Lue keskustelun säännöt.
Kielletyt tunteet..
17.06.2013 |
väärä alue joo, mutten halua rekisteröityä....
Raskausviikkoja löytyy 8+1 nyt.. Tämä raskaus oli ns. vahinko (kyllä, ehkäisy oli käytössä joten moraalisaarnaa on turha tulla pitämään, vahinko kävi jo) ja olen niiin suurien tunteiden myllerryksessä että huhhuh.. toisaalta en halua tätä lasta saattaa maailmaan ja abortti pyörii mielessä vähinttään parin päivän välein.. joinain päivinä olen suht onnellinen, että saan kasvattaa rakastamani miehen kanssa meidän omaa jälkikasvua. Parisuhteemme on vakaa, ja pitkään kestänyt. Elämäntilanne on enemmän kuin suotuisa lasta ajatellen, mutta pääkoppa sanoo jotain ihan muuta..
toivon, etttä saisin keskenmenon jotta abortti ei olisi omallatunnollani.. sairasta, eikö?
mies on todellatodella onnellinen pienestä vahingostamme, ja haluaisi olla lääppimässä pikku turvotusmahaani jatkuvasti ja olla jo ostamassa vauvanvaattteita... en kestä ajatusta vielä tässä vaiheessa vaatteiden ostosta. tuo loinenhan on vain sentin mittainen.
ajatus lähipiirille kertomisesta AHDISTAA, tiedän nuoren ikäni saavan aikaiseksi juoruja liikkeelle. hävettää. vihaan ja kuvotun ajatuksesta että mahani kasvaa sairaalloiseksi palloksi. yököttää jo tämä pieni mahan alku. olen niin hoikka rakenteeltani että vatsa näkyy jo. hyi helv... muuttuuko ajatukset tästä?
mies haluaisi suunnitella jo tulevan lastenhuoneen sisustusta, mutta minä en todellakana ole valmis siihen. raskaudestani ei tiedä kuin siskoni, jolle en voi puhua näistä tunteista. miehelle olen yrittänyt hienovaraisesti puhua tunteistani tätä oliota kohtaan. en siis tunne minkäänlaista onnellisuutta, yhtenäisyyttä tai rakkautta tätä sikiötä kohtaan. mies suuttuu aina jos sanon pienenkään negatiivisen asian sikiöstä. hän rakastaa sitä jo niin vilpittömästi eikä ymmärrä miksi en ole niin onnellinen ja silittele vatsaani.
kenelle voin näistä puhua? no anonyyminä netissä. neuvolaan aika on vasta parin vkon kuluttua, ja jos mainitsen tunteistani niin sossut ovat varmaan ovella aika nopeaa..
tiedän saavani paskamyrskyn aikaiseksi tällä keskustelulla, mutta lähinnä haen vertaistukea. voiko nämä tunteet muuttua vielä vilpittömäksi onneksi? auttakaa, älkää tuomitko.. aborttiin en pysty..
Kommentit (9)
Minusta tuntuu, että minä tuntisin aivan samoin. Minulla on vakaa ja pitkä suhde takana, ehkäisy käytössä, mutta silti hirvittää ajatus, jos pamahtaisin paksuksi. En varmaankaan tuntisi minkäänlaista "oikeaa" tunnetta. Tosin olen vielä aika nuori ( 22-vuotias) ja vielä on aikaa muuttua. Ajatus tuntuisi kauhealta saattaa tähän maailmaan lapsi, josta oma äiti ei olisi ollenkaan varma ja innostunut. Mieheni on enemmän odottavainen ja haluaisi jo jälkikasvua, mutta minä en vain ole valmis. Pelkään, etten ikinä ole. Haluaisin lapsen, mutta odotan sitä tunnetta että OIKEASTI tunnen olevani valmis siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 20:56"]
Minusta tuntuu, että minä tuntisin aivan samoin. Minulla on vakaa ja pitkä suhde takana, ehkäisy käytössä, mutta silti hirvittää ajatus, jos pamahtaisin paksuksi. En varmaankaan tuntisi minkäänlaista "oikeaa" tunnetta. Tosin olen vielä aika nuori ( 22-vuotias) ja vielä on aikaa muuttua. Ajatus tuntuisi kauhealta saattaa tähän maailmaan lapsi, josta oma äiti ei olisi ollenkaan varma ja innostunut. Mieheni on enemmän odottavainen ja haluaisi jo jälkikasvua, mutta minä en vain ole valmis. Pelkään, etten ikinä ole. Haluaisin lapsen, mutta odotan sitä tunnetta että OIKEASTI tunnen olevani valmis siihen.
[/quote]
Ja lisään vielä, että teksti oli kuin omaa ajatusmaailmaa, en uskonut että kukaan tuntisi samoin. Varsinkin tuo sydänääni-kohta.
Itsekin olen kolmea viikkoa vaille 20 vuotta.. tuntuu että elämä vilisee silmissä.. sinne meni uusi vuosi, juhannus, festarit.. nytkö elämä on vaan tuttiritareita ja paskavaippoja? :// toivon sydämeni pohjasta että tunteet muuttuu. lapsella ei ole oikein syntyä tämmöiselle äidille, lapsi tarvii rakastavan äidin
Toivottavasti ap saat nyt vain positiivisia vastauksia ja paljon peukkuja ylöspäin! Olet ne ansainnut jo sillä, että itse tiedostat nuo tunteet noin tarkkaan ja toisekseen uskallat sanoa ne ääneen.
Valitettavasti minulla ei ole selvää ohjetta tai varmaa vastausta sinulle antaa. Ihan totta on, että noista tunteista ei "saisi puhua". Jos puhut, olet huono ja jos puhut neuvolassa, on tosiaan mahdollisuus (jopa velvollisuus) lastensuojelun asiakkaaksi.
Ainoa, mitä voin sanoa on omat kokemukseni: Aloin odottaa esikoistani 25-vuotiaana, vahinkoraskaus oli ja itsestäänselvää että vauva pidetään. Minusta kuitenkin tuntui, että vauva on jokin olio joka änkeää mieheni ja minun väliin pilaten kaiken. Ajatukseni muuttuivat synnytyksen lähetessä, rakastuin vauvaan jollain tasolla, mutta vielä juuri ennen synnytystä ajattelin etten halua vauvaa imettää vaan kasvattaa sen isoksi ja omatoimiseksi mahdollisimman nopsaan.
Synnytettyäni en saanut silmiäni eroon esikoispojastani. Rakastuin heti.
Toista lastamme mies halusi hyvin nopeaan esikoisen syntymästä. Olin vastaan, mutta annoin periksi sen valtavan innostuksen paineen alla. Aloinkin odottamaan toista lastani melko heti esikoisen syntymän jälkeeen.
Jo melko nopeaan ymmärsin, etteivät ajatuksestani tästä uudesta tulokkaasta ole sen ihanemmat kuin ajatukseni esikoisestakaan: nyt vain ajattelin tuon uuden tulevan pilaamaan meidän pienen kolmehenkisen perheemme elämän, ja ihan varmasti ainakin rakkaimmasta rakkaimman esikoisen.
Nyt tuo 14-vuotias esikoispoikamme istuu tuossa sohvalla 13v tyttäremme ja isänsä vieressä katsomassa telkkaria. Kumpikin noista esiteineistäni on rakkainta rakkaimmat minulle.
Ja ai niin, nuorimmaiset rakkaani 5v ja 9v ovat mummolassa yökylässä, että ei se rakkaus sitten loppunutkaan siihen ensimmäiseen eikä edes toiseen vielä =)
Tiedosta tunteesi. Puhu niistä jollekulle kehen luotat. Minulle se juttukaveri oli miehen sisko ja oma siskoni.
Päivittelehän mietteitäsi raskauden edetessä tänne!
Juurikin samoja tunteita. meillä on mennyt miehen kanssa todella pitkään niiiiiiiiiiiin hyvin, että tuntuu että en halua kolmatta pyörää tähän. tahtoisin nauttia vain meistä kahdesta. kauheinta tässä on se, etten omista ikäisiäni kavereita joilla olisi lapsia. en voi jakaa kenenkään kanssa tunteitani. ja tosiaan, nämä tunteet ovat normaalin kansan mielestä VÄÄRIN. en ANSAITSE tätä lasta... mutta tunnenko syyllisyyttä koko loppuelämäni, kun katson joskus tulevaisuudessa lastani, ja minkälaisia tunteita minulla oli sillä välin kun hän kasvoi sisälläni? voinko istuttaa lapseen jo nyt näitä negatiivisia asioita. jos tulevaisuus tuo esimerkiksi jonkin sairauden/onnettomuuden tms lapselle, syytänkö automaattisesti itseäni? että itsepäs olet ansainnut kaiken, karma is a bitch...
:'/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on haluttu ja toivottu lapsi, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta. Silti äitiys on rankkaa ja väsyttävää ja välillä mietin miksi ikinä lähdin tällaiseen hullun hommaan.
Jos olisin ap, tekisin varmaan abortin. Tiedän etteivät kaikki ole samaa mieltä kanssani, mutta jokainen lapsi ansaitsee olla toivottu, jos se on vain mahdollista. Uteliaille en kertoisi abortistani mitään. Valehtelisin vaikka mielummin keskenmenosta.
Ehkä empatiaa voin tarjota, mutta en varsinaista vertaistukea, sillä omat lapseni ovat olleet tarkoin harkittuja ja suunniteltuja ja omat tunteeni ovat olleet lähinnä pilviähipovan onnellisia ihan alusta asti.
Voin kuitenkin ymmärtää mielesi myllerryksen. Lapsi ilmoitti tulostaan aivan yllättäen. Eipä ole siis mikään ihme, että olet hämmentynyt ja mielessäsi liikkuu monenlaisia ajatuksia. Miehesi kuitenkin haluaa lapsen ja on raskaaksi tulostasi onnellinen. Haluaisit kertoa ajatuksistasi jollekulle, mutta et tiedä kenelle, sillä et halua pahoittaa miehesi mieltä omalla epäröinnilläsi. Jos miehesi olisi vähänkin epäröivä, olisi synkimmistäkin ajatuksistasi helpompi puhua. Todenäköisesti te sitten miettisitte yhdessä, pidättekö lapsen vai ette.
Arvelenkin, että tunnet olevasi ansassa, koska sinä olet ainut teidän parisuhteessanne, joka epäröi. Olisi tosiaankin hyvä, että saisit puhuttua tuntemuksistasi jonkun kanssa.
Vaikka epäilit, ettet saisi myötätuntoa etkä ymmärrystä neuvolassa, niin mielestäni neuvola olisi luonnollilsin paikka puhua tuntemuksistasi. Neuvolassa osattaisiin tukea äitiyttäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Sieltä varmaan osattaisiin neuvoa sinut jonkin muun ammattiavun pariin, jos tuntuu siltä, että tarvitset sitä. Lähinnä terapiaa tarkoitan, jonkinlaista keskusteluapua.
Arvelen, että pelkosi saada sosiaalitoimiston väki kannoillesi, jos kerrot neuvolassa, että et osaa tuntea äidinrakkautta vielä syntymätöntä lasta kohtaan, on aiheeton. Jos kaikki muu on teillä kunnossa, sinun asiasi eivät kuulu sosiaalitoimstolle vaan terveydenhoidon piiriin.
Arvelen myös, että on muitakin naisia, jotka ovat hämmentyneitä raskaudestaan eivätkä tunne kiintymystään sikötä kohtaan. Näin voi olla sen vuoksi, että et ehkä tunne vielä, kuinka sisälläsi kasvaa elävä ihmisenalku. Ensimmäisellä neuvolakäynnillä kuulet kuitenkin lapsesi sydänäänet, ehkä se saa sinut konkreettisemmin ymmärtämään, että sinä todellakin saat lapsen. (Minä esimerkiksi itkin joka kerta neuvolassa, kun kuulin lapseni sydänäänet. Minulla oli myös voimakkaat raskausoireet alusta asti, joten minun oli helppo sisäistää ajatus, että sisässäni on uusi ihminen).
Kuten näet, et ainakaan minulta saanut paskaa niskaan. Toivon myös, että muutkin tällä palstalla suhtauvat sinun epäröintiisi ymmärtäväisesti. Et nimittäin tarvitse painostamista etkä ilkeilyä vaan kannustamista, jotta voisit valmistautua tulevaan elämänmuutokseen.
Onnea odotukseen. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aloittaja tässä:
kiitos miljoonasti että vastasit!! sait jopa tämän jääpuikkonaisenkin jopa hiljaiseksi ja miettiväksi. varhaisultrassa kävin, sikiön sydämensyke näkyi, mutten tuntenut mitään. ''jaa, sielläpä vilkkuu joku''. mies oli silloinkin ihan tippalinssissä... jospa se konkretisoituisi ekalla oikealla neuvolakäynnillä.. toivon kovasti niin ainakin.
kiitos tuhannesti <3
Ole hyvä <3