Lue keskustelun säännöt.
Oletko ikinä meinannut tukehtua kateuteen?
19.10.2012 |
Minä olen. Hoikka, kaunis, johtaja-asemassa oleva nainen, joka menestyi siinä työssä, mihin itselläni ei rahkeet riittäneet, kertoili ihanassa omakotitalossaan, kuinka hänen vauvansa on niin helppohoitoinen ja kuinka hän oli jo aamulla saanut aikaan vaikka mitä.
Itse istuin yksin paskaisessa vuokraläävässäni ja olin saanut aikaiseksi tasan raahautumisen sängystä koneelle.
Silloin tuntui, että voisin tukehtua. Silmissä pimeni, päästä otti. Onnistuin kanavoimaan kateuteni hyödyllisiin tekoihin, mutta miten kestän seuraavan puuskan? Onko muilla tällaista?
(ja ihan vaan tiedoksi, yleensä rakastan elämääni!)
Kommentit (18)
mutta nykyään aina kun kuulen jonkun saavan tyttären
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yleensä tunne kateutta ketään kohtaan negatiivisessa mielessä.
Joskus olin kyllä surullinen, kun joku hyypiö tuli raskaaksi ihan tuosta vain ja itse vain odottelin ja odottelin sitä ihmettä tapahtuvaksi.
Joskus olin kyllä surullinen, kun joku hyypiö tuli raskaaksi ihan tuosta vain ja itse vain odottelin ja odottelin sitä ihmettä tapahtuvaksi.
Oma elämä tuntuu välillä niin suossa rämpimiseltä, eikä ollenkaan sellaiselta miksi olin sen joskus kuvitellut.
Onneksi tiedostan asian ja voin aina yrittää parhaani mukaan muovata elämäni semmoiseksi, etä se olis mahdollisimman mielekästä eikä tarviis kadehtia toisten elämää.
Loppujen lopuksi kaikilla meillä on omat ristimme kannettavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työpaikalla on eräs, jota voisi kadehtia ja monet varmaan niin tekevätkin.
Hän on kaunis, huoliteltu, hoikka, kauniit lapset, komea mies, hieno talo jne... Hän ei koskaan valita mistään esim. väsymystä tai muuta sellaista. Mutta silmistä näkee, että tuon kulissin ylläpitämiseksi hän joutuu tekemään niin paljon töitä että olen erittäin tyytyväinen keskivertoelämääni.
Työpaikalla on eräs, jota voisi kadehtia ja monet varmaan niin tekevätkin.
Hän on kaunis, huoliteltu, hoikka, kauniit lapset, komea mies, hieno talo jne... Hän ei koskaan valita mistään esim. väsymystä tai muuta sellaista. Mutta silmistä näkee, että tuon kulissin ylläpitämiseksi hän joutuu tekemään niin paljon töitä että olen erittäin tyytyväinen keskivertoelämääni.
alistumista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tuo ei ole kateelllisen kommentti, niin mikä sitten...
Työpaikalla on eräs, jota voisi kadehtia ja monet varmaan niin tekevätkin.
Hän on kaunis, huoliteltu, hoikka, kauniit lapset, komea mies, hieno talo jne... Hän ei koskaan valita mistään esim. väsymystä tai muuta sellaista. Mutta silmistä näkee, että tuon kulissin ylläpitämiseksi hän joutuu tekemään niin paljon töitä että olen erittäin tyytyväinen keskivertoelämääni.
Ei ole tullut vastaan tilannetta/ihmistä että näin olisin tuntenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin ihan viimeisen jaksamisen langan varassa sukujuhlissa, missä myös ex-mieheni puolisoineen oli paikalla. Autistinen poikani sai käsittämättömän raivarin, minä olin ihan avuton ja loppu, ja lasteni ätipuoli korjasi tilanteen käsittämättömällä kärsivällisyydellä.
Silloin olin todella kateellinen.
Kun olin nuori, minulla oli unelmia. Minulla oli kuitenkin oppimisvaikeuksia koulussa ja vanhemmat, jotka eivät välittäneet. Itsetuntoni poljettiin maahan monen ihmisen voimin, vanhempien ja suvun ja opettajienkin. "Sinusta ei tule ikinä mitään" sanoi luokanvalvojani ja oli oikeassa.
Mieheni sisko on sellainen, jollainen itse halusin olla. Hän on hoikka ja kaunis, voittanut muutaman kisankin kauneudellaan. Hän opiskelee lakia, on ollut teininä kielikursseilla ja myöhemmin opiskelijana vaihdossa muualla. Hänellä on ystäviä, hän on fiksu ja mukava.
Joskus hänet nähtyäni totean raa'alla tavalla, millainen olen itse: vain peruskoulu käytynä, ylipainoinen, näppylänaamainen alisuoriutuja, joka ei ole käynyt Ruotsia pidemmällä koskaan. Sellainen, jolla ei ole ystäviä, ei unelmia, ei tavoitteita...
Kyllä se aina niinä hetkinä sattuu, vaikka oikeastaan en tiedä, onko tunteeni kateutta vai surua siitä, miten oma surkea elämäni on mennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on paljon mistä olla onnellinen, vaikka on paljon myös murheita.
En siis kenellekään ollut kateellinen erityisesti. Kateus loppui kun muutuin siksi mitä kadehdin.
Ylipäätään toisen ihmisen omaama jokin taito herättää kateudella maustettua uteliaisuutta minussa. Ajattelen että "Voisinkohan minäkin oppia tuon". Sitten asiaan perehtymisen tuloksena on joko "Voisin oppia ja tulikin jo opittua aika paljon" tai sitten "Veisi aivan liikaa aikaa ja vaivaa opetella. Ei ole sen arvoista. Parempi keskittyä asioihin joihin pääsee helpommin sisälle." Ja se on sen ajatteluradan päätepysäkki.
En antaudu sokeaan kateuteen. Se olisi tyhmää. Tiedän että jokaisella saavutuksella ja ominaisuudella on edeltävä hintansa, jonka ihminen on joutunut maksamaan. Ihmiset eivät koskaan puhu siitä mistä ovat joutuneet luopumaan. On tyhmää katsoa vain toisen saavuttamia asioita ilman että yrittää arvaillakaan millaisen henkisen, rahallisen tai ajallisen hinnan on joutunut maksamaan saavutuksistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa kadehtia ketään, vaikka omassa elämässänikään ei aina kaikki ole niin hienosti.
Kadehtiminen on outoa, en tunne kenenkään toisen elämää niin perinpohjaisesti, että haluaisin ja uskaltaisin kadehtia häntä!
en tarvitse mitään enempää mitä minulla jo on.
Tunnen joskus n. 1 sek. kateutta, mutta ns. oikeudenmukaisuuden tunne on minulla vahvempi. En voi käsitää, että väärin, kieroillen, suhteilla tai muuten helppoa polkua edenneellä on esim. sellainen työ, joka on varmempi kuin monella muulla. Tulee mieleen heti monet ex-poliitikot.
Siksi olenkin asunut vuosia ulkomailla, välillä Suomessa ja eläkkeelläkään tuskin asun Suomessa. Maailmalla kiertäessä saat ansiosi mukaan eikä mihinkään halpoihin konsteihin tukeutuen.
Kadehtisin ihan perusteellisesti sellaista ihmistä joka syntyy rikkaaseen perheeseen, ja heittää vanhemmiltaan saadut rahat mäkeen, hyläten vanhempiensa ideologiat ja sitten ansaitsee oman omaisuutensa nollasta asti ihan itse, puhtaasti ja todistetusti eettisin ja rehellisin keinoin. Tosin ääneen en tunnustaisi ja viimeiseen asti inttäisin vastaan että jotenkin sillä isillä, sillä röyhkeällä porvarilla ja lapsen moraalisella vastakohdalla, täytyi olla näpit pelissä lapsen omaisuuden kartuttamisessa, tiesi lapsi siitä tai ei.
Sinänsä mahdoton ajatus sillä en usko että rikkaaksi tullaan viemättä leipää jonkun toisen suusta, ja pääsääntöisesti varastaminenhan ei ole oikein. Toisaalta taas kuulin kerran sanonnan "On vastuutonta antaa tyhmän pitää rahansa", jonka kanssa olen väkisinkin jokseenkin samaa mieltä. Raha on valtaa ja valtaa ei pidä suoda houkille tai pahoille ihmisille.
Monesti. Nuorena opiskelijana asustelin kimppakämpässä, nukuin tulpat korvissa ja elin makaronilla. Vapaa-ajan tein palkkatöitä ja koulutöitä. Samaan aikaan kaverini lopetti omat opiskelunsa "koska siellä ei ollut kavereita".
Hän muutti vanhempiensa luokse asumaan, nosti työkkärikorvauksia ilman aikomustakaan hakeutua töihin "koska mulla on ollut tosi rankka tää syksy". Itse olin masentunut ja minulla oli paniikkioireita, mutta jaksettava vaan oli, ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Kaverin vapaa-aika täyttyi nettisurffailusta ja shoppailusta (iskän rahoilla tietty). Viikonloppuisin sain kuulla ensin kinuamista viihteelle, ja sitten illalla viestejä missä baarissa hän on, kuinka kännissä ja kenen kanssa. Kun selitin ettei minulla ole varaa baareihin, kaveri kysyi tosissaan miksen vain pyydä isältäni.
Tänä päivänä olen omillani pärjäävä aikuinen. Vaikka olen sinkku, tiedän ettei minulla ole mitään ongelmaa päästä normaaliin terveeseen suhteeseen. Toista on kaverilla jolla on edelleen "tosi rankkaa". Onneksi iskä antaa silti rahaa jotka voi käyttää vaatteisiin ja baareihin. Baareista välillä lähtee joku "tosi ihana" tyyppi mukaan. Kukaan ei, ihme kyllä, ole silti jäänyt pitemmäksi aikaa...