Lue keskustelun säännöt.
Aspergermiehen ja hänen aspergerpoikansa nälvimisen kohteena.
27.05.2013 |
Hei! Muutin nykyiselle asuinaikkakunnalleni vain kaksi viikkoa ennen synnytystä ja minulla on nyt diagnosoimattoman aspergermieheni kanssa ihastuttava, vuoden ikäinen tytär. Miehelläni on edellisestä suhteestaan 10-vuotias poika, joka on ollut tutkimuksissakin, mutta kaikki painettiin villaisella silloin. Mies on omalla tavallaan ihana ja rakastan häntä, mutta arki oman pienen lapsen kanssa ja miehen haastavan pojan kanssa on todella raskasta. Luonnollisesti uudella paikkakunnalla minulla ei ole ystävien tai sukulaisten turvaverkkoa, eikä miehelläni ole työn ulkopuolella lainkaan sosiaalista elämää. Myös miehen poika nyhjää kotona enimmäkseen.
Minua itkettää ja raivostuttaa miehen pojan jatkuva ruoasta valittaminen, sen analysoiminen, närppiminen ja puheeni jatkuva korjaaminen. Tiedän tuon käytöksen johtuvan aspergerista, mutta se on silti raivostuttavaa. Sydäntä myös raastaa katsella kuinka pikkusisko kontaktia hakiessaan ei saa usein isoveljeltä edes katseen nostoa kirjasta. Silti tiedän pojan kovasti rakastavan sisartaan. Mieheni on valittanut lähes kaikesta mitä kotona olen tehnyt. Olen laittanut pyykit väärin kuivumaan, astiat väärin tiskikoneeseen, jättänyt asioita vääriin paikkoihin jne. Olisi helpompaa kestää tämä, jos saisin joskus positiivista palautetta, mutta sitä on turha odottaa puhumattakaan rakkauden sanoista. Koen että minä annan, ymmärrän, jaan omastani, otan huomioon, venyn ja joustan äärirajoilleni mieheni ja hänen poikansa jäykkien ja omituisten käytöstapojen kanssa, mutta itse en saa mitään vastineeksi. On aivan turha odottaa kiitosta, anteeksipyyntöjä tai ymmärrystä.
Tähän asti olen jaksanut ihmeen hyvin, mutta nyt tuntuu että voimat ovat menneet. Mies ei myönnä, että hänellä voisi olla asperger, vaikka on netin testin mukaan selvästi assi-ihminen ja on poikansa kanssa ollut tutkimuksissakin. Hänen mielestään syytän aspergeria kaikesta ja itse asiassa syy on minussa ja siinä, etten osaa sosiaalisia taitoja. Minulla on hyvät sosiaaliset taidot, paljon ystäviä 800 km päässä entisillä asuinsijoillani ja hyvät välit sukulaisiin. Toki olen luonteeltani hieman taiteellisen boheemi, suurpiirteinen, temperamenttinen, spontaani ja välillä hieman kiivas ja äkkipikainen tunteellisuudessani, mutta osaan kyllä hillitä itseni normaalilla tavalla. Mies syyttää minua ylitunteellisuudesta.
En tiedä mitä tehdä. Mielessäni välkkyy yhä useammin muutto takaisin kotikonnuilleni sosiaalisen elämän, sukulaisten turvaverkon ja normaalin elämän pariin. Koen olevani kuin vankilassa täällä suuren osan ajasta. Toki rakastan miestäni ja haluaisin tyttäreni saavan olla isänsä ja veljensä kanssa, mutta kyllä tämä on vaativaa. Mitä tehdä? Kokemuksia, ajatustenvaihtoa kaipaan kipeästi. Kuolen pian tähän eristyneisyyteen ja yksinäisyyteen.
Kommentit (24)
Ap, sun omalla tyttärelläsi voi erittäin hyvin olla asperger, se periytyy. Joten kohtele miestäsi ja poikapuoltasi samoin kuin haluaisit aikanaan kohdeltavan omaa tytärtäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.05.2013 klo 15:08"]
Tuleeko se assius yllätyksenä seurustelun jälkeen vai mitä ihmettä? Miksi te otatte näitä asseja, jotka oikeasti ovat tunnevammaisia ja joiden kanssa elämä on raskasta. Ja sitten teette lisää asseja??? Jessus sentään, jotain rajaa nyt naiset.
[/quote]
Haist ny ite.
Assien kanssa on myös moni onnellisesti naimisissa. He eivät ole tunnevammaisia, vaikka ilmaisevatkin tunteitaan eri tavalla kuin me normi-ihmiset.
Jos tässä ketjussa joku on tunnevammainen, niin pikemminkin sinä... aika kamalaa tekstiä latelet.
Joo, aika kamalaa tekstiä tosiaan. Rakastuminen ja ihmisen rakastaminen ovat mysteeri ja minulle lapsen saaminen oli enemmän kuin ihme. Assi tai ei, niin tämän miehen kanssa tulin raskaaksi ja siitä olen hyvin onnellinen.
Uskon että monilla aspergerin oireyhtymästä kärsivän puolison elämä on tavalla tai toisella yksinäistä, vaikka olisi ystäviäkin ympärillä. Minun mieheni ainakin on usein omissa maailmoissaan. Välillä hän on mitä ihanin, lempein ja herttaisin ihminen. Usein hän on väsynyt, hieman alakuloinen ja saattaa stressaantuneena suuttua mitättömistä asioista. Siksi en aina uskalla hänelle kaikkea suoraan sanoa, koska en jaksa sitä turhasta suuttumista ja vänkäämistä. Se on hyvin kuluttavaa koko perheelle.
Kun olimme muutaman päivän poissa tyttären kanssa, oli hän jo ehtinyt tottua omaan rutiiniinsa ja järjestykseensä, jolloin meidän takaisin tulomme aiheutti melko suuren muutosstressin. Hän varmasti ilahtui tulostamme, mutta samalla häntä ärsytti se, että hetkessä lattiat täyttyivät pienen lapsen leluista ja muutenkin talo oli normaalilla tavalla täynnä elämää. Minua taas ärsytti se, että mies ei ollut ostanut jääkaappiin ruokaa, vaikka kotiinpaluupäivämme oli pyhäpäivä. Koin sen itsekkyydeksi ja hienovaraisesti huomautin, että olisi ollut kiva jos mies olisi käynyt ostamassa edes maitoa. Siitäkös hän loukkaantui verisesti ja koko päivä oli saman tien pilalla. Näin se meillä usein menee. Se saattaa kuulostaa jopa hauskalta, mutta pitemmän päälle tällainen kommunikaation epäonnistuminen on todella raskasta.
No, sinä maiskuttelevasta miehestä kirjoittava, älä silti kyökkianalysoi.
Ap:lla on jotain kokemuspohjaa aiheesta, ja joka tapauksessa hän käyttää sitä omatekoista diagnoosiaan ihan vain selittämään miehen ja pojan käytöstä ja yrittää sen kautta keksiä toimivia tapoja selvitä parisuhteessaan. Mutuilulla on siten ihan käytännöllinen syy.
Kehottaisin sinua ap edelleen palaamaan työelämään, jos ja kun tuo yksinäisyys selvästi sinua vaivaa kovasti. Työn kautta tapaa ihmisiä ja saa muutakin sisältöä elämään.
-2-