Lue keskustelun säännöt.
Koen valinneeni ihan vääränlaisen miehen itselleni
19.12.2013 |
Ja että minäkin olen vääränlainen nainen miehelleni. Olemme niin erilaisia näkemyksiltämme, ajattelultamme, taustoiltamme, koulutusmääriltämme...menimme yhteen parikymppisinä, ja nyt lähemmäs 35v koen ettei meillä ole mukava olla yhdessä, minä en osaa arvostaa miestäni eikä hän anna arvoa minulle. Mutta samalla koen, ettei meillä ole niin isoja syitä (väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä tms) että kannattaisi rikkoa pienten lasten perhe. Että pitäisi osata hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on ja tarttua hyviin asioihin. Mutta näin kun ajattelen, niin kohta taas turhaudun kun yritän avata keskustelua puolison kanssa eikä hän ymmärrä asiaa tai takertuu johon epäoleelliseen pikkuseikkaan. Haluaisin luoda lapsille perhe-elämää, jossa on hyvät tavat, kulttuuria yms. mutta puolison mielestä ne on joutavaa lässytystä ja hän pysyy mieluummin pissa-kakka-huumoritasolla ja olen tiukkis kun en ymmärrä. Lasten kasvatuksellisista asioista ei ole saa keskusteluja myöskään, hänestä "kunhan nyt tääkin päivä tässä lusitaan". Ja minä koen, että ankeennun tässä arjessa, olemme keskenämme niin erilaisia. Toisaalta hän panostaa omiin harrastuksiin, tuntuu ette ne menevät lastenkin ohi, mutta työstänsä valittaa eikä ole kuitenkaan valmis esimerkiksi opiskelemaan lisää jotta saisi paremman työn. Ja silti olen niin vanhanaikainen tai sitten vaan sellainen, joka ei näe luovuttamista hyväksi missään asiassa - ei avioliitossakaan, mikäli ei ole oikein todella isoja syitä.
En tiedä miten tässä mennä eteenpäin, mitä ajatella (kun nyt aina vaan mietin, että olisinpa ottanut älykkäämmän, eteenpäin menevän ja aktiivisemman kumppanin), miten muuttaa omaa asennoitumista että tämä tilanne helpottaisi mielessäni?
Kommentit (20)
[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 21:27"]
Voi vittu teidän kanssanne saamarin luuserit. Ei elämä ole mitään satua. Ei kenellekään ole mitään "oikeaa". Herätkää todellisuuteen nyt.
Ihan kuin lukisi pikkulikkojen päiväkirjaa tätä selatessa. Huh huh. Nyt jotain rajaa siihen haaveiluun. Teillä on mies ja olette vanhoja. Pitäkää se mies tai sitten ei ole miestä ollenkaan.
T: 11cm mies
[/quote]
Olet niin oikeassa. Ajattelet maailmanlaajuisesti. Moni näistä ämmistä ajattelee vain itsekkäästi oman nenänsä hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 21:18"]
Kiitos 11 vinkistä: olen käynytkin. Ja nimen omaan yksin, koska mies ilmoitti odotusti siitäkin, ettei lähde mukaan joutaviin lässytyksiin. Kävin yksin viidesti, oli antoisia keskusteluja ja selkiytti jotain, muttei kuitenkaan avannut tätä asiaa. Selvää, että kriisiä mulla on ihan itsellänikin elämän suunnan jne. kanssa ja että vaadin paljon sekä itseltä että toisilta, mutta niinkin, että terapeutti suositteli miehelleni yksinterapiaa omien traumojensa käsittelyyn ja ajatusmalliensa muuttamiseen ja totesi, että minä olen vahva, sitkeä ja pärjään elämässä mutta puoliso tyyliltään aivan toisenlainen.
Olisi todella kiinnostavaa kuulla enemmän ajatuksiasi, miten pääsit eteenpäin, miten muutit omaa asennoitumistasi ja ihan yksinkertaisia vinkkejä arkeen. Miten viihtyä yhdessä erilaisuudesta huolimatta? Esim. kun toiselle kaikki on mustavalkoista, toisella on enemmän vivahteita, toiselle lasi on aina puolityhjä ja toiselle puoliksi täynnä..
[/quote]
Ihan ns. naurattaa jo kuinka meillä on samanlaisia kokemuksia! Minä tosin oon 15 vuotta vanhempi kuin sinä ja päätökseni elämäni suunnan suhteen tein vasta kolmisen vuotta sitten. Kriisiä oli sekä oman elämän ja toiveiden suhteen ja parisuhteen toimimattomuuden takia. Mies oli myös mustavalkoinen ja minä taas pystyn näkemään elon eri sävyt monelta eri kantilta.
Minunkin mies ilmoitti moneen kertaan ettei mokomiin turhiin keskusteluihin lähde kun "niistä ei mitään hyötyä ole", lukuisista pyynnöistäni ja selittelyistä huolimatta. Itse yritin viimeiseen asti, lopulta ahdistuin sykkyrälle.
Ja tätä kesti monta monta vuotta, juuri sen takia koska en halunnut luovuttaa. Olinhan luvannut alttarilla jotta myötä- ja vastoinkäymisissä. Mies sitäpaitsi oli ihan "kunnollinen", ei väkivaltainen ja otti vastuun perheestään. Koetin muuttaa asennoitumistani ja toki onnistuin ymmärtämään miestäni että eihän se osaa tajuta minun ajatusmaailmaa jos ei kykyä (eikä tahtoa) ole.
Lopputulos: Miehelläni oli omat traumansa jota ei käsitellyt, ja minä taas elämäni varrella käsittelin omani. Opin ymmärtämään ja hyväksymään sen mikä minulle on sisäsyntyisesti tärkeää. Tajusin mitä sisimmässäni halusin, ja se ei osunut yksiin mieheni kanssa. Toisinpäin ilmaistuna voi sanoa että miehen ajatusmaailma ei kohdannut mun kanssa. Elikkä me olimme aivan väärät ihmiset toisillemme. Syyllistämättä ketään.
En suinkaan tarkoita että sunkin täytyisi nyt erota!! Yritä saada miehesikin keskustelemaan vaikka yksin jonnekin! Jos jotain neuvoa voin antaa niin kannattaa yrittää eikä luovuttaa. Vaikka omat yritykseni ei tuottaneekkaan tulosta niin en kadu, ainakin tiedän jotta yritin vajavaisilla kyvyilläni tehdä sen mihin pystyin. Sitäpaitsi tiedän vastaavia tapauksia missä parisuhde on pelastunut vastaavanlaisen takkuilun jälkeen. Tärkeää on saada miehesi nyt hoksaamaan tilanne.
Tämä taitaa olla aika sekavaa kirjoitusta, aika väsyksissä oon ja aatokset poukkoilee sinne tänne...
No ensinnäkin sinun kannattaisi miettiä johtuuko tämä kriisi oikeasti parisuhteesta vai sinusta itsestäsi. Ne on usein vaikea erottaa toisistaan, mutta hyvin oleellinen tietää. Hyvin monilla ihmisillä tulee vaiheita jolloin miettii tätäkö se nyt vain on ja tämäkö on se ihminen jonka kanssa olen lopun elämäni. Se ei välttämättä johdu puolisosta tai parisuhteesta vaan jostain omasta vaiheesta.
En tietenkään tiedä mistä on sinun kohdallasi kyse, mutta itse olen kokenut vastavaa. Parisuhde ja mies lähinnä ärsytti ja harkitsin mielessäni eroa. Jälkikäteen ymmärsin, että se oli lähinnä joku oma kriisi ja kun keskityin omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin niin pian alkoi taas parisuhdekin tuntua oikealta.
Oisko tassa nyt kuitenkin kyse jostain muusta kuin 'erilaisuudesta'? Olettehan kuitenkin olleet yhdessa jo 15 vuotta. Jos olitte kimpassa 10v ennen lapsia, ni tassa taitaa olla taustalla se perinteinen lapsiperheen arki-ongelma. Se ei muutu miesta vaihtamalla.
Meilläkin mietitään tällaisia. :(
Jo pitkään olen miettinyt, kuinka erilaisia olemmekaan, varsinkin lapsen syntymän jälkeen se konkretisoitui, kun mies ei ole tottunut lapsiperheen arkeen millään. (Viikonloppuisin pitää saada nukkua pitkään, lomien pitää olla kulttuurintäyteisiä kävelymaratoneja, ja vaimolle pitäisi käydä esileikistä, että mis tulee myöhään illalla kotiin, ja tuonut rahaa taloon. (Leivän pöytään on toki hakenut äiti kaupasta, samoin kuin tehnyt ruoan, siivonnut, hoitanut lasta jne.)
Kaiken tämän annoin vuosien ajan mennä, koska mietin että itse tähön kelkkaan lähdin, nyt täytyy vaan kestää, avioliitto on kompromisseja. Kunnes... eräänä päivänä mies paukautti, että on rakastunut toiseen ja haluaa ulos tästä liitosta, tästä perheestä. Hän on kuulemma väärän ihmisen kanssa naimisissa. Että näin. Onpas tosi kiva olla ihminen, jonka kanssa toinen ei halua olla. Itse kun en koe menneeni väärän ihmisen kanssa naimisiin - ihan itse hänet valitsin, ja hnen kanssaan päätin tämän tien kulkea, mutta miten ihmeessä minusta tuli "väärä" ihminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehessä ärsyttää sen "asennettomuus" perhe-elämässä: ei kiinnostaisi se eikä tämä, on ihan sama, ei ideoi mitään yhteistä koskaan, ei välitä miten puhuu lapsille..kunhan vaan päivät pyörii. Jos yritän keskustella jostakin lapsiin liittyvästä, ärähtää että mitä sä multa kysyt, osaat kai sä itekseskin miettiä. Ihan kuin minä olisin yksin se kasvattaja.
Mutta tosiaan mietin sitä, miten erottaa oman kriisin ja parisuhdekriisin. Kun on myös itsellä sellaista "kolmenkympin ja kotivuosien"-murrostilaa, että mitä nyt ja mihin suuntaan. Toisaalta kun olen keskenään lasten kanssa iloinen ja onnellinen, samoin lapsuudenperheeni kesken, ystävieni kanssa..tuntuu, että kaikkien muiden paitsi puolisoni. Eikä meillä ole koskaan edes seurustelun alussa ollut mitään vahvaa sielujen sympatiaa, taisi pikemminkin ulkokohtaiset asiat silloin parikymppisenä yhdistää :-// ap
Haluaisin suunnittella puolison kanssa tulevaisuutta, tulevia yhteisiä perheen asioita pidemmällä tai lyhyemmällä aikavälillä. Hän puhuu joko näin "mistäs sen vois tietää mitä ens kesänä on" tai sitten että "no ei mulla oo mitään mielipidettä, ihan sama mitä viikonloppuna". Se on niin latistavaa perusarjessa, sellainen mitäänsanomaton tyyli ja asenne kaikkeen. Vaikka tsemppaan itseäni suhtautumaan toisin, olemaan välittämättä, niin hänen tyylinsä lamaannuttaa minua. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen nyt sitä mieltä että sun kannattaa mennä vaikka yksistään juttelemaan esim. perheasiain neuvottelukeskukseen. Luin noita saamiasi vastauksia ja oon samaa mieltä tuossa jotta hyvä selvittää onko sulla oma kriisi päällä vai parisuhteesta johtuva. Noh, se mitä kerrot ittestäsi ja miehestäsi niin täysin selvää notta ei voi ihan toimia kitkatta yhteiselo ja -ajatukset.
Tunnistan ja ymmärrän tuntemuksesi täysin omalta kohdaltani, sillä erotuksella että omat lapset ei enää olleet pieniä kun kriisi totaalisesti pökkäsi päälle. Toki se oli muhinut vuosia. Ja mua auttoi juttelu ammatti-ihmisen kanssa, tai oikeammin sanottuna muutama toimittelukerta selkeytti elämän täysin.
Voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkään tässä, niin tutulta ajatuksesi vaikuttaa ja samaistun niihin! Mutta siis lyhykäisesti; mene ihmeessä toimittelemaan jonnekin, se auttaa jäsentämään ja selventämään elämääsi, ajatuksiasi ja ratkaisujasi.
Voisiko olla myös ohimenevää? Myös minulla on ollut vaiheita, joissa oma mies ei tunnu niin ihanalta ja todellakin jopa harmittaa, että valitsin hänet. Mies on amiksen käynyt ja itse olen korkeammin koulutettu. Toisaalta taas mieheni on hyvännäköinen ja pitkä, uskollinen ja rauhallinen, hyvä ottamaan vastuuta ja hyvä esiintymäänkin tai ainakin ihmisten kanssa keskustelut onnistuvat hyvin joten ei ole mikään juro tms. Hänessä on paljon hyvääkin. Tuossa nyt sanoin noita ulkoisiakin asioita, vaikka eivät ne tärkeitä ole mutta piristävät silti. Lisäksi hän on todella omistautunut tyttärelleen. Ja minullekin :) Kiltti ja hyvä, komea, mies.
Välillä mietin, että mitä jos olisinkin nainut jonkun korkeasti koulutetun lääkärin tai lentäjän.... Minulla oli aikoinaan aika paljon kosijoita. Mutta toisaalta valitsin mieheni, koska hän oli oikeasti paras ja uskollisin ja rakastan häntä..joten ei auta ajatella tuollaisia, tuskin kukaan muukaan mies olisi ollut täydellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos 11 vinkistä: olen käynytkin. Ja nimen omaan yksin, koska mies ilmoitti odotusti siitäkin, ettei lähde mukaan joutaviin lässytyksiin. Kävin yksin viidesti, oli antoisia keskusteluja ja selkiytti jotain, muttei kuitenkaan avannut tätä asiaa. Selvää, että kriisiä mulla on ihan itsellänikin elämän suunnan jne. kanssa ja että vaadin paljon sekä itseltä että toisilta, mutta niinkin, että terapeutti suositteli miehelleni yksinterapiaa omien traumojensa käsittelyyn ja ajatusmalliensa muuttamiseen ja totesi, että minä olen vahva, sitkeä ja pärjään elämässä mutta puoliso tyyliltään aivan toisenlainen.
Olisi todella kiinnostavaa kuulla enemmän ajatuksiasi, miten pääsit eteenpäin, miten muutit omaa asennoitumistasi ja ihan yksinkertaisia vinkkejä arkeen. Miten viihtyä yhdessä erilaisuudesta huolimatta? Esim. kun toiselle kaikki on mustavalkoista, toisella on enemmän vivahteita, toiselle lasi on aina puolityhjä ja toiselle puoliksi täynnä..
12 sun miehessä on paljon hyvää, vaikka onkin käynyt vaan amiksen;) Mun mies on komea ja urheilullinen, mutta ei paljon lämmitä kun asennoituu kaikkeen negatiivisesti, minuun ja lapsiinkin suhtautunut monesti kuin olisimme vaan riesa (täytyy antaa aikaa lapsille kun mieluummin katsoisi telkkaria tai lukisi autolehtiä ja viemme hänen rahojaan), on toisaalta lempeä ja rauhallinen, toisaalta äkkipikainen joka osaa puhua todella kylmästi ja julmastikin toisille. Olen ollut lehmä, kun hän on oikein suuttunut minulle. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi vittu teidän kanssanne saamarin luuserit. Ei elämä ole mitään satua. Ei kenellekään ole mitään "oikeaa". Herätkää todellisuuteen nyt.
Ihan kuin lukisi pikkulikkojen päiväkirjaa tätä selatessa. Huh huh. Nyt jotain rajaa siihen haaveiluun. Teillä on mies ja olette vanhoja. Pitäkää se mies tai sitten ei ole miestä ollenkaan.
T: 11cm mies
Naisen näkökulma: minun ex-mies lähti toisen naisen mukaan. Jälkeenpäin tajusin, että se oli ihan mieletön tsägä, pääsin eroon huonosta miehestä ja sain kaikkien sympatiat. Mutta yleensä vain huonot miehet vaihtaa lennossa, joten tämä ei ehkä ole vaihtoehto sulle? Jos sun mies on kuitenkin ihan ok?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vanha ja olen kaunis timmissä kunnossa oleva urheilullinen nainen -vielä olisi vientiä aivan varmasti. Toki vaan ensisijaisesti haluaisin oman suhteen kuntoon..
Tämä saattaa kuulostaa karulta, mutta suosittelen eroa.
Olin itse samanlaisessa tilanteessa lapseni isän kanssa. Meidän ongelmamme johtuivat siitä että vaikka toivoimme lasta molemmat, vauvan synnyttyä mies ei halunnut osallistua perhe-elämään ollenkaan, eikä tehnyt mitään kotitöitäkään. Kävimme pariterapiassa mutta parin kerran jälkeen mies ei enää halunnut mennä. Hänen mielestään hänellä ei ollut mitään ongelmia ja kaikki vaikeutemme ja ongelmamme olivat vain minun syytäni.
Lapsen ollessa 1,5 -vuotias, erosimme minun aloitteestani. Vaikka elämä yksinhuoltajan oli rankkaa, olimme lapseni kanssa onnellisia, tapasimme ystäviä ja sukulaisia. Siivottava väheni varmaan puolella kun ex-mieheni ei ollut sotkemassa :)
Olen uudessa parisuhteessa, mutta olisin varmasti onnellinen myös ilman suhdetta. En ole katunut eroa hetkeäkään.
Sun pitää nyt vain päättää mitä itse haluat elämältä ja mitä haluat antaa lapsillesi mm. millaisen parisuhteen mallin.
Nyt et ole onnellinen. Mitä pitäisi tapahtua, että olisit taas onnellinen?
Mutta voinko sanoa, että olisin onnellinen yh:na tai että löytäisin parisuhteen, jossa palaset loksahtaisivat kohdalleen? Nykyään olen onnellisimmillani lasteni kanssa keskenään kun mies vaikka töissä, tai kun olen lasten ja muiden sukulaisten kanssa ja meillä mukavaa välitöntä yhdessäoloa. Mutta tuntuu vaan aivan järjettömän isolta asialta alkaa rikkomaan tätä perhettä, jossa kuitenkin perusarki rullaa ja pienet lapset nauttivat päivittäin molempien vanhempien hoidosta ja huolehtimisesta. Kun en tiedä, miten sitten sujuisi eron jälkeen, miltä sitten tuntuisi. ap
En ole koskaan tajunnut näitä jotka elää parisuhteessa -eikä siinä viihdy?!
Ihan käsittämätöntä. Meillä on ollut kammottaviakin vaiheita elämässä ja silti ME- henki on ja pysyy. Siitä on pidetty kiinni ja hoidettu. En vaan voisi elää jonkun kanssa vaan koska ollaan lisäännytty.
Mutta kivaa loppuelämää. Kai sä jotain keksit! :D
[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 20:25"]
Mutta voinko sanoa, että olisin onnellinen yh:na tai että löytäisin parisuhteen, jossa palaset loksahtaisivat kohdalleen? Nykyään olen onnellisimmillani lasteni kanssa keskenään kun mies vaikka töissä, tai kun olen lasten ja muiden sukulaisten kanssa ja meillä mukavaa välitöntä yhdessäoloa. Mutta tuntuu vaan aivan järjettömän isolta asialta alkaa rikkomaan tätä perhettä, jossa kuitenkin perusarki rullaa ja pienet lapset nauttivat päivittäin molempien vanhempien hoidosta ja huolehtimisesta. Kun en tiedä, miten sitten sujuisi eron jälkeen, miltä sitten tuntuisi. ap
[/quote]
Johan se teidän SUHDE on jo rikki. Ihan sama se onko isi jossain muualla jonne lapset pääsee ja taas takaisin jos sitten elämä on parempaa niin.
Mikä ihmeen pakkomielle siinä on että kuuluu elää "yhdessä" jos sitten elämä on yhdessä kammottavaa tyhjyyttä? Sä oikeasti voit aikuisena tehdä tuollaisen päätöksen että lapsille tuo on "parempi" katsoa miten eletään välinpitämätöntä ja yhdentekevää elämää -yhdessä-
Olen eroperheestä ja vanhempieni ero oli parasta mitä he tekivät. Nyt minulla on kaksi tyytyväistä vanhempaa ollut vuosikausia.
[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 21:33"]
En ole vanha ja olen kaunis timmissä kunnossa oleva urheilullinen nainen -vielä olisi vientiä aivan varmasti. Toki vaan ensisijaisesti haluaisin oman suhteen kuntoon..
[/quote]
Eihän meistä kukaan ole vanha.