Lue keskustelun säännöt.
Aspergermiehen ja hänen aspergerpoikansa nälvimisen kohteena.
27.05.2013 |
Hei! Muutin nykyiselle asuinaikkakunnalleni vain kaksi viikkoa ennen synnytystä ja minulla on nyt diagnosoimattoman aspergermieheni kanssa ihastuttava, vuoden ikäinen tytär. Miehelläni on edellisestä suhteestaan 10-vuotias poika, joka on ollut tutkimuksissakin, mutta kaikki painettiin villaisella silloin. Mies on omalla tavallaan ihana ja rakastan häntä, mutta arki oman pienen lapsen kanssa ja miehen haastavan pojan kanssa on todella raskasta. Luonnollisesti uudella paikkakunnalla minulla ei ole ystävien tai sukulaisten turvaverkkoa, eikä miehelläni ole työn ulkopuolella lainkaan sosiaalista elämää. Myös miehen poika nyhjää kotona enimmäkseen.
Minua itkettää ja raivostuttaa miehen pojan jatkuva ruoasta valittaminen, sen analysoiminen, närppiminen ja puheeni jatkuva korjaaminen. Tiedän tuon käytöksen johtuvan aspergerista, mutta se on silti raivostuttavaa. Sydäntä myös raastaa katsella kuinka pikkusisko kontaktia hakiessaan ei saa usein isoveljeltä edes katseen nostoa kirjasta. Silti tiedän pojan kovasti rakastavan sisartaan. Mieheni on valittanut lähes kaikesta mitä kotona olen tehnyt. Olen laittanut pyykit väärin kuivumaan, astiat väärin tiskikoneeseen, jättänyt asioita vääriin paikkoihin jne. Olisi helpompaa kestää tämä, jos saisin joskus positiivista palautetta, mutta sitä on turha odottaa puhumattakaan rakkauden sanoista. Koen että minä annan, ymmärrän, jaan omastani, otan huomioon, venyn ja joustan äärirajoilleni mieheni ja hänen poikansa jäykkien ja omituisten käytöstapojen kanssa, mutta itse en saa mitään vastineeksi. On aivan turha odottaa kiitosta, anteeksipyyntöjä tai ymmärrystä.
Tähän asti olen jaksanut ihmeen hyvin, mutta nyt tuntuu että voimat ovat menneet. Mies ei myönnä, että hänellä voisi olla asperger, vaikka on netin testin mukaan selvästi assi-ihminen ja on poikansa kanssa ollut tutkimuksissakin. Hänen mielestään syytän aspergeria kaikesta ja itse asiassa syy on minussa ja siinä, etten osaa sosiaalisia taitoja. Minulla on hyvät sosiaaliset taidot, paljon ystäviä 800 km päässä entisillä asuinsijoillani ja hyvät välit sukulaisiin. Toki olen luonteeltani hieman taiteellisen boheemi, suurpiirteinen, temperamenttinen, spontaani ja välillä hieman kiivas ja äkkipikainen tunteellisuudessani, mutta osaan kyllä hillitä itseni normaalilla tavalla. Mies syyttää minua ylitunteellisuudesta.
En tiedä mitä tehdä. Mielessäni välkkyy yhä useammin muutto takaisin kotikonnuilleni sosiaalisen elämän, sukulaisten turvaverkon ja normaalin elämän pariin. Koen olevani kuin vankilassa täällä suuren osan ajasta. Toki rakastan miestäni ja haluaisin tyttäreni saavan olla isänsä ja veljensä kanssa, mutta kyllä tämä on vaativaa. Mitä tehdä? Kokemuksia, ajatustenvaihtoa kaipaan kipeästi. Kuolen pian tähän eristyneisyyteen ja yksinäisyyteen.
Kommentit (24)
Kuulostaa siltä, että päällimmäinen ongelmasi on yksinäisyys, ei miehesi ja miehen pojan asperger.
Koska ajattelit palata työelämään? Kerrot tyttäresi olevan nyt vuoden ikäinen, olisikohan viisasta yrittää päästä töihin jo elokuussa, kun tarhapaikkoja on enemmän jaossa?
Kun sinulla olisi muutakin elämää kuin kotona olo, et panisi niin paljon painoa miehesi ja miehen pojan omalaatuisuuksille.
As-lapsen äitinä ymmärrän, miten rassaavaa assin käytös voi olla. Hänhän ei ole koskaan itse väärässä, ja pitää kiinni tiukasti rutiineistaan.
Mutta toisaalta assi ei ole oikeastaan ikinä tarkoituksella ilkeä, eikä juonittele. Jos hän jotain sanoo, hän tarkoittaa sitä.
Kannattaa sanoa suoraan ja heti, jos loukkaannut miehesi puheista. "Nyt loukkaannun kommentistani, sinä et kylläkään saa tuolla lailla kritisoida tekemistäni, jos et kerran itse viitsi sitä tehdä."
As-pojalla on todennäköisesti asseille tyypillistä aistiyliherkkyyttä ja valikoivuutta syömisten kanssa, ja siihen on vain totuttava. HUomauta hänelle aina, jos hän kritisoi epämiellyttävästi syömisiä. "Ei sinun tarvitse syödä sitä, jos et pidä siitä, mutta et saa yökötellä sille tuolla tavalla." Assi tarvitsee toistoa ja muistuttelua oppiakseen käytöstapoja, ja se vaatii piiiitkää pinnaa....
Netistä saat vertaistukea täältä:
http://www.aspalsta.net/viewforum.php?f=31&sid=4dac84f64e590ace7706fc26ba609a0c
Ja meinasi ihan unohtua se tunnepuoli, vaikka se onkin ehkä tärkein asia - assi tosiaan ei osaa samalla lailla huomioida toista kuin tavallinen ihminen. SE EI silti tarkoita, etteikö hän tuntisi kiintymystä, rakkautta ja empatiaakin. Hän vain osoittaa ne toisin. Tässäkin kannattaa sanoa miehelle selvästi, mitä kaipaat. Hän oppii kyllä, jos jaksat toistaa. Että "haluan, että tuot minulle syntymä- ja hääpäivänä kukkia." jne.
t. as-lapsen nt-äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, sanoisin, että lapsi ja isänsä ovat tapaukset erikseen. Vaikka sama diagnoosi olisi molemmille, eivät he silti olisi samanlaisia ihmisiä. Lapsen suhteen kannattaa hakea apua, jos arki käy liian raskaaksi, mutta luulen, että taustalla voi olla jotain muuta kuin asperger. Mieti: lapsi asui kaksin isänsä kanssa, kunnes sinä muutit taloon, ja siitä aivan lyhyen ajan kuluttua syntyi lapsi, jolle varmaan on enemmän tai vähemmän mustis. Ja sinä suhtaudut niin, että isoveljen pitäisi heti antaa huomiota, kun pieni sitä haluaa. Ei niin tapahdu aina täyssisaruksillakaan :) Olen itse sekä äiti että äitipuoli, ja vaikka äitipuoli haluaisi olla reilu, on se rakkaus omaan lapseen aivan huumaavaa. Ruokanirsoiluja sun muuta voi taas olla ilman aspergeriakin tai sitten vain osoittaa tuolla mieltään sinulle.
Miehen suhteen sanoisin, että oli assi tai ei, tietyt perusjutut ihmissuhteissa täytyy vain oppia. (Miksi muuten erosi exästään?) Asperger ei ole mikään on/off -tila, eli ihmisillä on erilaisia määriä (ja eri vahvuisina) näitä as-piirteitä, oli niitä diagnoosiin asti tai ei. Mieheni suvussa niitä mielestäni on, mutta ei tarvetta ainakaan millekään diagnooseille. Kaikilla meistä on omat kummallisuutemme :) Joka tapauksessa näillä vähän as-piirteisillä tuntuu olevan taipumus nähdä asiat oikeina/väärinä ja tietoa arvostetaan yli kaiken. Esim. pojallamme on tapana jäädä jankuttamaan ja vänkäämään asiaa loputtomiin, eikä näe sitä kokonaisuutta, että pikkujutun takia on kohta kaikilla paha mieli.
Enpä juuri osaa sinua auttaa. Jotain perheneuvontaa voisi kokeilla, tulisi ehkä jokin ulkopuolisen näkemys teidän vuorovaikutukseenne. (Itselleen on usein aika sokea.) Jos mies ei halua, pistät selkä seinää vasten, ei se kuvio tuosta itsekseen muutu.
Minustakin vaikuttaa, että ei se mies ja hänen poikansa niin välttämättä ärsyttäisi, jos ap löytäisi ystäviä ja mielekästä tekemistä uudelta paikkakunnalta. Kun elämässä on vähän sisältöä, alkaa tuollaiset pikkuasiat kuin pojan ruoan närppimiset tai vastaavat ärsyttää kohtuuttomasti.
Minusta sillä ei ole mitään merkitystä onko miehellä ja sen pojalla asperger vai ei. He joka tapauksessa ovat mitä ovat, sama se johtuuko se sairaudesta vai perusluonteesta muuten vaan. Eikä aspergeria voi parantaa, joten jos he saisivatkin diagnoosin, niin ei se tilannetta miksikään muuttaisi sinun kannaltasi. Turhaan painostat sillä asperger-asialla. Sitä paitsi varsinkin aikuinen aspergerkin pystyy kyllä yleensä ottamaan palautetta vastaan ja muuttamaan käytöstään asioissa kuten se ettei aina valittaisi puolison kaikista tekemisistä.
Joka tapauksessa, asperger tai ei, niin jos et kerran millään sovi tuon miehen kanssa yhteen, niin mitäpä siihen jäämään? Tosin ensin ehkä kannattaisi koittaa hankkia niitä ystäviä ja tekemistä muuten ja katsoa ärsyttääkö mies ja poika vieläkin kovasti.
Komppi kolmoselle... sinullahan ap on olemassa vain omakeksimä diagnoosi miehellesi ja pojallesi, kumpaakaan ei ole diagnosoitu. Joten moni noista jutuista (pojan kylmäkiskoisuus mm.) on helposti sellaisia, että niitä olisi aivan tavallisillakin ihmisillä - uusperhekuviot eivät oikeastaan juuri koskaan ole ihan helppoja.
Itse haksahdin vastaamaan vähän turhan oikoseltaan as-näkökulmasta, mutta kolmonen muistutti minullekin siitä, että ketään ei pitäisi diagnosoida kyökissä. Ja jokainen as-ihminenkin on kyllä ihan omanlaisensa.
-2-
Tuleeko se assius yllätyksenä seurustelun jälkeen vai mitä ihmettä? Miksi te otatte näitä asseja, jotka oikeasti ovat tunnevammaisia ja joiden kanssa elämä on raskasta. Ja sitten teette lisää asseja??? Jessus sentään, jotain rajaa nyt naiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun mielestäni sinun kannattaa erota miehestäsi. Ei tuolla tavalla saa kohdella ihmisiä, oli diagnoosi mikä tahansa. Miehensä ja hänen poikansa eivät tule muuttamaan käytöstään, ja sinulla on edessä vuosikymmenien ahdistus, jos et lähde pois tilanteesta. Ei kannata uhrata elämäänsä toisten k-päisyydelle.
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 11:49"]
Minun mielestäni sinun kannattaa erota miehestäsi. Ei tuolla tavalla saa kohdella ihmisiä, oli diagnoosi mikä tahansa. Miehensä ja hänen poikansa eivät tule muuttamaan käytöstään, ja sinulla on edessä vuosikymmenien ahdistus, jos et lähde pois tilanteesta. Ei kannata uhrata elämäänsä toisten k-päisyydelle.
[/quote] MIKS IHMEES PITÄÄ HETI OLLA EROAMASSA?
Puhu miehellesi, sano sille mistä asioista et pidä. Miehesi ei tajua loukkaavasi sinua, joten siksi sun pitää puhua hänelle asiasta. Eihän tuollainen peli vetele.
Hän ei kenties huomaa edes huomauttelevansa asioista, joillakin se on tullut vaan niin tavaksi ja sellaisesta on vaikea päästä irti koska se on omanlainen riippuvuus. Silti leopardikin pääsee pilkuistaan jos on tarve.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 11:32"]
Komppi kolmoselle... sinullahan ap on olemassa vain omakeksimä diagnoosi miehellesi ja pojallesi, kumpaakaan ei ole diagnosoitu. Joten moni noista jutuista (pojan kylmäkiskoisuus mm.) on helposti sellaisia, että niitä olisi aivan tavallisillakin ihmisillä - uusperhekuviot eivät oikeastaan juuri koskaan ole ihan helppoja.
Itse haksahdin vastaamaan vähän turhan oikoseltaan as-näkökulmasta, mutta kolmonen muistutti minullekin siitä, että ketään ei pitäisi diagnosoida kyökissä. Ja jokainen as-ihminenkin on kyllä ihan omanlaisensa.
-2-
[/quote]
Assi pojan äitinä itsekin ihmettelin, mistä ap tempaisi diagnoosin.
Kyse on minusta siitä, että poika ei tykkää ap.sta, koska on tottunut isänsä kanssa elämään kahden. Harvemmin pojat nyt muutenkaan tykkää, kun reviirille tulee outo nainen ja tekaisee lapsen. Murrosikä jyllää.'
Ja miehesi käytös johtuu kyllä jostain muusta. Hän vain ei rakasta sinua tai sitten vain teet kaikki päin persettä ja mies väsyy siihen. Tai mies on kusipää.
Mutta assin taakse et saa epäonnistunutta liittoasi.
8, heheh... pakko kumminkin myöntää, että sellainen neuvominen ja omien tekemisen tapojen tyrkyttäminen on kyllä aika olennaisia asseille, joten voihan se ollakin, että ap:n miehellä on syndroomaan liittyvää pätemistä. Mutta siihen kyllä tehoaa kasvatus, sanon ma.
-2-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen assimiehen kanssa naimisissa ja poikani on assi myös. Minusta sillä kyllä on väliä, johtuuko miehesi ja hänen poikansa käytös aspergerista vai "perusluonteesta". Onhan siinä nyt helvetillinen ero, onko ihminen tyly tajuamattaan vai vittumaisuuttaan. Ensimmäiseen voi vaikutta, jälkimmäiseen ei. Niinpä kusipäisestä miehestä kannattaa erota, aspergerin kanssa kannattaa ensin yrittää tehdä töitä. Luulen tietäväni mistä puhut, mutta samalla kyllä vähän mietin, mahdatko olla. Vähän avuton ja ylitunteellinen, kuten miehesi sanoo.
lähtökohtaiseseti voidaan olettaa, että assimiehesi rakastaa sinua - hänhän on parisuhteessa kanssasi ja assit kyllä yleensä melko lojaalisesti ja uskollisesti, suorastaan päättäväisesti rakastavat läheisiään. Kka hän rakastaa sinua, hän ei tahdo loukata sinua. Hnelle nuo "väärin" tekemäsi asiat vaan ovat "väärin" ja ihan sinun itsesi parhaaksi hän yrittää saada sinua oikaisemaan niitä. Hän ei tajua, etttä se loukkaa sinua, koska hänellä on puutteellinen mielenmallin teorian ymmärrys. Hän siis kuvittelee, että muut ihmiset ajattelevat niin kuin hänkin, ja koska asia ei loukkaa äntä, ei hn tajua, että jotakuta uuta loukkaa. Sen sijaan häntä todennäköisesti oukkaa sse, että sinä haluat itsepintaisti kuivata pyykkiä "väärin" jne.
Kokomukseni mukaan nyt kannattaisi käydä kaksi keskustelua. Ensinnäkin se, että sinua harmittaa hänen jatkuva kritosoiminsa, koska sinusta se tuntuu moitteilta -hän ei todin tajua tätä ihan heti, koska a) hänhän ei mielestään tarkoita moittia ja b) koska epäilemättä häntä itseään on moitittu moneen otteeseen ja tavallaan sinäkin teet niin koko ajan, joten miksi muut pahoittavat mielensä kun hänen ei auta niin tehdä? Toinen keskustelu, osta itse asiassa luulen olevan enemmän hyötyä, on se, että ouhuisitte siitä., miksi jänestä on niin tärkeä, että asiat tehdään juuri tietyllä tavalla. Mitä väliä on, ripustetaanko pyykit hänen systeemillään vai sinun. Tässä on tärkeä kuunnella ihan rauhassa ja täysin todissaan, että onko siellä joku järkevähkö -ededs hänen kannaltaan järkevä- peruste vai ei, ja antaa sitten omalle systeemilleen omat järkevät perustelut myös. Ieaalitapauksessa tulette siihen tulokseen, että molemmissa systeemeissä on hyvät puolensa ja molemmat voivat siis käyttää omiaan. Jos tämä ei onnistu, on varmaan vain sovittava, että mies tiskatkoon omat asitansa, pyykätköön ja kuivatkoon omat pyykkinsä, laittakooon oman ruokansa jne. Jos se kerran on niin tärkeätä.
Pojan suhteen on tietysti kuviossa m ukana kaikki tavanomaiset uusperheasiat myös, mutta hänenkin kanssaan kannattaisi puhua, koskasinähän joudut tässä kavattajankin tehtävään, vaikka poika ei sunin olekaan. Puhu selvästi ja sano se ja vain se, mitä oikeast. Todella tarkoitat. Ei mitään kiertoilmaisuja. Assilapsilla varsinkin on ruoan kanssa aistiylihekkyyksien takia joskus varsin todellisia ongelmia, ota ne huomioon, sillä lapsi ei voi niille mitään. Ja jos hänelle on esim kauhistus sekoittaa ruoka-aineita kkenään lautasella tai pataruoassa tms, niin älä vaadi sitä. Näm ovat asioita, joissa pitää edetä, mutta vähitellen, hitaasti ja jos vaatii liikaa kerralla, voi lapsi mennä pitemmän matkaa takapakkia kehityksessä.
Suosittelen, että lukisit Tony Attwoodin kirjan aspergerin oireyhtymästä. Oisko se suomennettu viimevuonna tai toissavuonna. Hyvä kirja, antaa paljon näköaloja.
Ymmärrän sua Ap. Täällä myös mies, joka on päivänselvä assi muttei myönnä sitä. Tulen välillä hulluksi hänen kanssaan. Samat asiat käydään läpi joka päivä, miten kannattaa mikäkin asia tehdä HÄNEN mielestään. Monessa kohtaa hän onkin oikeassa. Rutiinit ovat tarkat. Tämä mies kyllä oppii kokoajan ja yleensä ei tarvitse sanoa kuin kerran jostakin ärsyttävästä tavasta (omituisten äänien tekeminen 5 s välein) ja perustella miksi se vaikeuttaa omaa keskittymistäni ja hän muuttaa tapojaan. Mies myös pitää puoliani kaikkia vastaan. Niin lapsiani, koiraa, kissaa, naapureita. On äärettömän kiltti ja positiivinen kuitenkin, omalla tavallaan.
Teille diagnoosia epäileville. Harvoin keskustelupalstalla kertoo kaikkea, niin en minäkään. En kerro niistä lukuisista muista piirteistä ja asioista, joista mieheni tidän assiksi. Joten säästäkää epäilynne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on hieman ohi aiheen, mutta tapailin joskus miestä, jolla oli outo tapa: hän maiskutteli esimerkiksi televisiota katsellessa tasaisin väliajoin. Lisäksi hänellä oli todella erikoinen ja intensiivinen kiinnostuksenkohde. Hänellä ei myöskään ollut yhtään kaveria. Olikohan hän assi?
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 13:23"]
Tämä on hieman ohi aiheen, mutta tapailin joskus miestä, jolla oli outo tapa: hän maiskutteli esimerkiksi televisiota katsellessa tasaisin väliajoin. Lisäksi hänellä oli todella erikoinen ja intensiivinen kiinnostuksenkohde. Hänellä ei myöskään ollut yhtään kaveria. Olikohan hän assi?
[/quote]
Ei voi tuolla perusteella aspergeriksi sanoa. Maiskuttelu ei mitenkään liity as-syndroomaan. Intensiivisiä kiinnostuksenkohteita on monella ei-assillakin. Kaverittomuus voi liittyä myös ihan vaan ujouteen ja/tai introverttiyteen, ei välttämättä aspergeriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen palstamamma sanoi paskaa miestään narsistiksi
nykyään se on muodikkaasti assi
suurin osa palstamammoista on asseja
samoja asioita jankuttavat päivät pitkät aihe vapaalla
No minusta on miehen suhteen se ja sama, onko assi (mielekäs selitys käyttäytymiselle) vai aasi (silkkaa piruilua) vain, sillä jos hän ei halua itseään tutkituttaa, ei kukaan häntä voi siihen pakottaakaan. Varmaan on joitain konsteja, millä assin kanssa voi elämää parantaa, mutta jos miehellä ei ole motivaatiota, sitä ei ole. Siis vaikka asperger on pysyvä, niin jos hän itse on motivoitunut elämään kanssasi hyvää elämää, on ennuste ihan hyvä. Motivaation puute lakastuttaa koko suhteen diagnooseista tai niiden epäilyistä riippumatta.
Kiitos kaikille, jotka olette osallistuneet keskusteluun. On mukava saada lukea erilaisia mielipiteitä ja saada myös uusia näkökulmia asioihin. Me olemme jo käyneet perheterapiassa ja se tuntui auttavan hieman, mutta vain hetken. Sielläkin miehelläni tuntuu olevan jonkinlainen voittamisen ja näyttämisen halu. Terapeutti ei saa hänestä lainkaan sellaista kuvaa kun hän oikeasti arjessa on, sillä mieheni on erittäin fiksu, älykäs, mukava ja hyvä keskustelija. Juuri näiden ominaisuuksien vuoksi häneen rakastuin ja rakastan kyllä häntä edelleen.
Suuri ongelma on tosiaan yksinäisyys, mutta ystäväpiiri ei rakennu hetkessä etenkään pienen lapsen kanssa ollessa. Lisäksi mieheni ja hänen poikansa eristäytyvä elämäntyyli rajoittaa myös minun sosiaalista elämääni, sillä en voi vapaasti kutsua ihmisiä vaikkapa kylään. He molemmat stressaantuvat herkästi kaikesta uudesta, myös uusista ihmisistä, joten periaatteessa mukavatkin asiat saattavat olla liikaa.
Satun tietämään aspergerista erittäin paljon, sillä olen työskennellyt mm. asperger-lasten kanssa 20 vuotta. En ole vetänyt hatusta aspergeria, vaan olen melko varma, että sekä miehelläni että hänen pojallaan on asperger. Pojan äiti on asiasta samaa mieltä. Olen keskustellut hänen kanssaan, sillä hänen elämänsä kahden assin kanssa oli erittäin vaikeaa. Diagnoosia ei kummallakaan ole, eikä se mielestäni ole olennaista. Silti se saattaisi avata miestäni hieman. Hän on todella järkähtämätön omissa mielipiteissään. Väsytän vain itseni hakkaamalla päätä seinään, joka ei jousta.
Olen kyllä yrittänyt kaikenlaista ja olen erittäin tietoinen uusperheen vaikeuksista. Yritän parhaani mukaan ottaa huomioon kaikki osapuolet. Uskon, että tilanne ei olisi niin paha, jos asuisimme kotipaikkakunnallani. Silloin minulla olisi ystävien ja sukulaisten verkosto tukenani sekä oman lapsen kasvatuksessa, että tässä erikoisessa uusperhekuviossa. Silloin voisin spontaanisti lähteä kyläilemään kun kaipaan normaalia, spontaania, iloista ja valoisaa vuorovaikutusta elämääni. Nyt se ei ole mahdollista, vaikka minulla joitain uusia tuttuja jo täällä onkin. Se ei ole kuitenkaan sama kuin vanhat ystävät tai sukulaiset.
Siis millä tavalla seurustelitte ennen yhteenmuuttoa, kun välimatka oli noin pitkä, vai miten se sujui? Mietin vain, että tiesitkö miehen assiudesta jo ennen muuttoa? Aika rankan kuuloinen muutos, jos muuttaa satojen kilometrien päähän omalta reviiriltään kahden eristäytyvän ja muutenkin hankalan (vaikkakin rakkaan) ihmisen luokse... Mielestäni pienen lapsen kanssa tutustuu ihmisiin aika hyvin, jos on jotain kerhoja. Isomman lapsen kanssa se ei ole usein niin helppoa. Tsemppiä :)
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 13:46"]
[quote author="Vierailija" time="27.05.2013 klo 13:23"]
Tämä on hieman ohi aiheen, mutta tapailin joskus miestä, jolla oli outo tapa: hän maiskutteli esimerkiksi televisiota katsellessa tasaisin väliajoin. Lisäksi hänellä oli todella erikoinen ja intensiivinen kiinnostuksenkohde. Hänellä ei myöskään ollut yhtään kaveria. Olikohan hän assi?
[/quote]
Ei voi tuolla perusteella aspergeriksi sanoa. Maiskuttelu ei mitenkään liity as-syndroomaan. Intensiivisiä kiinnostuksenkohteita on monella ei-assillakin. Kaverittomuus voi liittyä myös ihan vaan ujouteen ja/tai introverttiyteen, ei välttämättä aspergeriin.
[/quote]
Olen tuo ensimmäinen. Miehellä oli siis jotain oireilutaustaa, oli ollut mielisairaalassakin. Hän oli hyvin "persoonallinen" ja tarve päteä. Hänellä oli myös korkea koulutus, älykäs, mutta joissain jutuissa taas uskomattoman avuton(sosiaaliset koodit, liikuntataidot) Ehkä nämä sitten liittyivät tuohon mt-taustaan, mutta todella erikoinen tyyppi oli. Kaikkea en siis viitsi täällä julkisesti paljastaa.
Meillä oli etäsuhde, sillä olemme molemmat jo hyvään aikuisikään ehtineitä ihmisiä. Molemmilla oli oma elämä ja työ omalla paikkakunnalla. Seurustelu sujui hyvin sillä tavoin, vaikka matkustaminen olikin välillä raskasta. Raskaus oli iloinen yllätys naiselle, joka oli saanut kuulla kolmelta lääkäriltä, ettei voi tulla raskaaksi ilman hormonaalisia hoitoja. Mieskin ilahtui uutisesta kovasti. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin muuttamaan mieheni kotipaikkakunnalle, koska hän ei työnsä eikä poikansa vuoksi voisi kuitenkaan muuttaa.