6-vuotiaan pelot - onko enää normaalia

Kuulostaapa ikävältä. Oletko yrittänyt itse puhua tuosta pelkäämisestä lapselle? Tyyliin, että on ihan normaalia, että joskus pelottaa, mutta ei saa lamaantua pelosta. Jos menee syksyllä kouluun, niin varmasti siellä koulussakin tulee pelottavia asioita eteen, jotka on vaan pakko hoitaa, jos meinaa pärjätä elämässä. Jotain rohkeus"koulutusta" siis kehiin. 

Oksentaminen tuntuu varmasti monista tosi inhottavalta (itsekin inhoan sitä), joten eihän semmoista halua kokea, mutta sitä on turha pelätä 24/7.

Varmasti on hyvä käydä lääkärissä puhumassa asiasta. Mulla oli ystävä, joka kans puhui just tuollaisista peloista (kotoa lähteminen kesti kauan, kun pelkäsi jos tuleekin vessahätä tilanteessa, jossa ei pääse vessaan. käytännössä hän oli/on aina myöhässä joka paikasta. syöminen kestää aina todella kauan, kun pelkää oksentamista jne.) silloin, kun oltiin vielä tekemisissä. Muutenkin tuntui, että kaikki vähänkin hänestä pelottava esti elämistä. Tulos on se, että koko ajan lähempänä 40 vuotta, ei ole työtä, ei ihmissuhteita, ei uskallusta tehdä elämällään mitään, kun on "pelko persiissä" 24/7. 

Tämä siis vain esimerkkinä kuinka huonosti voi tulevaisuudessa mennä, jos pelkää koko ajan jotakin.

Ei tuo nyt ihan normaalilta kuulosta. Ehkä vosit jutella jossain tuosta, että saisit vinkkejä mitä asialle pitäisi tehdä ja miten lasta tukea. Miten hän pärjää hoidossa? Aiheuttavatko pelot siellä ongelmia?

Kyllä tuo minusta aika normaalilta kuulostaa. En minä lähtisi tuohon apua hakemaan, vaan olisin vaan aika lailla huomioimatta niitä pelkoja. Todennäköisesti menevät itsestään ohi, kunhan lapselle tulee elämään muuta sisältöä.

Itse muistan itselläni olleen tuossa iässä vielä paljon kummallisempia pelkoja. Pelkäsin hysteerisesti isäni kuolemista (isä ei ollut millään tapaa sairas), samoin sitä että voisin yhtäkkiä muuttua joksikin hirviöksi eivätkä vanhempani tuntisi eikä rakastaisi minua enää, esimerkiksi. Siinähän ne pelot meni ohi ja elämä jatkui.

Yrittäisin jutella asiasta lapselle. Esim. oksennuspelkoon voisi auttaa sen pohtiminen, miksi pelkää oksentamista. Se on toki ikävää j ainhottavaa ja suuhun tulee paha maku, mutta se ei ole kuitenkaan mitenkään vaarallista tai uhkaa kenenkään henkeä tms. Voi myös korostaa, että jos oksennus sotkee paikkoja, niin sitä ei tarvitse pelätä, sitä varten on pesukone.

Useinhan pelkoihin auttaa se, että myöntää, että se pelättävä asia voi tapahtua, mutta mitä sitten. Pitää vaan hvyäksyä, että näin voi käydä ja elämä jatkuu kuitenkin.

Jos pelot liittyvät yleensä vain oksentamiseen, katso netistä 'emetofobia' ja vinkkejä sen hoitamiseen.

Kiitos vinkeistä ja näkökulmista. Pelkäämisestä - ja sen turhuudesta - on lapsen kanssa puhuttu. Valitettavasti olen välillä myös menettänyt malttini ja hermostunut tuohon jatkuvaan pelkäämiseen ja karjaissut, että minä taas pelkään sitä, etten ikinä pääse pois kuuntelemasta tuota jatkuvaa ulinaa. Ei kovin aikuista käytöstä. Harmittaa kovasti :(

Hoidossa lapsi pärjää ihan hyvin, mutta sieltäkin on tullut palautetta, ettei osaa/uskalla/kehtaa pyytää aikuisen apua, jos sitä tarvitsisi, vaan vetäytyy, jos tulee jotain ongelmaa. Onneksi ryhmässä on hyvät aikuiset, jotka huomaavat, ja menevät tarvittaessa apuun. Noista peloista lapsi ei käsittääkseni hoidossa juuri puhu, mutta on tosiaan yleisesti ottaen aran puoleinen sielläkin. Onneksi kuitenkin on muutama hyvä kaveri, joten enimmän ajan on reipas ja iloinen tuosta arkuudesta huolimatta.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 11:48"]

Kiitos vinkeistä ja näkökulmista. Pelkäämisestä - ja sen turhuudesta - on lapsen kanssa puhuttu. Valitettavasti olen välillä myös menettänyt malttini ja hermostunut tuohon jatkuvaan pelkäämiseen ja karjaissut, että minä taas pelkään sitä, etten ikinä pääse pois kuuntelemasta tuota jatkuvaa ulinaa. Ei kovin aikuista käytöstä. Harmittaa kovasti :(

Hoidossa lapsi pärjää ihan hyvin, mutta sieltäkin on tullut palautetta, ettei osaa/uskalla/kehtaa pyytää aikuisen apua, jos sitä tarvitsisi, vaan vetäytyy, jos tulee jotain ongelmaa. Onneksi ryhmässä on hyvät aikuiset, jotka huomaavat, ja menevät tarvittaessa apuun. Noista peloista lapsi ei käsittääkseni hoidossa juuri puhu, mutta on tosiaan yleisesti ottaen aran puoleinen sielläkin. Onneksi kuitenkin on muutama hyvä kaveri, joten enimmän ajan on reipas ja iloinen tuosta arkuudesta huolimatta.

[/quote]

Se arkuus vaan on lapsen temperamentissa, ja on aika tavanomainen piirre. Ei sille oikeastaan voi mitään, muuta kuin olla kärsivällinen ja yrittää lapsen kestokyvyn mukaan kuitenkin rohkaista erilaisiin asioihin vaikka arastuttaa ja pelottaa. 

Arkuus on sinänsä ollut ihmisenkin evoluutiossa hyvin hyödyllinen piirre, maailmassa joka oli petoja ja muita vaaroja täynnä. Jollain eläimillähän on sitä tutkittukin että arkojen naaraiden jälkeläisistä suurempi osa jää eroon kuin rohkeampien... Harmi, että nykymaailmassa tätä hyvää piirrettä ei oikein tahdota enää suvaita, vaikkei sen tarvitse aiheuttaa valtavia ongelmia elämässä ollenkaan. Pääasia on, ettei lasta laiteta kokemaan että hän on vääränlainen koska on arka, vaan annetaan ymmärtää että hän on hyvä juuri sellaisenaan, ja saa niistä lähtökohdista tutustua maailmaan vähän rauhallisempaa tahtia kuin jotkut muut.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 11:52"]

 Jollain eläimillähän on sitä tutkittukin että arkojen naaraiden jälkeläisistä suurempi osa jää eroon kuin rohkeampien... 

[/quote]

Korjaus, siis useampi jää eLoon...

Oksentamista kohtaan voi syntyä pelko jo pienenä, suoranainen fobia. Googleta "emetofobia", tytölläsi voi olla se. Onhan se lapselle aika stressaava kokemus, että keskellä yötä herää ja oksentaa päälleen, mutta osalla se laukaisee ihan fobian. Näin kävi minulle, olen vielä 29-vuotiaanakin oksennuskammoinen ja menen paniikkiin jos huomaan olevani huonovointinen.

Meillä on saman tyyppinen lapsi, joka juuri täytti 7 vuotta. Omalla lapsellani pelot ovat aiheutuneet todella elävän tuntuisista pelottavista unista, jotka ovat jääneet "päälle" vaikka lapsi on herännyt.

Pelko ei ole valinta. Lapsi ei voi päättää olla pelkäämättä. Pelkääminen ei ole huonoa käytöstä sen enempää kuin pelkäämättä oleminen. Jos lapsi saisi/pystyisi valita, hän EI pelkäisi. Pelkohan on aivan hirveää.

Siinä mielessä minusta kannattaa välttää  hermojen menettämistä pelkäävän lapsen kanssa. Lapsihan ei pelkää sinun kiusaksesi. Lapselle on kamala kokemus se, että hän suututtaa äidin kertoessaan pelostaan ja pyytäessään apua. Sillä apuahan se lapsi pyytää, kun pyytää ämpäriä tms. Sittenhän sitä ollaan solmussa, kun lapsi alkaa pelkäämään äidille kertomista, ettei äiti vain suutu. 

Meidän lapsen kanssa tarkistettiin miljoonaan kertaan, ettei sängyn alla ole leijonaa, eikä peiton alla kaloja. Peittoja vaihdettiin, äidin sänkyyn sai tulla nukkumaan ja omaan sänkyyn mentäessä sovittiin, että viereen saa tulla, jos alkaa pelottamaan. Minä kerroin lapselle, että minä tiedän, ettei kotona ole mitään vaarallista, mutta ymmärrän, että hän pelkää, koska on nähnyt niin hirveän unen. 

Ja varsinaisia neuvoja sitten: osta lapselle ihan oma kiva ämpäri, sitä voi pitää omassa huoneessa vaikka koko ajan ja kesällä ottaa vaikka hiekkaleikkeihin.

Sängyn vieressä voi olla pieni kello tms, jolla voi hälyttää apua, jos sitä tarvitsee. Yövalo voi olla päällä, sängyn vieressä paperia valmiiksi. Voitte yhdessä käydä ostamassa pesuaineen, jolla voi sitten pestä petivaatteet tms, jos oksennus tulee.

Lapselle luo turvallisuutta se, että olette varautuneet siihen oksentamiseen, jos se vaikka tuleekin. 

Puhu lapsesi kanssa. meillä on auttanut, kun olemme miehen kanssa kertoneet meidän omista kokemuksista.

[quote author="Vierailija" time="10.02.2014 klo 13:29"]

Meillä on saman tyyppinen lapsi, joka juuri täytti 7 vuotta. Omalla lapsellani pelot ovat aiheutuneet todella elävän tuntuisista pelottavista unista, jotka ovat jääneet "päälle" vaikka lapsi on herännyt.

Pelko ei ole valinta. Lapsi ei voi päättää olla pelkäämättä. Pelkääminen ei ole huonoa käytöstä sen enempää kuin pelkäämättä oleminen. Jos lapsi saisi/pystyisi valita, hän EI pelkäisi. Pelkohan on aivan hirveää.

Siinä mielessä minusta kannattaa välttää  hermojen menettämistä pelkäävän lapsen kanssa. Lapsihan ei pelkää sinun kiusaksesi. Lapselle on kamala kokemus se, että hän suututtaa äidin kertoessaan pelostaan ja pyytäessään apua. Sillä apuahan se lapsi pyytää, kun pyytää ämpäriä tms. Sittenhän sitä ollaan solmussa, kun lapsi alkaa pelkäämään äidille kertomista, ettei äiti vain suutu. 

Meidän lapsen kanssa tarkistettiin miljoonaan kertaan, ettei sängyn alla ole leijonaa, eikä peiton alla kaloja. Peittoja vaihdettiin, äidin sänkyyn sai tulla nukkumaan ja omaan sänkyyn mentäessä sovittiin, että viereen saa tulla, jos alkaa pelottamaan. Minä kerroin lapselle, että minä tiedän, ettei kotona ole mitään vaarallista, mutta ymmärrän, että hän pelkää, koska on nähnyt niin hirveän unen. 

Ja varsinaisia neuvoja sitten: osta lapselle ihan oma kiva ämpäri, sitä voi pitää omassa huoneessa vaikka koko ajan ja kesällä ottaa vaikka hiekkaleikkeihin.

Sängyn vieressä voi olla pieni kello tms, jolla voi hälyttää apua, jos sitä tarvitsee. Yövalo voi olla päällä, sängyn vieressä paperia valmiiksi. Voitte yhdessä käydä ostamassa pesuaineen, jolla voi sitten pestä petivaatteet tms, jos oksennus tulee.

Lapselle luo turvallisuutta se, että olette varautuneet siihen oksentamiseen, jos se vaikka tuleekin. 

[/quote]

"Se arkuus vaan on lapsen temperamentissa, ja on aika tavanomainen piirre. Ei sille oikeastaan voi mitään, muuta kuin olla kärsivällinen ja yrittää lapsen kestokyvyn mukaan kuitenkin rohkaista erilaisiin asioihin vaikka arastuttaa ja pelottaa. 

Arkuus on sinänsä ollut ihmisenkin evoluutiossa hyvin hyödyllinen piirre, maailmassa joka oli petoja ja muita vaaroja täynnä. Jollain eläimillähän on sitä tutkittukin että arkojen naaraiden jälkeläisistä suurempi osa jää eroon kuin rohkeampien... Harmi, että nykymaailmassa tätä hyvää piirrettä ei oikein tahdota enää suvaita, vaikkei sen tarvitse aiheuttaa valtavia ongelmia elämässä ollenkaan. Pääasia on, ettei lasta laiteta kokemaan että hän on vääränlainen koska on arka, vaan annetaan ymmärtää että hän on hyvä juuri sellaisenaan, ja saa niistä lähtökohdista tutustua maailmaan vähän rauhallisempaa tahtia kuin jotkut muut."

Nämä olivat ihania kommentteja! Tämä on hyvä tapa suhtautua pelokkaaseen ja arkaan lapseen. Olin itsekin vähän arka ja ujo lapsi, vaikka erityisiä pelkoja ei ollutkaan. Olen nyt aikuisenakin hiljainen ja vetäytyvä,  mutta olen onnellinen, opiskelen yliopistossa ja avomieskin on.

Keksii jonkun hauskan tarinan iloisesta Onneli-Oksennuksesta, joka tulee aina auttamaan kun on kipeenä, ja lievittää pahaa oloa :D:D

T: über-psykologi

Muistan, kuinka oma esikoiseni oli eskari-iässä ja hänelle tuli aivan kummallisia pelkoja. Eskariopettaja sitten vanhempainillassa puhuikin siitä, kuinka tässä iässä on yleistä, että lapsen pelot lisääntyvät. Ne voivat olla "yliluonnollisia" pelkoja tai asioiden ymmärryksen lisääntymisestä johtuvia pelkoja (lapsi saattaa pelätä mm. vanhempiensa kuolemaa).

Ei kannata patologisoida lapsen oireita. Miten itse käyttäydyt, kun hän alkaa pelätä? Saako hän enemmän huomiota, kun on pelokas? Yleensä pienten kohdalla vastaus on lähimmissä aikuisissa, ei siinä, että lapsessa olisi vikaa.

Netistä löytyy vinkkejä siitä, miten pikku hiljaa yritetään ylittää joku pelko. Olisiko ollut Ben Furmanilla mm.

Eli ei anneta lapsella loputtomiin olla sitä oksennus- tai jotain muuta pelkoa, vaan pikku hiljaa mennään lähemmäs sitä kamalaa asiaa, tässä oksentamista. Viedään ämpäri kauemmas, opetetaan että huutaa vanhempaa, jos oksennuttaa, kerrotaan miltä itsestä lapsena tuntui, keskustellaan mitä oikeastaan pelkää ja mitä kamalaa voi tapahtua jos oksentaa.

Kerroit että pelkää myös sosiaalisia tilanteita.

Tai pikku hiljaa yhdessä opetellaan puhumaan vieraille ihmisille, sanotaan yhdessä kiitos kaupassa jne.

Autetaan lasta sen yli. Hyväksytään se, että lapsi pelkää jotain, mutta ei hyväksytä sitä, että tilanteelle ei tehdä mitään.

Hei! Meillä oli oksentamisen pelkoa ja oksentamista monta kuukautta. Se oli kamalaa, mutta selvittiin asian kanssa kotona ja koulussa, ämpäri kainalossa, pussi taskussa ja rauhoitellen. Kunnes siihen löytyi syykin; lapsi oli jostakin saanut kihomatoja(!), ja ne voivat joillain ihmisillä laukaista kovan oksentamisen. Lapsi vain ei osannut kuvata tunnetta. Oksentamista ja pelkoa yritettiin kovasti psykologisoida, ja varmasti siihen liittyi jo erilaista jännittämistä ja muuta, mutta olin itse varma, että sille loppujen lopuksi oli pakko olla fysiologinen syy, koska lapsi muuttui kuin taikasauvan heilautuksesta itkuiseksi ja pelokkaaksi, ilman mitään selitettävää tapahtumaa. Kunnes tämä selitys löytyi. Arvaatte varmasti, kuinka ihana hetki oli, kun matolääke oli annettu, ja kuukausia kestänyt tilanne laantui. Meille on arvoitus, mistä madot tulivat, mutta onneksi ne pystyy häätämään perusteellisesti. Lapsi palasi omaksi itsekseen, ja se oli helpotus kaikille. Jonkin verran ajasta jäi muistoja ja jännittämistä, mutta toivon, että nekin aikaa myöten häviävät.