Lue keskustelun säännöt.
Ymmärrättekö te muut, miten paljon yksinäisyys sattuu?
28.01.2014 |
Tuleeko se koskaan teillä, joilla on kavereita ja sukua ja sisaruksia vaikka muille jakaa, että kaikilla ei näin ole? Tuleeko koskaan ajateltua, että se hiljainen naapurin äiti, tai leikkipuistotuttu voisi kaivata seuraa joskus? Tai että se, kenen päivityksiä et koskaan Facebookissa kommentoi mutta kuitenkin kaveriksi otit, voi olla todella yksinäinen?
Joilekin on niin itsestäänselvää, että kolmekymppisiä juhlitaan kavereiden kanssa ja että kaasoja on häissä iso liuta. Tai että aina on joku, kelle soittaa, tai että viikonloppuna joku soittaa ja kysyy, että mitä puuhaat.
Ei minulla vain ole näin, vaikka kovasti olen yrittänyt. Viimeksi tarjouduin lähtemään leffaseuraksi ja onneksi henkilö näytti olevan siitä mielissään, mutta perui sitten kun tuli parempaa tekemistä (kehtaisi vielä kertoa syyn, miksi perui). Ei tätä meinaa välillä jaksaa, yksinäisyyttä.
Kommentit (31)
Yksinäisyyttä on sellaistakin, että vaikka ympärillä olisi paljonkin sukua ja kavereita ja porukkaa, niin kokee itsensä kuitenkin yksinäiseksi. Minä olen kokenut näin. Tuntui, että en ole kenellekään se kaikkein tärkein ihminen. Se, jolle ekana soitetaan, kun jotain tapahtuu tai se, jonka luona ilman muuta istutaan, jos on vakavasti sairas tms.
Toivottavasti löydät ap ystäviä! Ole reipas ja aktiivinen, kyllä se ystävä jostain löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin tunnen ihmisiä sieltä täältä, leikkipuistossa saan juttuseuraa ja moni äiti on Facebookissa kaveri. Mutta en ole se, ketä pyydetään mihinkään, enkä tosiaan ole koskaan ollut kenellekään se ystävä numero 1.
ap
No mitä turhaan jumitat, jos kaverisi eivät halua olla ystäviä? Itse pitää etsiä sitä ystävää ja ystävä voi vaihtua elämän mittaan. Ei minullakaan ole ystävää ja yritän odotella aikaa parempaa. Joskus harmittaa, mutta näin se nyt vain on, monista eri syistä. Ihmisillä on aika rajalliset voimavarat ja kukin joutuu tosiaan valikoimaan, mihin ne suuntaa. - Menepä vanhainkotiin juttelemaan hoitajien kanssa, olisiko siellä joku yksinäinen vanhus, josta saisit ystävän.
Anteeksi, mutta ehkä yrität liikaa? Itse olen jostain todella omituisesta syystä niitä ihmisiä, joiden seuraan kaikki yksinäiset hakeutuvat. En tiedä sitten että vaikutanko minäkin jotenkin "yksinäiseltä", mutta tosiasiassa olen introvertti, enkä oikeasti kaipaa seuraa. Enkä mielestäni ole mitenkään mukava ihminenkään, joten ihmettelen suuresti, mikä minussa viehättää..
No, kuitenkin. Sellainen tietty epätoivo ajaa ihmisiä kauemmas toisistaan. Eli siis kun joku joka kaipaa ystävää, hän pommittaa tapaamispyynnöillä ja vaikuttaa muutenkin yli-innokkaalta, vaikka sen vastapuolen kanssa on vaihdettu vasta pari sanaa. Se on ilmeisesti monista muistakin ihmisistä ahdistavaa.
Ehkä sulle sopisi jokin "etsin ystävää" tyylinen palsta, jonka kautta löytäisit samankaltaisia ihmisiä? Tai vaikka kirjaudut tänne vauvan sivuille ja sitä kautta etsisit jonkun "sielunkumppanin"? Käsittääkseni tuolla nimimerkkien takana on asiallisempaa keskustelua.
Vaikken täysin pysty sinun tunteisiin samaistumaan, toivon että asiat muuttuisivat.
Tietyssä iässä ei enää jaksa niitä ystävyyssuhteita. Kun on työt ja lapsia ja yrittää harrastaa, niin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen tuntuu vievän aivan liikaa energiaa. Ja varsinkin tällaiselle introvertille, jonka mielestä oma seura paras seura...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et varmasti ap ole yksin tuon asian kanssa, sehän on jo käynyt ilmi muutaman viestin muodossa. Itse jaan saman kohtalon kanssasi, eli tiedän mitä yksinäisyys on. En todellakaan ole se joka kutsuttaisiin jonnekin tai jolle ensimmäiseksi soitetaan, muuten kuin silloin jos joku haluaa minulta jotain.
Kaikkein pahinta se yksinäisyys on ollut parisuhteen aikana, edes se oma kumppani ei vuosien aikana koskaan pyytänyt omiin menoihinsa mukaan, päinvastoin. Lopultakaan en tuntenut hänen ystäviään kuin näöltä ja jonkun heistä joskus tavannut ollessamme baarissa samaan aikaan.
Jälkeenpäin olen kuullut, että tuon exäni tuttavat olivat moneen kertaan kutsuneet minutkin mitä erilaisimpiin bileisiin ja menoihin, mutta sitä kutsua ei koskaan minulle välitetty. En tutustunut hänen vanhempiinsa, en siis saanut tutustua, eikä siitä asiasta edes ollut lupa puhua. Jos otin asian esille, repesi siitä aina helvetillinen riita ja kiukuttelu.
Nykyisin en juurikaan välitä tehdä tuttavuutta sen vakavammalla mielellä, minulla on runsaasti sellaisia hyvän päivän tuttuja/kavereita, mutta ei niitä oikeita ystäviä. Käyn itsekseni siellä missä haluan ja olen siltä osin tyytyväinen, että pystyn kuitenkin toteuttamaan itseäni edes jossakin asiassa.
Mä olen kans introvertti ja nautin enemmän yksin olemisesta, kuin muiden ihmisten seurassa olemisesta. Mulle riittää muutama tuttu, kaveri, sukulainen yms. jonka kanssa silloin tällöin vaihdetaan kuulumisia tai käydään synttäri/ nimipäivä kahveilla tms.
On tosin ollut aikoja, jolloin olen saattanut tuntea itseni yksinäiseksi ja silloin huomasin, että parhaiten yksinäisyyden tunteesta pääsi eroon, kun alkoi puuhaamaan jotakin muuta. Eli hommaa joku kiva harrastus. Harrastustenkin kautta saattaa löytyä uusia tuttavuuksia ja sitä kautta uusia kavereita. Ei kukaan tule sua sieltä kotoa kaveriksi pyytämään. pitää itsekin olla aktiivinen, mutta ei epätoivoinen. Epätoivoisuuden haistaa kaukaa.
Mulle on sanottu ,että vaikutan aina niin itsevarmalta, minkä takia mun "siipien" suojiin varmaan hakeutuukin paljon ihmisiä.Olen kuulemma "helposti lähesytttävä" vaikka en siihen pahemmin pyri. Ehkä se kielii enemmänkin siitä ,että olen sinut itseni kanssa ja se heijastuu ulospäin positiivisena energiana.
Itse vaan olen aika valikoiva ystävieni suhteen. Olen sitä mieltä ,et kaikkien kanssa voi tulla juttuun, mut ystävältä vaadin kyllä vähän enemmän kuin pelkkää juttuun tulemista. Pitää olla samalla aallon pituudella mun mielestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys on ongelma sellaiselle, joka mittaa ihmisarvoaan sillä, kuinka paljon ystäviä itsellä on. Samalla tavalla miehet mittaavat itseään seksikumppanien määrällä. Jos niitä on paljon, on ihan kingi, jos ei ole, niin on luuseri. Kun lakkaa mittaamasta itseään ystävien määrällä, niin yksinäisyys ei ole ollenkaan paha homma. Saa tehdä mitä huvittaa, mennä minne huvittaa eikä tarvitse osallistua hankaliin kähinöihin ja selän takana pahaa puhumisiin, jotka koskevat niitä muita ystäviä, jotka eivät ole paikalla.... Yksinäisyys ei sinänsä ole huono juttu. Itse en ainakaan kärsi pätkääkään. Mutta minäpä en mittaakaan ihmisarvoani siten, että mun on pakko olla jotenkin ihan sekundakamaa kun mulla ei ole ystäviä.
Älä säkään ajattele niin, niin alat nauttia yksinäisyydestä. Ihminen joka surffaa täällä, katsoo tellua, käy silloin tällöin sukuloimassa ym. ei oikeasti edes ole yksin. Ennen vanhaan kun asuttiin jossain jurtassa keskellä aarnimetsää, oltiin yksin. Sellaisia yksinäisiä ei enää ole. Kaikilla on minimimäärä sosiaalisia kontakteja nykyään, ja se on hyvä. Yksinäiset syyllistävät itseään ihan liikaa ja aivan suotta pitävät itseään jotenkin huonompina ihmisinä yksinäisyytensä vuoksi.
En ole mielestäni liian innokas, en pommita viesteillä tai tapaamisehdotuksilla. Minulle on sanonut yksi entinen ystävä, että vaikutan vahvalta ja itsevarmalta ja että se on huono juttu.
En kyllä ajattele ystävien määrää jonain kilpailuna tai että se on paras kellä on eniten. Ehkä tätä ei ymmärrä muut kuin sellaiset, joilla on omaa kokemusta. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useimmilla ihmisillä on luonnostaan kaipuu toisten seuraan, eikä siinä ole kyse ihmisarvon mittaamisesta tai kilpailusta.
Ap, ymmärrän sua. Toivottavasti löydät ystäviä! :)
Ap minkä ikäinen olet?
Itselläni on samankaltainen tilanne.
Yksinäinen mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei niitä ystäviä niin vaan löydä ja varsinkaan aikuisiällä.
Aloin vapaaehtoistyön saadakseni mielekkyyttä elämään. Perseelleen meni. Työtä on paljon ja saat tehdä niin kuin haluut. Mutta kun joskus kieltäydyt, niin olet luuseri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ollut 30v juhlia kun ei ollut ketään kutsuttavia.eikä kakskymppisiä..ei ollut kaasoja eikä polttareita..Tuskin niitä nelikymppisiäkään juhlitaan. .
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 15:28"]
Tietyssä iässä ei enää jaksa niitä ystävyyssuhteita. Kun on työt ja lapsia ja yrittää harrastaa, niin ystävyyssuhteiden ylläpitäminen tuntuu vievän aivan liikaa energiaa.
[/quote]
Onneksi ei ole sellaista ikää vielä tullut. Mitä vanhemmaksi elää, sitä tärkeämmäksi ystävät käyvät
Ihan ystävällismielisesti kysyn, että oletko ap aina ollut yksinäinen? Vai olisiko esim. kouluajoilta tai entisestä työpaikasta joku, johon voisit ottaa yhteyttä? Itseäni ainakin ilahduttaisi, jos joku ala-asteen kiva vanha kaveri kyselisi vaikka fb:n kautta kuulumisia. Oma paras ystäväpiirini koostuu juuri yläasteella muodostuneesta porukasta. Olemme lähes nelikymppisiä ja kaikki asuvat eri puolilla Suomea, mutta yhteydenpito on tiivistä. Usein illanvietoissa mietimme lämmmöllä tyyppejä, jotka olivat touhuissamme mukana teineinä, mutta "hävisivät" kukin tahoilleen. He olisivat edelleen erittäin tervetulleita mukaan juttuihin.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 15:20"]
Minäkin tunnen ihmisiä sieltä täältä, leikkipuistossa saan juttuseuraa ja moni äiti on Facebookissa kaveri. Mutta en ole se, ketä pyydetään mihinkään, enkä tosiaan ole koskaan ollut kenellekään se ystävä numero 1.
ap
[/quote]
No mutta, sullahan on kaikki tiet avoinna. Mulla ei ole edes ketään ketä pyytää kaveriksi siellä facessa, eikä kukaan pyydä mua.
Siellä mä vain päivittelen ja käytännössä odotan josko siskot tykkäisivät tai kommentoisivat joskus.
Irl mulla ei ole ketään juttukaveria, tuttavaa, ystävää, miestä, naapuria tai työkaveria kun en ole työelämässä. Ja niitä sukulaisiakaan en tapaa.
Mutta mä olen tottunut tähän, itsekään en kellekään ikinä kelvannut bestikseksi ja ennemmin tai myöhemmin kaverit aina jättivät mut sivuun kun löytyi muuta seuraa.
Kyllä mä ymmärrän. Itselläni on oikeastaan vain ne kaverit, jotka olivat jo lukioaikoihin, mutta yksi on niin uraohjus ja asuu muualla, ettei koskaan ehdi edes soittaa, toinen asuu myös kaukana ja on muutoinkin vetäytyvää sorttia, kolmas on myös kaukana ja vapaa-ajat matkustelee miehensä kanssa, neljäs asuu lähellä, mutta kolmen lapsen äitinä ja vuorotyöläisenä ei koskaan ehdi / jaksa / halua mitään. Neljäs sentään joskus tapaa, mutta on myös pienten lasten äiti ja vuorotyöläinen.
Olen yrittänyt viimein nyt nelikymppisenä luoda uusia ystävyyssuhteita, kaipaisin niin ihmistä, jonka kanssa voisi jutella kaiken, mitä päässä liikkuu tai olla vaan ja katsoa joskus vaikka leffaa tai juoda kahvia. Tai käydä jossain. Luulin jo onnistuneeni muutaman ystävyyssuhteen luomisessa, mutta heistäkin yksi muutti kauas työn perään, yksi vastasi vähän aikaa sitten erääseen viestiin aika tylysti (tyyliin että kerroin eräästä ikävästä asiasta, minkä halusin jakaa jonkun kanssa ja kaipasin juttuseuraa, vastaukseksi tuli tyhmää läppää ja "hehe" kommentti). Ja kolmas yritelmä, josta luulin että olemme jo jotenkin ystävystyneet, oli juuri työmatkalla ihan tuossa muutaman kilometrin päässä pari päivää. Alun perin oli puhetta, että tapaisimme, olisin mieluusti hakenut vaikka kahville tai mennyt hänen hotellilleen juttelemaan / lenkkeilemään tai mitä vain, mutta ei sitten kuulunutkaan mitään... vaikka näin että hän oli FB:ssä illalla, niin en saanut mitään kommenttia vaikka vielä mainitsin, että jos haluat tavata, niin mulla on kyllä aikaa. Olisi ollut mukava saada edes viesti, että "oon nyt vähän väsynyt enkä jaksa, ehkä joku toinen kerta" tms. Mutta olin / olen kai ilmaa.
Tosi kurja olo.
On minullakin perhe, mutta ei se ystävyyttä korvaa.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 14:47"]
Tuleeko se koskaan teillä, joilla on kavereita ja sukua ja sisaruksia vaikka muille jakaa, että kaikilla ei näin ole? Tuleeko koskaan ajateltua, että se hiljainen naapurin äiti, tai leikkipuistotuttu voisi kaivata seuraa joskus? Tai että se, kenen päivityksiä et koskaan Facebookissa kommentoi mutta kuitenkin kaveriksi otit, voi olla todella yksinäinen?
Joilekin on niin itsestäänselvää, että kolmekymppisiä juhlitaan kavereiden kanssa ja että kaasoja on häissä iso liuta. Tai että aina on joku, kelle soittaa, tai että viikonloppuna joku soittaa ja kysyy, että mitä puuhaat.
Ei minulla vain ole näin, vaikka kovasti olen yrittänyt. Viimeksi tarjouduin lähtemään leffaseuraksi ja onneksi henkilö näytti olevan siitä mielissään, mutta perui sitten kun tuli parempaa tekemistä (kehtaisi vielä kertoa syyn, miksi perui). Ei tätä meinaa välillä jaksaa, yksinäisyyttä.
[/quote]
Kukin tavallaan, itse kaipaan yksinäisyyttä yli kaiken. Eli en pysty samaistumaan ihmisiin jotka masentuvat yksinäisyydestä.
No mä olen 40v eikä mulla ole yhtään kaveria kun oli mun 40v juhlat olisin niitä halunnut juhlia mutta ei ollut ketään ketä kutsua joten juhlittiin niitä vaan kaksin mieheni kanssa.