikuta. Minä olen ns. vahinkolapsi, jota ei edes rakastettu ja silti olen pärjännyt hyvin elämässäni ja olen onnellinen.

Kyllä jokainen ihminen luo itse kuitenkin oman elämänsä, on vanhemmat huumautuneita heistä tai ei. 

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 23:45"]

Se on varmaan vähän eri asia omistautua vain lapsilleen ja unohtaa oma elämä. Vaikka rakastaisikin lapsiaan niin ei tuollainen ole välttämättä mikään rakkauden teko. Kaikki tarvitsevat omaa aikaa. Minä rakastan lapsiani niin että välillä suorastaan pakahdun, he ovat tärkeintä minulle mutta minulla on myös oma elämä, harrastukseni, minä itse ja omat ajatukseni. Omistaudun äitiydelle mutta en unohda itseäni tai muita läheisiäni. Kultainen keskitie.

[/quote]

Juuri näin. Lapset osaa olla rasittavia, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän rasittavia, kaikki ihmiset on joskus rasittavia, minä itsekin. Mutta täytyy sanoa että en ole mitään pakahduttavaa rakkautta tuntenut kuin lapsiani ja miestäni kohtaan, ja tietysti se rakkaus on vähän erilaista, mieheni olisin valmis uhraamaan lasten eteen, ihan samalla tavalla kuin itsenikin, ja tietysti mieheni tuntee samoin, mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset, mutta normaalia elämää eletään silti, lapset on osa porukkaa, ei mitään palvottavia patsaita.

En ole koskaan tuntenut pakahduttavaa tunnetta lasteni kanssa. Vähän se tietty harmittaa, että olen tällainen puupökkelö tunne-elämältäni, mutta sellaista mitä ei ole ei osaa kaivatakaan. Lapsilla on isä, joka tuntee käsittääkseni tuota tunnetta, ja on muutenkin niin hyvä lasten kanssa, että ei noille pahemmin voi käydä kuin mulle kävi (mun yh-äiti ei juuri antanut mulle rakkautta.)