Lue keskustelun säännöt.
Ymmärrättekö te muut, miten paljon yksinäisyys sattuu?
28.01.2014 |
Tuleeko se koskaan teillä, joilla on kavereita ja sukua ja sisaruksia vaikka muille jakaa, että kaikilla ei näin ole? Tuleeko koskaan ajateltua, että se hiljainen naapurin äiti, tai leikkipuistotuttu voisi kaivata seuraa joskus? Tai että se, kenen päivityksiä et koskaan Facebookissa kommentoi mutta kuitenkin kaveriksi otit, voi olla todella yksinäinen?
Joilekin on niin itsestäänselvää, että kolmekymppisiä juhlitaan kavereiden kanssa ja että kaasoja on häissä iso liuta. Tai että aina on joku, kelle soittaa, tai että viikonloppuna joku soittaa ja kysyy, että mitä puuhaat.
Ei minulla vain ole näin, vaikka kovasti olen yrittänyt. Viimeksi tarjouduin lähtemään leffaseuraksi ja onneksi henkilö näytti olevan siitä mielissään, mutta perui sitten kun tuli parempaa tekemistä (kehtaisi vielä kertoa syyn, miksi perui). Ei tätä meinaa välillä jaksaa, yksinäisyyttä.
Kommentit (31)
Minä olen ihan reilusti ilmaissut tarpeeni kavereille (muutan aika usein joten se arkipäivän kaveripiiri on hankittava aina uudelleen). Olen siis mennyt mukaan järjestötoimintaan jossa touhutaan yhdessä ja useimmiten saanut sitä kautta tuttuja. Minulle myös "kelpaa" kaveriksi ihan millainen ihminen vain, joka on ystävällinen ja empaattinen ja yhteiskuntaan sitoutunut. Ulkonäöllä, asemalla, uskonnolla tai etnisellä taustalla ei ole niinkään väliä, pääasia että meillä on joku kyky ymmärtää ja kunnioittaa toisiamme ja nauraa yhdessä. Koska jotenkin ajattelen, että elämässä kaikki on väliaikaista, en lataa mihinkään kaverisuhteisiini sellaista "tämä on sitten elinikäistä ystävyyttä" - asennetta, ja siksi minun seurassani on aika helppo olla. Voi olla sellainen kuin on, tulee nähdyksi ja kuulluksi eikä siihen liity mitään paineita. Olen saanut ajan mittaan kavereita jokaisella uudella paikkakunnalla.
Joskus on tullut hetkiä, että olen kokenut itseni yksinäiseksi, mutta rehellisyyden nimessä en voi sanoa itseäni yksinäiseksi. Minulla on mies ja perhe, on elossa olevat vanhemmat ja veli. Kaikkiin hyvät välit. Minulla on kaikki mahdollisuudet pitää yhteyttä ihmisiin, luoda ihmissuhteita ja tulla hyväksytyksi, koska olen terve, valkoihoinen ja muutenkin ns. normikansalainen. Se vain vaatii työtä. Tässä maassa on niin paljon niitä joilla ei ole samoja mahdollisuuksia. He voivat kokea varmasti aivan aitoa musertavaa yksinäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 14:49"]
No mä olen 40v eikä mulla ole yhtään kaveria kun oli mun 40v juhlat olisin niitä halunnut juhlia mutta ei ollut ketään ketä kutsua joten juhlittiin niitä vaan kaksin mieheni kanssa.
[/quote]
Mulla oli sama. Kun täytin 39, pyysin kahta ihmistä kanssani tuona iltana leffaan. Kummallekaan ei sopinut,mutta olen kyllä kummankin lapsen kummi ja itsestään selvää on, että heidän lapsiaan muistan.
Kun täytin 40, en kehdannut sillä ketään vaivata. Sattumalta eräs ulkomailla asuva ihminen oli tulossa silloin Suomeen ja tarvitsi yösijaa. Käytiin sitten ravintolassa syömässä. Käsittämättömän paljon se minulle merkitsi.
Kun on yksin, ei ole ketään, joka juhlisi kanssasi kun sinulla on juhlan aihetta.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 16:24"]
En ole mielestäni liian innokas, en pommita viesteillä tai tapaamisehdotuksilla. Minulle on sanonut yksi entinen ystävä, että vaikutan vahvalta ja itsevarmalta ja että se on huono juttu.
En kyllä ajattele ystävien määrää jonain kilpailuna tai että se on paras kellä on eniten. Ehkä tätä ei ymmärrä muut kuin sellaiset, joilla on omaa kokemusta. Ap.
[/quote]
Samoin koen itsekin. Exäni esimerkiksi sanoi, että olin hänen mielestään liian itsenäinen, enkä hänen mielestään tarvinnut muita. Osittain varmaan tottakin. Itsekään en pommita ihmisiä tapaamisehdotuksilla. Ennemminkin niin, että jos kerran tai pari olen saanut kieltävän vastauksen tai en vastausta ollenkaan, jätän sen ihmisen rauhaan.
[quote author="Vierailija" time="28.01.2014 klo 17:12"]
Aloin vapaaehtoistyön saadakseni mielekkyyttä elämään. Perseelleen meni. Työtä on paljon ja saat tehdä niin kuin haluut. Mutta kun joskus kieltäydyt, niin olet luuseri.
[/quote]
Joo, olen kokeillut itsekin vapaaehtoistyötä. Lopulta siihen olisi mennyt lähes kaikki loma- ja vapaa-aika. Kuitenkin koin siinä palvelevani enemmänkin muiden tarpeita.
Monesti yksinäisille juuri ehdotetaan vapaa-ehtoistyötä tai muiden hyväksi toimimista. Se on kyllä tuttua. Kuitenkin enemmän ainakin itse kaipaan sitä, että voisin viettää rentouttavaa ja seurallista aikaa ihmisten kanssa, enkä olisikaan missään vain siksi, että minua tarvitaan.
Näin lomalla yksinäisyys tuntuu todella musertavalta. Olisi aikaa tehdä kivoja juttuja, mutta yksin ei viitsi. Olen lamautunut ja selaan vaan jatkuvasti puhelinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys sattuu, kun koko ajan keskittyy siihen ajatukseen että on yksin ja hyvä annos itsesääliä siihen päälle. Saa sitä kaivata välillä ihmisten seuraa, mutta kyllä aikuisten ihmisten pitää osata olla yksinkin ilman että ystävä(t) tuovat jonkun merkityksen sun elämälle. Ja varmasti tuntuu muista ripustautumiselle jos on jatkuva tarve selostaa koko elämänsä ja päässä liikkuvat ajatukset ystävälle, siinä voisi olla terapeutti oikeampi osoite. Hän saattaisi myös vinkata että ylimääräisen pohdiskelun lopettaminen parantaa elämänlaatua, oli sitten näitä ystäviä tai ei. Näitä ystäviä voi ruveta löytymään kun alkaa harrastamaan ja liikkumaan ihmisten ilmoilla ilman varsinaista tarvetta löytää joku.
t. monessa sellaisessa tilanteeessa yksin, missä joku muu olisi jo kauhun partaalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se(kin) menee ohi - valitettavasti.
Minä maksan siitä ilosta, että joku antaa omaa aikaansa pari tuntia viikossa (ei liity seksiin).
Kun edes oma perhe ei kaipaa koskaan. Yritin nuorempana olla yhteydessä ainoaan vanhempaani, mutta en jaksanut yksipuolista yhteydenpitoa.
Olen hyväksynyt sen tosiasian, että olen hajuton, mauton ja arvoton olento.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole ketään. Olen introvertti, mutta se ei tarkoita, että haluaisin aina olla yksin.
Opiskeluaikana oli viimeksi ystävä/ystäviä. Viimeiset kolkyt vuotta on mennyt ihan keskenäni. Olen ollut aktiivinen, mm järjestänyt yhdessä yhdistyksessä toimintaa tietylle kohderyhmälle, toiminut tukihenkilönä, olen harrastanut sitä sun tätä, olen ollut nettideiteissä, olen matkustanut yksin omatoimisesti, olen pyrkinyt juttelemaan ja tutustumaan ihmisiin, myös asuessani Suomen ulkopuolella, olen ollut avulias .... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta lopputuloksena olen yksin. Ketään ei kiinnosta minun seurani.
Olen muuttanut erakoksi maalle. Näin elämäni on helpompaa, eikä ole tekemisen puutetta.
Mistäpäin olet??